Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen. 2014. Graniittimies. Otavan Seven-pokkari. 332 sivua.

Mistä se kumous alkaa?

Viime aikoina ovat sekä sisällissodan että toisen maailmansodan tapahtumat taustoineen vallanneet tilaa lukemistostani. Ilmeisesti meneillään on laajempi suuntaus ja innostus käsitellä noita aikoja. Olen ottanut teokset pommituksineen ja vankileireineen kai turhankin tunnollisesti vastaan, sillä Graniittimieheen oli jo hieman raskas lähteä mukaan - luulin senkin käsittelevän nimenomaan sotaa. Kyse on kuitenkin siitä, mitä sisällissodan ja vallankumouksen jälkeen tapahtui. Kähkönen tuo kirjalliselle kentälle aiheen, josta en ennen juurikaan tiennyt.

Klara lähtee miehensä Iljan mukana hiihtäen Petrogradiin rakentaakseen uutta sosialistista yhteiskuntaa. Hän ei halua olla enää nöyrä ja nujerrettu, hän kaipaa tasa-arvoa. Petrogradissa elämä on alkuun hyvin raskasta, vastaanotto on kalsea ja kaikesta on pula, mutta nuoria vie eteenpäin unelma. Unelman voimin heidän ympärilleen muodostuu pieni yhteisö, jossa pidetään huolta ja kannetaan vastuuta yhteisestä. Sittemmin Leningradiksi nimetyssä kaupungissa tehdään valistustyötä, huolehditaan katulapsista ja painetaan propagandalehtisiä. Elintaso kohenee. Usko aatteeseen on vahva, vaikka ajoittain on vaikea olla kuulematta asioista, jotka eivät kuulu viralliseen totuuteen.

Ei täällä ollut muuta keinoa selvitä kuin katsoa sitä pienintä osaa, jonka saattaisi puhdistaa, korjata ja asentaa takaisin koneeseen.

Klaran lähipiiri on kirjava sekoitus sirkuslaisia, piirtäjiä, keittäjiä ja katulapsia - köyhiä ja rikkaita. Klara on  tunnollinen ja aikaansaava, älykäs usein rohkeakin, vaikka kokeekin itsensä vaatimattomaksi ja ujoksi. Hän saa ystävänsä Galkinin kanssa paljon aikaa lasten eteen ja heistä hän löytää omatkin lapsensa, Dunjan ja Genjan. Nuori Genja lähetetään kasvamaan muualle, mutta Dunja saa viettää varsin turvallisen lapsuuden ja suloisia kesiä datshalla.

Ajat muuttuvat pian, ihmiset alkavat kadota ympäriltä. Galkin määrätään suunnittelutyöhön, joka murentaa hänen elämänilonsa. Sirkus lakkautetaan; toiset löytävät paikkansa koneistosta, toiset yrittävät elää mahdollisimman hiljaa välttääkseen oman katoamisensa. Klara alkaa ymmärtää ympäristöstään paljon enemmän kuin "noina vähittäin rapautuvan viattomuuden vuosina". Hänenkin mielenterveytensä murenee samaa tahtia kuin luottamus ideologiaan.

Siihen oli tultu: ystävät tiesivät ja tunsivat toistensa kärsimykset mutta eivät rohjenneet puhua niistä edes toisilleen.

Jos pieni Dunja löytyi kadulta, sinne hän myös päätyy kymmenen vuotta myöhemmin kun kaikki ympäriltä on hajonnut. Katulapsien kohtalo on kirjassa rankkaa luettavaa, mutta he ovat yksi niistä monista äänistä jotka tekevät Graniittimiehestä monitasoisen ja syvän. Lukeminen ei ollut minulle heti kovin helppoa. Alkuun tunsin itseni liian ulkopuoliseksi, mutta vähitellen tyyli muuttuu ja imaisee mukaansa. Loppua kohden elin jo voimakkaasti mukana päähenkilöiden peloissa, rakkaudessa, muistoissa. Intensiivinen loppu myötäilee tehokkaasti aikakauden liikkeitä. Kähkösen kerronta on kaunista ja yksityiskohtaista kaiken kauheuden keskellä. Tarinassa on mukana monta kiinnostavaa ja mieleenpainuvaa hahmoa.

Graniittimiehestä on kirjoitettu paljon, esimerkiksi blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjainten virrassa ja P. S. Rakastan kirjoja.

