Anne Swärd: Kesällä kerran

Anne Swärd. 2003: Ruotsinkielinen alkuteos Polarsommar. Otava 2012. Suomentanut Katriina Huttunen. 234 sivua.

Äidin on täytynyt tietää isän uskottomuudesta jo ennen kuin Kaj kannettiin pesään kuin vieras lintu. Ehkä hänen olisi pitänyt luopua unelmastaan saada tytär, sillä mikään ei muuttunut helpommaksi Kajn tultua. Mikään ei silti ole Kajn vika. Häntä ei voi toivoa hengiltä.

Mitä tulee perheestä, joka ottaa omakseen hylätyn tyttövauvan, jota sen jälkeen suojellaan mutta samalla vältellään, yritetään ymmärtää eikä syytetä mistään. Hajonneesta perheestä, vanhoista erehdyksistä, seuraamuksista ja salaisuuksista, joita kuitenkin varjellaan jotta edes jotain pysyisi kasassa. Sillä jotain särkyi, kun pieni Kaj otettiin osaksi perhettä. Se ei ole Kajn vika, mutta silti kaikki, mikä perheessä ei toimi, tuntuu kiertyvän tavalla tai toisella Kajn syyksi. Hän oli aina riidoissa sytyttävä kipinä. Vuosien mittaan on tapahtunut paljon, mutta onko perheessä ammottavien aukkojen paikkaaminen mahdollista enää sitten kun lapset ovat jo aikuisia ja vanhemmat jättäneet toinen toisensa?

Swärdin tarinassa on painostava tunnelma, joka puristaa sydäntä ja repii haavoja, mutta jota on pakko lukea. Kristian lupautuu kotivahdiksi Kajlle, kun äiti ja veli lähtevät matkalle. Onko Kristianilla vaihtoehtoja? Onko hän koskaan vältellyt vastuuta tai pannut hanttiin, ollut huolehtimatta siskostaan. Kristian, pikkuveli, johon vain vähän vanhempi Jens sai purkaa vapaasti aggressioitaan lapsena. Omalaatuinen Kaj, joka hyväksyy vain Kristianin, vaikka juuri Kristianin seurassa hänestä tulee pitelemätön, pakkomielteinen ja takertuva. Aikuinen tyttö, joka kerää kuolleita kärpäsiä isälleen lahjaksi, yksi jokaisesta kerrasta kun isä ei ole soittanut.

Painostava ei ole pelkästään kesän helle, vaan kaikki se painolasti, jota perheeseen on kertynyt ja joka vain odottaa räjähtämistä. Tarina on rakennettu vuoroin kunkin perheenjäsenen näkökulmasta. Salaisuudet, syyt ja seuraukset paljastuvat lukijalle vähitellen, eikä minulla ainakaan ollut aavistustakaan, mihin kaikki johtaa. Onko tarinalla onnellinen loppu vai seuraako painostavasta ilmasta ukkonen?

Taitavan rakenteen lisäksi Swärd on kutonut mielenkiintoisia, aitoja hahmoja, joiden tapa tuntea syyllisyyttä, halua tai vaikkapa taipumus korjata ja silotella ovat niin inhimillisiä, että hahmot tuntuvat suorastaan tutuilta. On mahdotonta sanoa, ovatko he olosuhteiden uhreja vai olisiko tähän tultu kaikesta huolimatta? Ovatko pettäminen, väkivalta tai suojelunhalu syytä jostakin vai syy kaikelle? Ja kuinka vahvoja ovat rakkaus ja siteet?

Kesällä kerran on pienine yksityiskohtineen kaunis ja teksti saa ajoittain jopa hymyilemään, vaikka tarina onkin synkkä ja tunkkainen. Miten ihmeessä Swärd sen tekeekin? Teksti tuntuu lukiessa kevyeltä ja ilmavalta, vaikka sydänalassa puristaa ja muistot tekevät kipeää, olo on raskas. Aina rakkautta ja riitaa --- miksi sen täytyy olla niin?

Nyt osui kohdalle kirja, jonka luen varmasti jonain päivänä uudelleen. Haluan päästä syvemmälle päähenkilöiden ajatuksiin ja perheen sisäiseen dynamiikkaan, eikä siihen riittänyt yksi lukukerta. Kannattaa lukea myös, mitä mm. Katri, Katja, Kaisa ja Mari A. ovat kirjasta sanoneet. Sijoitan sen Helmetin haasteessa kohtaan 37: Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan.

Takashi Hiraide: Kissavieras

Takashi Hiraide. 2001. Japaninkielinen alkuteos Neko no Kyaku. S&S. Suomentanut Raisa Porrasmaa. 152 sivua. Kansi Satu Kontinen.

Pienenpieni Kissavieras oli juuri sopivasti yhden lentomatkan pituinen tarina paluumatkalla Budapestin helteistä kotiin. Paitsi, että kirja on sivumäärältään pieni, ei tarinakaan kovin suuri ole, ennemminkin kaunis muisto pienestä kissasta, joka lyhyen aikaa vieraili erään pariskunnan elämässä.

Miten joku, joka oli käynyt peremmälle sekä taloomme että sydämiimme, saattoi yhä olla vain vierailija?

