Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Asko Sahlberg 2017. Amandan maailmat. Like. 136 sivua.

Olen lukenut Sahlbergilta aikaisemmin vain yhden teoksen, Tammilehdon. Teos teki suuren vaikutuksen ja muistuttaa tasaisin väliajoin, että Sahlbergia pitäisi lukea lisää. Kun Amandan maailmat vastikään julkaistiin, laitoin sen saman tien kirjaston varausjonoon. Tammilehtoon verrattuna kirja on hyvin pieni, muttei suinkaan ihan kevyt lukea.

Amanda on iäkäs yksineläjä, asuu edelleen mökissä jossa hän syntyi, talossa johon ei ole vedetty sähköjä, sisävessaakaan ei ole. Amanda on kyntänyt pihansa pelloksi, joten perunoita, sipuleita ja porkkanoita riittää talvenkin yli. Lähes ainoa kontakti ulkomaailmaan on naapuri, Jansson, leskimies, joka raportoi Amandalle maailman menot ja taitaapa hänellä olla naisenkaipuutakin. Amanda itse ei ymmärrä maailmaa ihan samalla tasolla kuin moni muu, mutta sitkeyttä häneltä ei puutu.

Amandan maailma muuttuu, kun nuori pojankoltiainen varastaa hänen rahansa pankkiautomaatilla. Amanda vie sittiäisen kotiinsa ja pian laiha nuorukainen asettuu taloksi, ainakin öiksi. Sillä lapsi herättää vanhuksessa tunteita, jotka lämmittävät ja pelottavatkin. Lapsi on yksin maahanmuuttaneita ja tuntemattomasta syystä vainon kohteena, myös Amandan luona ollessaan. Näin nainenkin ajautuu keskelle vihaa, yhteenottoja ja kaaosta.

Amanda on toki jo pitkään pannut merkille kukkulan laelta katsellessaan, että maailma on luhistumassa. Pakolaisten tulo nopeuttaa muutosta. Kuten Amandan, meidänkin on usein vaikea ymmärtää, miten asiat lähtivät liikkeelle ja mihin muutos vie. Yhteisöt reagoivat muutokseen eri tavoin, on Jansson joka alkuun demonisoi vieraat, mutta päätyy lopulta majoittamaan muutaman. On Amanda joka luottaa moraaliinsa ja tunteeseen, että heikkoa on autettava.

Kulttuurien yhteentörmäys ja ihmisen rajallisuus muutosten edessä ovat pienen teoksen kantavia teemoja. Lukiessa oli kuitenkin pakko pysähtyä myös Sahlbergin kielen äärelle. Jo Tammilehdossa ihailin hänen kykyään kuvailla ihmisiä ja ympäristöä. Amandan maailmoissa kuvaus kutistuu lähemmäksi ihmistä ja ruumista, mutta sen merkitys on tärkeä. On tuulettomana ja harmaana ajassa vaeltava päivä, on vanhan miehen hengitys, kuin saha hänen rinnassaan joka kuulosti pihkaiselta. Ja Amandan lonkka, joka kiljaisi kun hän vääntyi jatkamaan matkaansa.

Lisää Amandasta näissä blogeissa: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Järjellä ja tunteella.

Arvotaan lippuja Turun kirjamessuille!

Kirja hyllyssä sai tänään arvottavakseen kaksi kutsua Turun kirjamessuille. Kutsu oikeuttaa kertakäyntiin messuilla 6. - 8.10.2017 Turun messukeskuksessa.

Jos haluat osallistua arvontaan, lisää nimesi ja jokin yhteystieto alle kommenttikenttään tai vaihtoehtoisesti blogin Facebook-sivuille. Suoritan arvonnan onnettareni avulla torstaina 28.9. klo 18.00. Kaikki siihen mennessä ilmoittautuneet pääsevät mukaan. Postitan liput onnekkaille mahdollisimman pian.

Tutustu Turun kirjamessujen upeaan ohjelmaan tästä.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Malin Persson Giolito. 2016. Ruotsinkielinen alkuteos Störst av allt. Suomentanut Tarja Lipponen. Johnny Kniga. 414 sivua.