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Sadie Jones. 2008. Englanninkielinen alkuteos The Outcast. Otava. 2016. Kotiinpaluu. Suomentanut Marianna Kurtto. 355 sivua.

Maailma oli räjähtänyt, muta sunnuntailounas nautittaisiin kuten tavallisesti.

Nuoren Lewisin elämä jakautuu kolmeen osaan: lempeään lapsuuteen kahdestaan äidin kanssa, isän sodasta paluun jälkeiseen aikaan sekä aikaan äidin kuoleman jälkeen. Kun äitiä ei enää ole, ei ole ketään joka olisi pyyteettömästä häntä varten ja hänen kanssaan. Kykenemättömyys puhua isän kanssa levittää kylmyyden taloon. Vuosia myöhemmin Lewis löytää keinonsa purkaa pahaa oloaan ja tuntea jotain, edes kipua.

1950-luvulla pienessä vauraassa kaupungissa Englannin maaseudulla on tärkeää, että kulissit ovat kunnossa. Vaimonsa kuoleman jälkeen Lewisin isä menee pian naimisiin viehättävän, mutta epävarman Alicen kanssa eikä jää pohtimaan poikansa pärjäämistä. Naapurin suuressa kartanossa kestitään kylän silmäätekeviä aina sunnuntaisin kirkonmenojen jälkeen. On tärkeää olla paikalla, käyttäytyä odotetulla tavalla ja miellyttää ympäristöään.

Oireilevaa Lewisia aletaan hyljeksiä. Paha olo ja turhautuneisuus patoutuvat ja Lewisin elämä alkaa lähteä raiteiltaan. Kirkko palaa. Lewis viettää kaksi vuotta vankilassa. Kotiinpaluu on täynnä odotuksia: nuorella miehellä on tarve koota palaset uudelleen, hyvittää tekonsa ja selittää menneisyys. Vastassa on kuitenkin vanha pidättyneisyys eikä Lewis pysty pitämään myrskyä sisällään. Pyrkimys korjata ja pelastaa muuttuu mahdottomaksi.

Kun hän katsoi tulevaisuuteen, häntä ei ollut olemassa. Hänelle ei ollut paikkaa. Hän oli haaksirikkoutunut.

Ihana Sadie Jones kertoi itse Helsinki Litissä, että pieni maalaiskaupunki olisi pahin mahdollinen paikka nuorelle ja siksi hän sijoitti Lewisin juuri sinne. Häntä kiehtoi myös ajatus 1950-luvun jännitteistä: sodan jälkeisestä ponnistelusta, sosiaalisten kuvioiden pysähtyneisyydestä ennen vapauttavaa 60-lukua. Jännitteitä tämä miljöö on todellakin täynnä. Englannin vehreä luonto kuhisee salaisuuksia ja väärinymmärryksiä.

Hänen ajatuksensa tuntuivat niin äänekkäiltä, että ne olisivat voineet ravisuttaa tyynen talon ilmaa.

Lewisin tarinan rinnalla kulkee muitakin kohtaloita. Näistä keskeisimmäksi nousee loppua kohden naapurintyttö Kit, jonka yksipuolinen ihastus Lewisiin lopulta palkitaan. Urhea Kit, jonka ylpeys kestää isän väkivallan ja kaikkien ihaileman isosiskon. Urhea, muttei kunnossa. Lisäksi ovat aikuiset, jotka tietävät mutta eivät sano mitään. Jotka mieluummin kääntävät selkänsä kuin oikaisevat vääryyden. Kotiinpaluu on ahdistavan täynnä kaikkea, mitä vain tekopyhyyden ja hyssyttelyn taakse voidaan piilottaa.

Vaikka teoksessa on paljon tuttuja aineksia, minulle tuoreeksi sen tekee nuoren pojan näkökulma ja patoutuneisuuden aiheuttama paine, joka ajoittain räjähtää. Lewisin kokema turhautuneisuus tuntuu paikoin niin voimakkaalta, että lukijankin rintaa puristaa. Suomennettu nimi Kotiinpaluu viittaa toisaalta isän paluuseen, toisaalta Lewisin omaan kotiinpaluuseen vankilasta. Siksi hyvä valinta. Alkuperäinen The Outcast puolestaan kuvaa Lewisin kohtaloa kylän hylkiönä.