Kustantamossa työskentelevä pariskunta on juuri muuttanut uuteen asuntoon kauniin rauhalliselle alueelle, kun naapurin pieni kissa päättää tehdä tuttavuutta. Kissa ei päästä ketään lähelleen, mutta asettuu vähitellen osaksi pariskunnan arkea. Suloinen, hieman merkillinen kissa tuo elämään odottamatonta iloa ja kiintymyksen myötä myöhemmin myös surua.

Kissavieras on hento, päähenkilönsä lailla pieni ja hieman merkillinen (japanilainen?) teos. Muistoja ylös kirjoittava mies seuraa kissan liikkeitä, tulemisia ja menemisiä, tutkimusmatkoja ympäri puutarhan, mutta myös kissan vaikutusta etenkin vaimonsa mielialoihin. Teksti on kevyesti filosofista, ja varsinkin luonnon, pihan ja sen elämän kuvaus on yksityiskohdissaan hyvin kaunista. Minimalistinen teos elää hetkissä ja tarttuu kauniisiin kuviin, jotka vilahtavat ohi jokapäiväisessä elämässä, jos vain ymmärtää pysähtyä katsomaan.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Ulla, Krista ja Kaisa. Osallistun tämän kanssa Kurjen siivellä -haasteeseen ja Helmetin haasteeseen saan kuitattua sillä kohdan 10: Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen. 2016. Nainen parvekkeella. Bazar. 299 sivua.

Edelfeltin teos Nainen parvekkeella on löytänyt rakastavan kodin ikääntyvän A. S. Joenmaan kotoa Ruissalosta. Nuori dokumenttiohjaaja Salome ottaa mieheen yhteyttä, sillä hänellä on suunnitteilla dokumentti teoksen synnystä ja taustoista. Ensin Salome matkaa kuitenkin Pariisiin, sillä siellä ovat teoksen arvokkaat, salassa säilyneet luonnokset, Edelfeltin ateljee ja varsinainen tarina. Pariisissa Salomella on myös mahdollisuus selvittää biologisen äitinsä tarina.

Luonnoksista ja maalauksesta ovat kiinnostuneet muutkin kuin Salome. Luonnoksia hallussaan pitävä omalaatuinen taidehistorioitsija kuolee ja Ruissaloon murtaudutaan. Salomesta tuntuu, että häntä seurataan.

Pariisissa vuonna 1883 Edelfeltillä on suhde Virginiaan, naiseen jota hän maalaa. Nainen asuu kahden pienen lapsensa kanssa Edelfeltin luona. On kai jäänyt arvoitukseksi, olivatko lapset Edelfeltin vai eivät. Miehen äiti ei hyväksy suhdetta alhaissyntyisempään Virginiaan ja vähitellen Edelfelt taipuu palaamaan Suomeen yksin. Virginian kohtalo on surullinen, mutta lapset saavat hellän ja rakastavan kodin.

Nuotion ja Soinisen yhdessä kirjoittama kirja koostuu suurelta osin Salomen ja Ruissalossa asuvan Joenmaan välisestä sähköpostikirjeenvaihdosta. Näkökulma Pariisin ja Suomen tapahtumiin on siis heidän. Oman epäilyksensä kuvion aitoudesta esittää Tuomas, miehen aikuinen poika, joka niin ikään asustaa Ranskassa. Onko Salome ollenkaan sitä mitä esittää olevansa? Välillä kertojat siirtyvät Edelfeltin aikaan ja luovat kuvitteellisen tarinan Naisen parvekkeella ympärille.

Nainen parvekkeella on kevyt mysteeri piristävällä, taiteellisella teemalla. Minulle mieleisintä kirjassa olivat katsaukset vuoden 1883 Pariisiin ja siihen, mitä taulun syntyprosessin aikaan on mahdollisesti tapahtunut. Taulun aiheuttaman takaa-ajokuvion rinnalla Salome saa tietää äitinsä viimeisistä vuosista Pariisissa, mikä sitoo hänet toisaalta vahvemmin Ruissalon herrasmieheen, toisaalta antaa hänelle roolihahmona syvyyttä.

Kirjassa on tietyt jännärin tai dekkarin ainekset, muttei sitä jännittäväksi voi sanoa. Rakkaus taiteeseen ja ympäristön kauneuteen tekevät siitä kuitenkin omalla tavallaan vahvan ja antoisan. Jokseenkin kömpelön alun jälkeen teksti paranee ja alkaa viedä mukanaan.

Lisää kirjan taustoista voit lukea Kirsin Book Clubista tai Tuijalta. Myös Krista ja Katja ovat sen lukeneet. Kuittaan tällä teoksella Helmetin haastekohdan 29: Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja.

Kuva: Bukowskis

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Elena Ferrante. 2011. Italiankielinen alkuteos L'amica geniale. Loistava ystäväni. WSOY. 2016. Suomentanut Helinä Kangas. 362 sivua.

Vaikka hän näytti hennolta, kaikki kiellot menettivät voimansa hänen edessään. Hän tiesi, kuinka ylittää raja joutumatta koskaan todella vastaamaan sen seurauksista. Lopulta ihmisten oli pakko antaa periksi ja vasten tahtoaan jopa kehua häntä.