Viime aikoina on käsiini sattunut enemmän tai vähemmän rankkoja tarinoita, eikä se tämäkään ihan kevyimmästä päästä ollut. Kiinnostukseni heräsi etukannessa olevasta "leimasta", joka kertoo kirjan olleen Ruotsin paras rikosromaani 2016. Ruotsalaiset todellakin taitavat rikosromaanien kirjoittamisen. Tästä teoksesta täytyy kuitenkin heti alkuun todeta, että ihan perusdekkarista eikä -jännäristä ole kyse. Suurin kaikista on nimittäin oikeussalidraama, jonka päähenkilö, syytetty ja minä-kertoja on vasta 18-vuotias lukiolaistyttö.

Maria "Maja" Norbergia syytetään murhaan yllyttämisestä, avunannosta murhaan, murhan yrityksestä sekä murhasta. Mikä on ajanut nuoren naisen siihen pisteeseen, että hänet löydetään koulunsa luokasta, pidätetään ja viedään vankilaan odottamaan oikeudenkäyntiä yhdeksäksi pitkäksi kuukaudeksi?

Romaania voisi kehua varsin kunnianhimoiseksi ja perusteelliseksi, toisaalta ehkä hieman liiankin. Se ei nimittäin tyydy kuvailemaan yksityiskohtaisesti pelkästään oikeussalin tapahtumia tai asianajajien työtä, vaan se pureutuu syvälle teinien maailmaan, nuoriin ihmissuhteisiin, vääristyneisiin perhesuhteisiin, katkeruuteen, masennukseen, välinpitämättömyyteen ja velvollisuudentuntoon. Päähenkilönsä kautta romaani kuvaa taitavasti sitä, mikä nuoren voi ajaa itsetuhoon ja kostoon. Koulusurmista kertoo myös kesällä lukemani Pärttyli Rinteen Viimeinen sana, mutta siinä missä Rinteen hahmot ovat syrjäytymisvaarassa olevia teinejä, Persson Gioliton nuoriso on saanut elää materiaalisessa yltäkylläisyydessä ja käydä eliittikouluja.

Vauraus onkin tavallaan aika herkullinen ympäristö, sillä se mahdollistaa skandaalinomaiset allasbileet, lomat huvijahdilla Välimerellä, huumeiden käytön ja vanhempien vääristyneen vallankäytön. Majan muistot viimeisestä lukiovuodesta ja poikaystävästä Sebastianista ovat kuin suoraan amerikkalaisesta elokuvasta. Hillitön rakastuminen, koulun seuratuin pari ja fyysinen läheisyys muuttuvat talven mittaan itsetuhoisuudeksi, päihteiden väärinkäytöksi ja sairaaksi suhteeksi, jota pitää pystyssä vain huoli toisen elämänhalusta.

Maja kertoo koulusurmia edeltäneiden kuukausien tapahtumista vähitellen, eikä tietenkään paljasta lukijalle liikaa kerralla. Koukkua pitää yllä jännitys siitä, kuka loppujen lopuksi ampui, ketä ja miksi. Tässä tarinassa taustalla ei ole koulukiusaaminen taikka pettymys rakkaudessa, vaan (ja nyt voit lopettaa lukemisen ellet halua tietää liikaa!) narsistisen isän loppuunajama poika, jolla ei viimeisen nöyryyttävän yhteenoton jälkeen ole enää mitään roolia maailmassa. Silmänsä ovat sulkeneet opettajat ja naapurit, jäljellä on vain Maja. Majan mukaan suurin kaikista ei ole rakkaus, vaan kuolemanpelko, mutta tarinan opetus taitaa kuitenkin olla päinvastoin, suurin kaikista on rakkaus. Suurta on myös syyllisyys ja se, ettei pystynyt estämään.

Jos kaipaat erilaista ruotsalaista rikosromaania, tässä voisi olla hyvä vaihtoehto! Lue myös, mitä blogeissa Amman lukuhetki, Lukuneuvoja, Kirjasähkökäyrä tai Kirjakaapin kummitus sanotaan.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava 2017. Ennen kuin mieheni katoaa. Gummerus. 229 sivua.

Selja Ahavan tuore romaani on saanut runsaahkosti huomiota ilmestyttyään, ja monesta syystä. Kirjan teema ja tarina ovat kirjoittajalle omakohtaisia ja varsin tuoreita. Transsukupuolisuus kirjallisuudessa on myös sinänsä melko ajankohtainen ja tuore ilmiö. Uskon, että moni myös ehti jo odottaa, milloin Ahava julkaisee lisää, sillä hänen edellinen teoksensa, kaunis ja pidetty Taivaalta tippuvat asiat ylsi Finlandia-ehdokkaaksi asti.