Vahva, palkittu esikoisteos, joka saa haluamaan lisää! Lue myös vaikkapa Kirsin, Leenan, Kristan, Katjan, Tuijan tai Ullan mietteistä. Sunnuntailounaiden vuoksi sijoitan tämän Helmetin haasteen kohtaan 17: kirjassa juhlitaan.

Venla Hiidensalo: Karhunpesä

Venla Hiidensalo. Karhunpesä. Otava. 2014. 478 sivua.

En tavoittaisi heitä enää. Olin myöhässä, junalaituri oli tyhjä. Miten kokonainen ihmiselämä kutistui riviksi listalla?

On tarinoita, jotka saattavat jäädä kertomatta, koska päähenkilöistä ei jää mitään dokumentteja. Toisaalla on metsä, joka ruokkii mielikuvitusta ja luo tarinoita, jotka jäävät elämään kuulopuheissa. On myös tarinoita, joita ei virallisiin kertomuksiin hyväksytä. Häpeä, viha ja syyllisyys periytyvät, kun asioista ei sovi puhua.

Matalena saapuu maailmalta kotiin, kun isänäiti Alma alkaa tehdä kuolemaa. Pitkän poissaolon jälkeen Matalena joutuu kohtaamaan menneisyytensä haamuja ja käsittelemään sekä isänsä varhaista poismenoa että väkivaltaista suhdeta eksäänsä. Rauhaan eivät jätä myöskään suvun tarinat, sillä Almalla on pojantyttärelle enää yksi pyyntö: "Etsi isä." Alma ottaa tehtävän hoitaakseen ja päätyy sisällissodan tapahtumiin, aina Venäjälle saakka. Voitto-papan kohtalosta ei tunnu löytyvän mitään varmaa tietoa.

Sisällissodan aikoihin vie Matalenan myös hänen äitinsä suvun tarina Olgasta, joka katosi vuonna 1918. Huhut kertovat tarinaa mykästä tytöstä, joka piiloutui karhunpesään ja hävisi metsänpeittoon. Toisaalla on kuitenkin tieto Olgan kuolemasta vankileirillä. Jäljelle jäi Niilo, joka ei koskaan päässyt yli rakkaansa katoamisesta. Toisenlainen tarina kertoo Olgan siskosta, Matalenan isomummusta Selmasta, joka lähti Helsinkiin ja päätyi kuolemaan yksin harhoissaan parantolaan.

Karhunpesä on monisäikeinen sukutarina, jossa on mukana jotain kirjailijan omasta suvusta. Muistot ja vivahteikkaat kertomukset kattavat itsenäisen Suomen historian monille niin vaikeiden vuosien yli. Kipupisteitä löytyy nuoremmistakin sukupolvista; kullakin on ollut oma taistelunsa maailman parantamiseksi tai syyllisyydestä selviämiseen.

Teos on rakennettu siten, että luvut on nimetty sen mukaan, kenestä ne kertovat. Siitä huolimatta jossain kohtaa oli vaikea pysyä mukana, kummasta sukuhaarasta kerrotaan. Kirjassa käydään läpi niin monta kohtaloa, että kukin niistä olisi ollut itsenäisen, mielenkiintoisen romaanin arvoinen. Nimitarina karhunpesästä ja Olgasta jää osittain Voiton kohtalon jalkoihin - ja toisin päin. Salatut muistot Selmasta olisivat niin ikään ansainneet oman tilansa. Näiden lomassa rakennettiin vähitellen myös Matalenan omaa lähimenneisyyttä, joka sekin vaati osuutensa lukijan kapasiteetista. Hiidensalon kauniin rauhallisesta kielestä ja upeista tarinoista saikin parhaiten irti, kun antoi niille kunnolla aikaa.

Sisällissodan aikaiset tapahtumat ja ilmapiiri ovat kirjassa keskeisessä roolissa. Mitä seurauksia voi olla, kun aate imaisee mukaansa. Millaista oli pakkosiirroissa, puhdistuksissa, leireillä nälän, tautien ja teloitusten keskellä. Millaista oli, kun naapurit eivät enää luottaneet toisiinsa ja ilmiantoivat vanhojen kaunojen tähden. Mitä tapahtui niille jotka jäivät ja jatkoivat elämäänsä. Kuten sanotaan, traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Vaikka hän tiesi sen olevan hulluutta, hän odotti silti että yhtäkkiä Olga istuisi siinä hänen edessään kannonnokassa, yhtä nuorena ja sileänä kuin silloin kauan sitten.