Elena ja Lilan lapsuus on raisua. Perheet asuvat vaatimattomassa, likaisessa korttelissa, jossa riidellään, juonitaan, piestään vaimoja ja lapsia. Lila on vikkelä kintuistaan, rääväsuu tyttö, joka ajautuu helposti kahnauksiin ja saa selkäsaunoja. Lila on kaikkien yllätykseksi kuitenkin luokan terävin. Koska köyhässä korttelissa ei kaikilla vanhemmilla ole varaa lähettää tyttöjään keskikouluun, jää Lila lahjoistaan huolimatta vaille koulutusta, kun Elena saa mahdollisuuden jatkaa eteenpäin.

Ystävänä Lila on se, joka saa Elenan uskaltamaan enemmän ja kilpailemaan suosiosta. Tytöistä kasvaa kaksi hyvin erilaista nuorta. Silti he ovat toisilleen tärkeimmät, he vetävät toisiaan puoleensa ja kertovat toisilleen kaiken, vaikka ystävyys ei aina olekaan itsestäänselvyys. Lilalle on tärkeää nostaa köyhän suutariperheen  sosiaalista elintasoa. Veljensä kanssa hän tekee isältään salaa töitä täydellisen kenkäparin eteen ja haaveilee yrityksen laajentamisesta.

Elena puolestaan on se, joka jatkaa keskikoulun jälkeen aina lukioon saakka. Perheen varattomuudesta huolimatta hän saa keskittyä pänttäämiseen, ja ajan myötä Elenalle valkenee, että se onkin juuri oikea tapa luovia elämässä eteenpäin, kohti jotain parempaa. Siinä missä Lilalle riittää elämä kotikorttelissa, Elenalle tietää, että hänen on päästävä pois vanhakantaisen ja väkivaltaisen alueen ulottumattomiin.

"Sinä olet minun loistava ystäväni, sinun pitää tulla paremmaksi kuin kaikki muut"

Loistava ystäväni on upea mikrotason kuvaus sodanjälkeisestä Napolista, sen kurjuudesta ja noususta, mutta ennen kaikkea niistä vanhoista ajatusmalleista ja tavoista, joiden puristuksessa etenkin naiset elävät. Tytöt ovat jatkuvasti isoveljiensä ja vanhempiensa valvovan silmän alla, pojat ja miehet ovat välittömästi valmiita tappeluun naisen kunnian vuoksi. Kaikesta huolimatta Elenalla, kuten muillakin tytöillä, on romanttisia haaveita ja kuvitelmia. Nuoren naisen elämä on täynnä draamaa ja jännitystä.

Ferrante kirjoittaa tarinaa, joka imaisee mukaansa jo ensimmäiseltä sivulta, mikä ihmetyttää, sillä teksti ei ole kielellisesti mitenkään poikkeava ja muutenkin turvallista peruskauraa. Kertomuksessa Elenan ja Lilan ristiriitaisuuksista ja elämän monimutkaisuudesta on kuitenkin monta tasoa. Kirjasta löytyy romantiikkaa ja nuoren naisen kasvutarinaa, mutta se on myös ja minulle ennen kaikkea yhteiskunnan ja perinteiden vahva kuvaus. Hiukan ehkä ilmeiselläkin taktiikalla, koukuilla ja käänteillä, Ferrante pitää lukijaa otteessaan, mutta haluan todellakin tietää, miten tarina jatkuu. Tämä oli nimittäin vasta neliosaisen Napoli-sarjan ensimmäinen osa.

Loistavaa ystävääni on luettu jo paljon, mm. blogeissa Leena Lumi, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakaapin kummitus ja Reader, why did I marry him? Kirjailija itsekin on mielenkiintoinen tapaus: Italian merkittävimpiä nykykirjailijoita, jonka oikean henkilöllisyyden tietää vain kustantaja!

Michael Cunningham: Lumikuningatar

Michael Cunningham. 2014. Englanninkielinen alkuteos The Snow Queen. Gummerus 2014. Suomentanut Raimo Salminen. 289 sivua.

"Minä odotan koko ajan... jotain."

Barrett odottaa suurta rakkautta saapuvaksi, jotain mikä tekisi hänen elämästään täydempää. Kukaan hänen poikaystävistään ei ole vielä jättänyt häipymättä. Hän on veljeksistä se, josta odotettiin jotain suurta, jotain akateemista ja hienoa. Keski-ikää lähestyessään hän huomaa kuitenkin asuvansa veljensä nurkissa ja myyvänsä T-paitoja ystävänsä putiikissa. Rakkauselämää vaille hän on silti löytämässä tyytyväisen tasapainon.

Barrettin vanhemman veljen, Tylerin elämä rakentuu kahden asian ympärille. Musiikki ja syöpää sairastava vaimo. Hänen suurena tavoitteenaan on säveltää parantava laulu rakkaalleen ja lyödä läpi musiikkimaailmassa. Siinä missä Barrett odottaa rakkautta, Tyler odottaa inspiraatiota. Onko kuitenkin niin että kokaiini vie häntä aina vain vahvemmin?