Puolison transsukupuolisuus tulee kirjan minä-kertojalle yllätyksenä, eikä teos keskitykään transsukupuolisuuteen sinänsä, vaan kertojan, parisuhteen toisen osapuolen, tunteisiin. Miltä tuntuu, kun kymmenen yhteisen vuoden jälkeen puolisosta paljastuu ominaisuus, joka mullistaa maailman?

Kertoja kuvaa, kuinka hän joutuu seuraamaan puolisonsa muutosta, tämän varovaista innostusta, uuden löytämistä ja uuden olemuksen rakentumista. Samalla viereltä katoaa se mies, jota hän rakastaa. Tilalle kasvaa vieras nainen. Viimeiseen asti kertoja yrittää muistaa miehensä ihon, sen yksityiskohdat, kosketuksen, tuoksut, äänet ja rajat ennen kuin ne vähitellen katoavat. Nainen haluaisi ruumiin haudattavaksi, paikan jossa surra menetystä, mutta sellaista hän ei saa. Hän sinnittelee puolisonsa rinnalla, he kertovat muutoksesta yhdessä kaikille, hän auttaa vaateostoksilla, mutta peilistä näkyy mustat silmänaluset ja itkun turvottamat silmät.

Omakohtaisen menetyksen rinnalle nousee allegorinen kuva Kolumbuksesta ja tämän matkasta kohti Intiaa, kartan hahmottamisesta ja uudelleen piirtämisestä, löytämisen ilosta ja oman maailman hajoamisesta. Miten on mahdollista nimetä uusia alueita, suunnata varmana eteenpäin, kun on koko ajan ollutkin väärässä maanosassa? Mikä kaikki hänen miehessään oli totta?

Teoksen keskiössä on siis kertoja ja hänen surunsa muutoksen ja eron lähestyessä, kirjailijalle omakohtainen tragedia. Vähemmän huomiota saa se toinen, se muutosta tarvitseva ja siihen lähtevä puoliso, joka on piilotellut sukupuolisuuttaan neljäkymmentä vuotta. Hänen historiaansa avataan hieman, hänen kokemuksiinsa viitataan vain vähän. Ulostulo on ollut varmasti hänelle valtavan suuri, pelottava ja mullistava asia, mutta sitä ei teoksessa käsitellä. Näkökulma on täysin kertojan, ja siinä kirjailija on valinnut puolen, jota ihan kaikki lukijat eivät purematta niele.

Ahavan teos on kipeä ja rankka, ja sai ainakin minut kyynelehtimään, pohtimaan omia parisuhteitani, eroja ja rakkautta. Vaikka teksti on nidottu varsin väljäksi ja sen lukeminen on hurmaavan jouhevaa, en pystynyt ahmimaan sitä kerralla. Ihon alle ja sydänalaan pureutuva teksti pakotti etenemään hitaasti. Kieli on luonnollista eikä yritä yhtään liikaa. Silti se onnistuu olemaan kipeän kaunista ja surullisessa suorasanaisuudessaan ankaran toteavaa, brutaaliakin. Teksti huutaa kaipuuta, tuskaa ja menetystä. Tällä kertaa en kirjoita tämän enempää, mutta lisää arvioita löytyy vaikkapa Kirsiltä, Tuijalta, Ompulta ja Lauralta.

Anneli Kanto: Veriruusut

Anneli Kanto. 2008. Veriruusut. 427 sivua.

Ei ole kuukauttakaan kun luin Anneli Kannon romaanin Lahtarit, kirjan jonka lukeminen meinasi jäädä keväällä kesken, kun väsymys sotaa kohtaan valtasi mielen. Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että sain sen luettua ja melkein heti perään Veriruusut, Kannon aikaisemmin kirjoittaman sisarromaanin. Siinä missä Lahtarit kertoo sisällissodasta Tampereen seudulla valkoisten ja lähinnä nuorten miesten näkökulmasta, on Veriruusut nuorten punaisten naiskaartilaisten teos.

- Mitä vasten naiset ei vois liittyä punakaartiin? Ei tässä voida vaan kattoo sivusta ja kutoo sukkaa. Tää on maailmanhistoriassa ainutlaatunen hetki. Me käännetään historian suuntaa, käsitättekö te? Vallankumoustaistelu vaatii ny naisia kans. 