Karhunpesästä voi lukea myös blogista Kirjakaapin kummitus. Kirja sijoittukoon Helmetin haasteessa kohtaan 16: En ole ikinä ennen kuullut kirjasta. En siis ennen kuin sitä suositeltiin minulle! :)

Jeannette Walls: Lasilinna

Jeannette Walls. 2005. Englanninkielinen alkuteos The Glass Castle. Lasilinna. Bazar Kustannus. Suomentanut Raija Rintamäki. 361 sivua.

Wallsin perheen on vaikea pysytellä aloillaan. Useimmiten kotipaikkaa vaihdetaan öisin, ennen kuin velkojat, poliisi tai sosiaalihuolto ehtivät väliin. Epäsovinnaiset vanhemmat suhtautuvat elämään suurena seikkailuna ja sellaiseksi sen kokevat pienet lapsetkin - pääasia että perhe on yhdessä. Aina ei löydy kattoa pään päälle, tai jos löytyy, sen läpi saattaa sataa vettä. Useimmissa pienissä kaivoskaupungeissa ja homeisissa tönöissä viihdytään vain vähän aikaa, kunnes perhe asettuu moneksi vuodeksi Phoenixiin äidinäidiltä perittyyn, niin ikään lahoavaan taloon.

Taiteilijaäidin kyvyttömyys kantaa vastuuta ja taito suhtautua vastoinkäymisiin välinpitämättömästi sekä levottoman isän alkoholismi takaavat kroonisen rahapulan. Lapset tottuvat siihen, ettei kodeissa ole aina juoksevaa vettä eikä sähköä, ja useimmiten jääkaappi pysyy tyhjänä päiväkausia. Lapsista kasvaa likaisissa vaatteissaan omatoimisia, kekseliäitä ja äärettömän ahkeria. Lähtö lämpimästä Phoenixista tuntuu ensimmäiseltä vastentahtoiselta muutolta. Vastassa on ahdasmielinen ja köyhä Welch Länsi-Virginiassa, isän kotikaupunki.

"Ollaan taas lähdössä seikkauluun, Jeannetteseni. Eikö olekin hienoa? " Äidin silmät olivat kirkkaat. " Minä en voi elää ilman jännitystä!"

Kotielämä Welchissä jatkuu ennustettavalla tavalla huolimatta isän järkkymättömästä uskosta kykyihinsä rakentaa perheelleen lasilinna tai laite jonka avulla rikastua. Isän tarinat omasta sankarillisesta menneisyydestään olivat parasta iltasatua lapsille, kun nämä olivat pieniä. Welchissä he kuitenkin lähestyvät jo teini-ikää, eikä vanhempien elämäntyyli mene enää nielemättä läpi. Kullakin on tapansa selviytyä, kerätä rahaa, peseytyä ja olla välittämättä naapuruston pilkasta. Kunnes koittaa se päivä, jolloin linja-auto vie kohti unelmien New Yorkia. Lahjakkaat lapset pärjäävät tietysti myös New Yorkissa, mutta menee vuosia ennen kuin Jeannette pystyy paljastamaan kenellekään että hänen vanhempansa elävät vapaaehtoisesti köyhinä ja asunnottomina.

Jeannette Wallsin omaelämäkerta on uskomaton mutta tosi. Se on esimerkki toteutuneesta amerikkalaisesta unelmasta, omalaatuinen rags-to-richies-tarina. Lapsen näkökulma tekee tarinasta käsinkosketeltavan yksityiskohtineen, hajuineen ja puutteineen. Wallsin tapa kertoa on veikeän herkullinen, mukana on pientä ironiaa ja pilkettä silmäkulmassa. Niukkuudesta ja yhteenotoista huolimatta hän ei sorru tunteiluun eikä syyllistä vanhempiaan liikaa.Vanhemmat ovat omituisuudestaan huolimatta välittäneet lapsilleen kriittistä ajattelua, rakkautta taidetta ja tieteitä kohtaan sekä halun opiskella.