Lumikuningattaren päähenkilöveljeksissä on jotain hukkaanheitettyä, jotain sellaista mitä kukaan ei kai odottanut. He ovat tavoiteltuja, sivistyneitä, pidettyjä - silti samalla tuntuu kuin elämää valuisi sormien läpi, ote puuttuu, tavoitteet ovat liian haaveellisia.

Cunningham käsittelee kirjassaan monia keski-ikään ehtineelle tuttuja teemoja, nuoruuden vimman ja kauneuden katoamista, pettymyksiä, miellyttämisen tarvetta ja sairautta, jopa kuolemaa. Kantavana teemana on kai oman tien löytämisen vaikeus, kasvu omaksi itsekseen. Tarina rakentuu ajatusten ja muistojen varaan. Barrettin ja Tylerin hahmot ystävineen analysoivat tekemisiään, tekemättä jättämisiään, sanomisiaan ja hiljaisuutta hyvin tutulla tavalla. Siksi on kai ihme, miten asetelma ja henkilöt jättivät niin kylmiksi. Ajoittain huumehöyryisen Tylerin ajatukset tai Barrettin takertuminen yöllisen valoilmiön mahdollisiin merkityksiin ei saanut minua takertumaan teokseen vaan ennemminkin harppomaan sen läpi.

Lumikuningattaressa on kuitenkin paljon kaunista ja Cunninghamilla on ihmeellinen kyky sanallistaa sumeatkin ajatukset niin että niistä tunnistaa itsensä. Tarina ankkuroituu ajankohtaisiin ilmiöihin, kuten Yhdysvaltojen silloisiin presidentinvaaleihin, eikä hahmojen ylianalysoinnista onneksi puutu itseironiaa. En voinut olla rakastamatta Cunninghamin Tunteja (kukapa ei voinut?!) ja rakkaiksi jäivät myös hänen seuraavat teoksensa Koti maailman laidalla ja Samaa sukua. Sen jälkeen tapahtui jotain, eivätkä Säkenöivät päivät ja Illan tullen enää tehneet vaikutusta. Odotan edelleen... jotain!

Kirjasta ovat bloganneet myös mm. Ulla, Katja, Leena ja Kaisa Reetta. Omaa laiskuuttani taidan kuitata tällä Helmetin Marilyn-kohdan, sillä hänet mainitaan kirjassa pikaisesti.

Fred Vargas: Painu tiehesi ja pysy poissa

Fred Vargas. 2001. Ranskankielinen alkuteos Pars vite et reviens tard. Gummeruksen pokkari 2016. Painu tiehesi ja pysy poissa. Suomentanut Marja Luoma. 431 sivua.

Kirjablogeissa vietettiin viime viikolla dekkariviikkoa, mutta kirjakauppaliiton dekkariviikko jatkuu vielä 19.6. saakka. Hieman jo hätäilin, ehdinkö postata Fred Vargasista dekkariviikon aikana, mutta onneksi sitä voi viettää vielä toisenkin viikon, joten kiirettä ei ollutkaan. Kirjablogien dekkariviikon annista voi lukea blogista Oksan hyllyltä: luettuja teoksia ja muitakin aiheeseen liittyviä postauksia kertyi hurja määrä - ihanaa aktiivisuutta!

No niin, siis Fred Vargas, yksi ehdottomia suosikkejani. Miksi? Vargasin teoksissa saattaa tapahtua raakojakin murhia tai muita rikoksia, mutta sävy on lempeä ja hieman sadunomainen. Omalaatuinen komisario Adamsberg on keskeinen hahmo, mutta maustetta tuovat myös hänen yhtä lailla mielenkiintoiset työtoverinsa. Mysteerien taustalla vaikuttavat ihmisluonnolle tyypillinen kateus, katkeruus tai kosto, mutta Vargasin kirjoissa lavalle nousevat myös ikiaikaiset uskomukset, vanhat taiat tai legendat.

Painu tiehesi ja pysy poissa on kolmas komisario Adamsberg -mysteeri ja se teos, jossa myöhemmille teoksille ominaiset henkilöhahmot alkavat muotoutua. Kaikki mysteerit ovat tietysti itsenäisiä teoksia, mutta Adamsbergin pariisilainen työyhteisö kissoineen kootaan nimeomaan tässä kirjassa. Adamsberg on itse haaveiluun, sumeaan logiikaan ja pitkiin kävelyretkiin taipuvainen, epäselvä hahmo, jonka aivoituksia systemaattisesti ajattelevan työkaverin Danglardin on joskus vaikea ymmärtää. Adamsbergin tiedetään kuitenkin ratkovan rikoksia tehokkaasti, joten hänen epämääräisyydelleen annetaan tilaa.