Anneli Kanto kirjoittaa sodasta monipuolisella ja mukavalukuisella tavalla, mikä osaltaan helpottaa aiheen käsittelyä. Etenkin Verisuusujen ensimmäisessä osiossa on jopa hienoista huumoria, vaikka nuoren naisen asema yhteiskunnassa tehdään lukijalle hyvin selväksi heti alusta lähtien. Myöhemminkin kirjailija valottaa rivien välistä taitavasti, kuinka absurdia ja naurettavaa sodankäynti voi olla. Taisteluiden edetessä teksti vakavoituu, tarinat raaistuvat ja kohtalot kauhistuttavat. Romaanin lopussa on pilkahdus pelastumisesta, mutta päällimmäinen tunne on järkytys ja itku vankileirien ja kuopan reunan lähestyessä. Tytöistä on ehtinyt tulla rakkaita. Sisällissota on tragediaa, eikä moni aatteen vuoksi mukaan lähtenyt ymmärtänyt lainkaan, mitä on vastassa.

Monipuolisuutta romaaniin tuo se, miten kiinni sodan arjessa kerronta liikkuu. Naiset eivät juurikaan rintamalle pääse, joten kerronta pysyttelee kaupungissa, kodeissa, kaduilla, työväentaloilla ja keittiöissä. Vaikka aihe on karmea, Veriruusut luo käsinkosketeltavan ja nenään asti haisevan kuvan työläiskortteleiden asukkaista, asujaimistoista, vaatetuksesta tai vaikkapa saunomisesta. Pula-ajan ravinto Amurin kortteleissa on köyhää, lähes olematonta, ihmiset sairastelevat, eikä taloissa ole kunnon eristeitä. Tamperelaiselle lisäplussaa tuovat tutut rakennukset, kadut ja kaupunginosat; kirja on historianopetusta parhaasta päästä.

Köyhyys ja järjestyksen puute oli varmasti yksi syy siihen, että punainen Tampere joutui antautumaan. Rintamalle lähti usein miehiä, joilla ei ollut edes kunnon kenkiä. Kaatuneet tunnisti vaatteista ja varusteista. Kaupunkilaistyöväestö ei osannut ratsastaa eikä ampua siinä missä metsästykseen harjaantuneet talonpojat pohjoisempana. Tehdastyöläisten kokema vääryys nostatti punaisissa yleisen tasa-arvon vaatimuksen, joten oli luonnollista että naiset sotivat tasa-arvoisesti miesten rinnalla. Siksipä sotaan osallistuminen oli kunnia-asia myös tehtaantytöille. Niin Valkeakoskella kuin Tampereella perustettiin housupukuinen naiskaarti, joka harjoitteli aseen käyttöä ja päivysti kaduilla, seikka joka heitti heidän niskaansa huorittelua ja halveksuntaa.

- Tuli mikä tuli. Onpahan edes kerta oltu ihmisiä mekin.

Veriruusuissa on kaksi tarinaa, toinen Valkeakoskelta ja toinen Tampereelta. Nuori tehtaantyttö, vasta 15-vuotias Sigrid lähtee mukaan työväenliikkeeseen äitinsä vastustuksesta huolimatta. Aatteen palo on kova, vaikka Helsingin agitaattoreita on vaikea ymmärtää. Amurin pieniin kamareihin maalta muuttanut Lempi lähtee samoin reippaasti mukaan ja ampuu valkoisia viimeisten joukossa kaupungintalon ikkunasta kohti Hämeensiltaa. Yhden talven mittaiseen kahinaan mahtuu paljon ja vaikka ajat ovat mitä ovat, myös pientä sutinaa miesten kanssa mahtuu elämään. Päälliköt hevosineen ja venäläiset mustine viiksineen vievät jalat alta.

Rankkaa kirjallisuutta tämä tällainen on ja nyt saa vähäksi aikaa riittää. Luen välillä jotain muuta, mutta veikkaan että sisällissodan satavuotispäivän lähestyessä jotain aiheeseen liittyvää päätyy vielä käsiin. Lukupiiriimme valitusta Veriruusuista tulee varmasti muidenkin postauksia loppusyksystä. Aikaisempia arvioita kirjasta löytyy blogeista Tuijata, Lukuneuvoja ja Luetut, lukemattomat.