Lukupiiriimme valitusta kirjasta jäi onnellisen lopun ja mukaansatempaavan kerronnan jälkeen hieman järkyttynyt olo. Jos tarina olisi puhdasta fiktiota, tiedän että olisin ärsyyntynyt useaan otteeseen sen epärealistisuudesta. Eiväthän vanhemmat voi tehdä tuollaisia ratkaisuja! Miten ihmeessä lapset selviävät?! Ja kuitenkin kaikki on totta.

Kirjasta voi lukea myös blogeista Järjellä ja tunteella sekä Ullan Luetut kirjat. Veikkaan, että myös lukupiirimme Kaisa, Sara ja Elina postaavat omat arvionsa jonain päivänä. Helmetin haasteessa laitan sen kohtaan 26: Elämäkerta tai muistelmateos.

Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven

Romain Puértolas. 2015. Ranskankielinen alkuteos La petite fille qui avait avalé un nuage grand comme la tour Eiffel. Otava 2016. Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven. Suomentanut Taina Helkamo. 223 sivua.

Blogeista ja muista arvioista, mainoksista ja ihmisten puheista jää usein mieleen teoksia, jotka kummittelevat takaraivossa, vaikka eivät mitään suurta herätysliikettä saisikaan aikaiseksi. Tämäkin oli siis jo jollakin tapaa tuttu jostakin, kun sen päätin ottaa käteeni. Mielikuvani kertoi, että kyseessä olisi ehkäpä hauska ja kevyt teos, jollaisen voisi lukea koekiireiden keskellä väsyneenäkin.

Puértolasin toinen teos on todellakin hauskaa luettavaa ja kansiliepeissä kehutaan kovasti sen edeltäjääkin. Kepeydessä on jotain samaa kuin romanttisissa komedioissa, vaikka tämän tarinan ainekset ovatkin moninaisemmat. Mieleeni tuli myös viime vuonna lukemani, niin ikään ranskalaisen, JeanPaul Didierlaurentin pieni aikuisten satu Lukija aamujunassa, joskin sen tunnelma oli alakuloinen. Tässä hyväntuulisessa sadussa lukija pääsee matkalle, jossa vain mielikuvitus on rajana. 

Providence on luvannut hakea sairaan tyttärensä marokkolaisesta sairaalasta Pariisiin, mutta juuri samana päivänä islantilainen tulivuori sylkee tuhkat Euroopan ilmatilaan ja lennot perutaan. Tomera nainen ei anna periksi vaan lentää tyttärensä luokse vaikka itse - niin, lentää, itse, käsillään. Sitä ennen täytyy kuitenkin poiketa kouluttautumassa omituisten munkkien luona. Lento sujuu hyvin, mutta pääseekö Providence koskaan perille? Pääseekö Zahera kotiin?

Kirjassa leikitellään stereotypioilla, sanaillaan ahkerasti ja turvaudutaan mitä hulluimpiin käänteisiin. Puértolas osoittaa, miten kuka tahansa on omalaatuinen ja toisaalta täydellinen, miten maailman ristiriidat ja ongelmat ovat naurettavia. Ehkä tarinan tarkoituksena on myös luoda uskoa omiin kykyihin, jotta saavuttaa sen mikä on todella tärkeää.

Minä uskon kiinalaiseen merirosvoonne oranssissa pyjamassaan, senegalilaiskiinalaiseen poppamieheen, joka syö Lidlin jogurtteja, ja Renaultin tehtaan munkkeihin, jotka pelaavat petankkia vihreillä tomaateilla. Minä uskon siihen kaikkeen. Koska se tekee minulle hyvää. Vaikka tiedän, että se on valetta, silkkaa mielikuvituksen tuotetta.

Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven oli mukaansatempaavaa ja taianomaista luettavaa, mutta ei oikein minun makuuni. Absurdeissa yksityiskohdissa ja sanaleikeissä on oma viehätyksensä, mutta kokonaisuudesta jäi lapsellinen maku. Liikaa siirappisia elämänohjeita, vaikka niitä tarjoiltiinkin kieli poskella. Liikaa sutkautuksia ja nokkelia viittauksia populaarikulttuuriin. Tai ehkä en osannut lukea teosta oikein. Välipalana se saattaa kuitenkin maistua monille.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Krista, Mari A., Ulla ja Tuija. Kuittaan sillä Helmet-haasteen kohdan 35: Kirjassa ollaan avaruudessa. Pieni hetki unessa, mutta se riittää.