Joss Le Guern on entinen merimies, joka on jättänyt entisen elämänsä ja herättänyt henkiin vanhan sanomien lukijan ammatin. Hän lukee Edgar-Quinetin aukiolla ihmisten hänelle jättämiä pieniä viestejä - mainoksia, ilmoituksia, rakkaudenosoituksia, julistuksia - kaksi kertaa päivässä pientä maksua vastaan. Samaan aikaan Pariisissa joku levittää ruttoa, tuota ikivanhaa, pelättyä vitsausta, ja maalaa ulko-oviin rutosta kertovia merkkejä. Mikä yhteys on omituisilla, vanhoihin kirjoituksiin viittaavilla päivän sanomilla ja kirjekuorten kautta leviävällä ruttobakteerilla?

Kaikessa epämuodikkuudessaan rutto onnistuu herättämään henkiin kauhua, joka ei ollutkaan unohtunut historian lehdille niin kuin ehkä kuvittelimme. 

Vargasin dekkareissa pointti ei ole nopeasti etenevässä juonessa yllättävine käänteineen ja takaa-ajoineen, vaan tahti on verkkainen ja päähenkilönsä tapaan hieman haahuileva. Keskiössä ovat kummalliset, suuresti inhimilliset hahmot. Monenkirjavasta sakista muotoutuu toisiaan tukeva yhteisö, joka kokoontuu päivän päätteeksi pubiin. Älykkäät kirjanoppineet ja syrjäytyneet syövät saman pöydän ääressä ja ruotivat elämän monimutkaisuutta. Näissä teoksissa ei arvoteta eikä sorruta itsestäänselvyyksiin. Lempeä huumori, syvä inhimillisyys ja vanhat legendat ovat se, mikä saa Vargasin teokset erottumaan massasta.   

Hyväuskoisuudesta on pieni askel manipulointiin, ja manipuoloinnista taas on pieni askel tuhoon. Taikausko on haava ihmiskunnan ihnossa, se on aiheuttanut enemmän kuolemaa kuin kaikki rutot yhteensä.

Kirjasta voi lukea lisää blogeista Kirsin Book Club ja Satun Luetut. Kiitos ystävälle osuvasta kirjasta - jälleen! <3

Dekkariviikko: Minä ja dekkarit

Lupasin dekkariviikon kunniaksi kirjoittaa pientä koontia omista dekkarimuistoistani vuosien varrelta. Ja niitähän riittää!

Lapsuudessani ensimmäiset dekkarityyppiset kirjat olivat varmaankin Hitchcockin 3 etsivää -sarja, joita sain vanhemmalta serkkutytöltä. En hirveästi innostunut Neiti Etsivästä, jota muut tytöt lukivat. Siinä oli eräs asetelma, joka häiritsi liikaa. Varhaisteininä luin ison osan Agatha Christien tuotannosta, kun lastenosastolta ei löytynyt enää mitään kiinnostavaa. Nyt 30 vuotta myöhemmin jännitävän nuorisokirjallisuuden tila on kai ihan toisenlainen. Simukat ja muut kirjoittavat laadukkaita trillereitä.

Taisi olla ensimmäinen vuosi yliopistolla, kun eräs kaverini kehui Patricia Cornwellin tuotantoa. Ostin kioskilta pokkarin ja olin myyty. Luin parin vuoden aikana tuon amerikkalaisen sarjamurhatuotannon lähes kokonaan - ihan viimeisimmät alkoivat vasta maistua puulta. Cornwellin myötä tutustuin muihinkin yhdysvaltalaisiin saman genren edustajiin, kuten Karin Slaughter ja Tess Gerritsen. Jostain vinoutuneesta syystä ruumiinavausten ja rikosten yksityiskohdat kiehtoivat hirveästi. Vähitellen kuitenkin näiden teosten suorituskeskeiset, tehokkaat päähenkilönaiset alkoivat väsyttää ja siirryin Pohjoismaihin.

Pohjoismaisten lista on tietysti valtava, ensimmäisistä mainittakoon Henning Mankell, Åsa Larsson, Karinit Alvtegen ja Fossum, Inger Frimansson, Åke Edvardsson ja Anne Holt. Sen jälkeen tulivat Camilla Läckberg sekä ehdottomat suosikkini Arnaldur Indriðason, Jo Nesbø ja Håkan Nesser. Pohjoismaisten tapa nivoa mysteerit osaksi yhteiskunnallisia ilmiöitä ja taito käsitellä arkisen ihmisen mieltä tekivät vaikutuksen.

Pohjoismaiden ulkopuolelta olen nauttinut eniten brittikirjailijoiden Ann Cleevesin ja Kate Atkinsonin teoksista, ja yksi helmistä on ranskalainen Fred Vargas! Yritän postata hänestä erikseen vielä tämän viikon aikana. Suomalaisiin jännityskirjailijoihin en ole kovin perusteellisesti tutustunut: hieman Leena Lehtolaista, Ilkka Remestä, Milla Ollikaista, Risto Isomäkeä ja Kati Hiekkapeltoa. Kotimaisissa riittäisi varmasti paljon luettavaa jatkossa.

Parin vuoden takaisen muuton vuoksi tein päätöksen luopua osasta vuosien mittaan kertyneistä pitkistä dekkarisarjoista. Niinpä esimerkiksi Cornwellin, Slaughterin ja Gerritsenin tuotanto löysivät uuden kodin ilmoituksen perusteella. Oli kiva lahjoittaa monta kassillista kirjoja hymyilevälle uudelle omistajalle!

Blogiaikana olen lukenut dekkareita vähemmän kuin aikaisemmin, mikä on ollut ihan tietoinen päätös. Olen halunnut laajentaa kirjallista yleissivistystäni ja pysyä paremmin ajankohtaisissa keskusteluissa mukana. Dekkarit tulevat silti pysymään aina osana lukuharrastustani - niille on välillä suorastaan pakottava tarve! Ja ihanaa, että blogiympäristöstä saa lähes päivittäin houkuttelevia vinkkejä.

Mitkä ovat sinun suosikkejasi?

Jussi Adler-Olsen: Vanki

Jussi Adler-Olsen. 2007. Tanskankielinen alkuteos Kvinden i buret. Gummeruksen pokkari Vanki 2012. Suomentanut Katriina Huttunen. 424 sivua.

Adler-Olsenin pokkarit ovat tuttuja kirjakaupan jännitysosastolta, mutta tämä oli minulle ensimmäinen. Kiitos siitä ystävälle, joka laittoi kirjan joskus kiertoon. Olen ollut viime aikoina melko valikoiva dekkareiden suhteen, joten etusijan saavat yleensä ne, joita luotettava taho kehuu.

Vanki oli itsekin luotettavalla tavalla jännäri heti alusta lähtien ja piti otteessaan loppuun saakka, vaikka syyllinen kävikin ilmeiseksi jossain vaiheessa. Mikään ei kuitenkaan paljastanut liian aikaisin, miten vangin käy ja millä tavoin sankarimme ratkaisevat rikoksen.

Merete Lynggaard oli vielä viisi vuotta sitten nuori, kaunis ja menestynyt poliitikko. Aivan yllättäen hän katosi risteilyllä. Perheestä ei jäänyt jäljelle muita kuin hänen nuorempi veljensä. Tuhoisa auto-onnettomuus oli vienyt heidän vanhempansa jo vuosia aikaisemmin. Jo unohtunut katoaminen otetaan uuteen käsittelyyn, kun etsivä Carl Mørck palaa töihin sairauslomalta. Omapäisen, mutta kiistämättä laitoksen parhaan poliisin paluuta ei ole odotettu, eikä mies itsekään ole kovin motivoitunut. Uusi innokas avustaja Assad tuo tunkkaiseen kellaritoimistoon kuitenkin eloa ja pian kaksikko on vanhojen rikosten jäljillä.

Vangissa kiehtoi eniten Mereten kohtalo. Takaumat hänen vankeuteensa paljastavat lukijalle, mitä on tapahtunut, mutta poliisit eivät tiedä, onko hän edes elossa. Vankeuden kuvaus on raakaa luettavaa. Helppo ei ole myöskään niellä kaikkea sitä kaunaa ja mielenhäiriötä, mitä lapsuuden traumat voivat aiheuttaa.

Synkän juonen rinnalla piristäviä yksityiskohtia ovat lakonisen Carlin ja energisen Assadin välinen sanailu ja huumori. Muutenkin kirjan hahmot toimivat, joskin lajityypillisiä piirteitä on paljon. Genrelleen uskollinen kirja on monessa muussakin seikassa, mutta kun lukijana tietää niiden kuuluvan asiaan, ne eivät häiritse liikaa. Sopivasti jännitystä, toimivia juonenkäänteitä, kunnon ahdistusta ja herkullisia hahmoja. Tätä Osasto Q -sarjaa voisin kuvitella lukevani joskus lisääkin, kun perusdekkarin tarve iskee.

Kirjasta voi lukea myös mm. näistä blogeista: Kirsin kirjanurkka, Iltaluvut ja Luettua elämää. Saan itselleni pisteen New To You Reading Challengeen ja Tanskasta pisteen Maailmanvalloitukseeni.

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä

Kerstin Ekman. 1993. Ruotsinkielinen alkuteos Händelser vid vatten. Otava 1995. Tapahtui veden äärellä. Suomentanut Oili Suominen. 400 sivua.

Vaikka Kerstin Ekmanin dekkari ei ole kuin 23 vuotta vanha, tuntuu kuin se tulisi jostain toisesta maailmasta. Pohjoiseen Svartvattnetin kylään sijoittuvasta tarinasta puuttuu nimittäin kaikki se, mitä kahdenkymmenen vuoden aikana on ehtinyt tapahtua. Kukaan ei vielä tiedä mitään sosiaalisesta mediasta eikä kylällä huolehdita tietoturvasta. Syrjäisen yhteisön päähenkilöt eivät ole ylitehokkaita suorittajia, eikä pakolaispolitiikkaan viitata sanallakaan. Tapahtui veden äärellä on  pysähtyneisyydessään virkistävän rauhallinen ja vanhanaikainen.

Rauhalliseksi ei kuitenkaan voi sanoa teoksen hahmojen sisäistä maailmaa. Kylään on asettunut omalaatuinen sekoitus ihmisiä, jotka kamppailevat olemassaolonsa ja identiteettinsä kanssa. Aikoinaan joen varrella tapahtunut kaksoismurha jättää ihmisiin jälkensä ja vaikuttaa heidän tulevaisuuteensa. Siitä, kuten juuri mistään muustakaan, ei puhuta, mutta tunnelma on ja pysyy.

Kirjan tunnelmaan vaikuttaa vahvasti myös pohjoinen luonto. Luonto on oleellinen osa kylän elämää, sillä on osuutensa tapahtumiin, ja siihen suhtaudutaan tunteella. Erämaat mahdollistavat paon, piilopaikat ja salaisuudet, mutta aiheuttavat yksinäisyyttä ja epäluuloa. Harvassa teoksessa on luonnon kuvaus niin voimakkaassa roolissa kuin tässä kirjassa:

Kolmella ilmansuunnalla hän näki tunturiselänteen, tummat kalliopahdat, mustavalkoiset, yhä lumen peittämät laet jotka olivat kuin riekonrintoja lumenlähdön aikaan, soiden vivahteikkaan vihreyden ja ruskeat rinteet jotka laskeutuivat alas kohti metsämaita. Taivas oli sinivalkoinen, ilma väreili helteisenä ketojen yllä.

Runsaasti palkintoja kerännyttä teosta ei tarvitse lokeroida "vain" dekkariksi tai jännäriksi, vaikka tarina kiertyykin vakavan rikoksen ympärille. Se on vahvimmillaan vankkaa ihmisyyden, syiden ja seurausten pohdintaa, rakkauden ja elämän tarkoituksen etsintää ja olosuhteiden kanssa jaksamista.

Juonen näkökulmasta tarinaa oli kuitenkin välillä vaikea seurata, sillä hahmoja ja paikkoja mainitaan varsinkin alkuun hyvin paljon, ja tarina kulkee useassa eri ajassa. Lukeminen vaatii keskittymistä, mutta jos siihen pystyy (minulle se taisi olla nyt hieman vaikeaa...), saa nauttia taidokkaasta kudelmasta, älykkäästä ihmismielen kuvauksesta ja ennen kaikkea pohjoisen vaikuttavasta luonnosta.

Tämän on varmasti lukenut moni, mutta arvio löytyy ainakin Mustikkakummun Annalta. Kiitos Elinalle kirjasta! Saan tästä kirjasta taas pisteen New To You Reading Challengeen :)

Niina With: Lähettäjä tuntematon

Jännittävää dekkariviikkoa! Tällä viikolla postaan yksinomaan dekkareista, joita olen lukenut lähiaikoina. Lisäksi yritän kasata loppuviikoksi jonkinlaisen katsauksen suosikkeihini vuosien varrelta. Aloitetaan kuitenkin uudella kotimaisella:

Niina With. 2016. Lähettäjä tuntematon. Myllylahti. 282 sivua.

Luin Within jännäristä alunperin muistaakseni Katjan arviosta ja kiinnostuin, sillä teoksen päähenkilö on työkaverini kokonimikaima. Toki dekkarit kiinnostavat muutenkin, mutta tarjontaa on aika lailla ja joskus käy niin, että tarinan kannalta merkityksetön pikkuseikka herättää mielenkiinnon. Aiemmin en ole Withiltä mitään lukenut ja tämä onkin kai hänen avauksensa dekkarien suuntaan.

Laura on 35-vuotias kustannustoimittaja, joka alkaa eron jälkeen epäillä eksäänsä omituisesta tekstiviestistä ja pienestä häiriöstä. Samaan aikaan hän saa töissä vastaansa nimettömän kirjailijan luonnoksen, jossa on jotain kiehtovaa ja koukuttavaa. Ikään kuin kirjailija osaisi ennustaa, mitä Lauran entisellä kotipaikkakunnalla Etelä-Pohjanmaalla tapahtuu.

Sami on kahden lapsen isä ja uupumuksen partaalla, sillä vaimo on edellissyksyn tapahtumien seurauksena masentunut ja töissä paikallislehdessä kiristetään tahtia. Pelko työpaikan menetyksestä saa hänet ottamaan vastaan erikoisen työtarjouksen: ujuttaa lehtiuutisiin perättömiä juttuja. Kun Laura saapuu pikkukaupunkiin tutkimaan kirjailijansa taustoja, selviää pian, että tapaukset liittyvät toisiinsa. Onko Samin ja Lauran menneisyydessä jotain yhteistä, jotain mitä he eivät muista?

With on kirjoittanut helppolukuisen, sutjakan dekkarin, joka oli kiva lukaista vakavampien aiheiden välissä. Kirjaa maustaa erikoinen punos ja taustalla häärivän häirikön suunnitelmallisuus, mitkä pitävät lukijaa otteessaan. Päähenkilöt perheineen ovat luontevia ja ikään kuin hyvin mahdollisia, eikä kirjassa sorruta turhiin stereotypioihin kuten niin usein dekkareissa (anteeksi, jos kärjistän!). Kudelmassa oli kuitenkin jotain liian sekavaa ja lopussa minua hieman ärsytti se, ettei häirikköä eikä hänen motiivejaan olisi pystynyt mitenkään päättelemään. Tai sitten olen hieman yksinkertainen.

Toivottavasti With kuitenkin jatkaa genren parissa, sillä jotain perinteikyydessään raikasta teoksessa oli. Väkivallalla ja ruuminavauksilla mässäily pysyi täysin poissa, eivätkä juonenkäänteet uhanneet valtakunnan turvallisuutta missään vaiheessa ;) Pienimuotoisuus tuntui varsin kivalta vaihteeksi!

Kirjan ovat Katjan lisäksi lukeneet ainakin Mari A. ja Annika. Kuittaan tällä kaksi haastetta: Helmetin 45: Suomalaisesta miehestä kertova kirja sekä New To You Challenge eli minulle uusi tuttavuus. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä. 2016. Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus. 213 sivua. Kansi Jenni Noponen.

Haluaisin rakentaa Helsinkiin jotakin ennennäkemätöntä, joka olisi heti kaikkien omaa. Tämä voisi olla onnistuneen julkisen rakennuksen öinen määritelmä.

Sukellus vuosiin, jolloin pääkaupunkiamme rakennettiin määrätietoisesti keisarin unelmien mukaan, Engelin piirustuksia noudattaen. Kylmä, syrjäinen ja pieni Helsinki on saanut rakentajakseen miehen, jonka suunnitelmiin keisari on Pietarissa ihastunut. Engel on kokonaisen kaupungin rakentaja, unelmiensa työssään.

Akvarelleja Engelin kaupungista on fiktiivinen yöpäiväkirja, jota Johan Carl Ludvig Engel kirjoittaa vuosina 1816 - 1840, kuolemaansa saakka. Hän kirjaa ylös havaintoja ympäristöstään, karun kivisestä kaupunginalusta, sen ihmisistä ja työstään suunnittelijana ja suunnitelmien toteuttajana. Engel on paitsi kauneutta rakastava arkkitehti ja taitava maalari, myös rakastava isä ja aviomies.

Miten kaukana toisistaan syksyt olisivatkaan, ellei olisi omenaa. Omenan tuoksu kuistilla tuo ne kaikki yhteen kohtaan. 

Vaikka kaupungin rakentaminen on työ, jota monen arkkitehdin kohdalle ei osu, Engelin on vaikea nauttia elämästään. Hetkittäisiä ilon tunteita tuovat puutarha, lapset ja ajatuksissa kasvavat suunnitelmat. Hän potee kuitenkin huonoa omaatuntoa siitä, että on tuonut perheensä kylmään ja kolkkoon maahan kauaksi Berliinistä, kotikaupungista. Paluu kotiin nousee ajoittain puheeksi, mutta tänne jäädään. Työtä ei voi jättää kesken.

Engelin laaja kulttuurin tuntemus ja rakkaus taiteeseen kohottavat yöpäiväkirjamerkintöjä silloinkin kun työ tai läheisen menetys painaa harteita. Luontevinta uupunelle miehelle on olla yksin omissa mietteissään, tarkkailijana tai kynä kädessä. Merkintöjä leimaa kaipuu - koskaan hän ei tunnu pääsevän itse osaksi rakentamaansa kaupunkia.

On etsittävä näitä hiljaisia vapauden alueita. On kuunneltava kukkien hiljaisuutta, rakennusten hiljaisuutta. Täällä kivet vaikenevat kaikesta, puutkin humisevat vain lämpimään aikaan ja silloinkin peittääkseen hiljaisuutensa. 

Viikilän tekstissä näkyy vahvasti hänen uransa toisaalta runoilijana, toisaalta dramaturgina. Kieli on maalailevaa, kaunista ja herkkääkin, mutta toisinaan sitä värittävät Engelin sarkastiset huomiot ympäristöstään, kelvottomista ihmisistä tai merkittävästä roolistaan. Sinänsä ilmavaa tekstiä on mukava lukea ja ajatus soljuu kevyesti eteenpäin, vaikka muistiinmerkinnöt eivät kevyitä olisikaan. Suru ja huoli ovat välillä kuin teräviä piikkejä.

Akvarelleja Engelin kaupungista on taitavan runollista proosaa, mutta myös helmi arkkitehtuurin ystäville. Minulle tuli yllätyksenä, miten paljon Engel on päässyt vaikuttamaan myös Helsingin ulkopuoliseen rakentamiseen - sikäli kuin jääräpäiset maalaiset sen sallivat. Vanhojen talojen rakastajana koin lähes fyysistä nautintoa arkkitehtuurisista yksityiskohdista ja rakennusten kohoamisesta, siitä miten kirkontekijän tärkein oppi on piirtää kirkkosi niin, että siihen jää enemmän hiljaisuutta kuin rakennusainetta. 

Viikilän teos on niitä harvoja, joihin saatan palata myöhemminkin, pieni ajatus kerrallaan. Niin puhtaan hiottuja ja oivaltavia hänen kauniit lauseensa ovat. Kirjaa ovat lukeneet jo moni, kuten vaikkapa Elina, Sara, Katja, Tuija ja Kaisa. Sijoitan sen Helmetin haasteessa kohtaan 19: Kirjan päähenkilö on unelmatyössäsi. Lisäksi saan siitä pisteen New To You Reading Challengeen. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!