Fiona Barton: Leski

Fiona Barton 2016. Englanninkielinen alkuteos The Widow. Suomentanut Pirkko Biström. Bazar 2018. 367 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Taas yksi näitä kansainvälisiä bestsellerjännäreitä, joita on vaikea vastustaa. Panin kirjan mieleeni alunperin viimevuotista Helmet-lukuhaastetta varten, mutta en sitten tarvinnutkaan sitä siihen ja kirja jäi hetkeksi hyllyyn. Nyt sijoitan sen Helmetin haasteen kohtaan 2: Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

Leskessä yksi kiehtovimmista piirteistä on se, että vaikka uskoo olevansa varma syytetyn syyllisyydestä, ei voi kuitenkaan olla ihan varma. Mitä pidemmälle mennään, sitä selvempää syyllisyys muka on, mutta sitten haluaakin tietää lisää. Mikä tällaiseen tekoon on ajanut? Kuka muu tietää? Miten on mahdollista, että juuri mitään todisteita ei ole säilynyt? Toinen otteessaan pitämä ominaisuus Leskessä on se, miten leski itse toimii ja ajattelee. Miten hänestä on tullut sellainen kuin hän on, miten avioliitto on rakentunut ja miten paljon on mahdollista salata toiselta. Näitä asioita peilaa tietysti omaankin elämäänsä ja pohtii, mikä kaikki vaikuttaa parisuhteessa ja miten paljon siitä näkyy ulospäin.

Teoksen keskiössä on siis leski, jonka vasta kuollutta aviomiestä on pitkään syytetty pienen tytön sieppaamisesta ja mahdollisesti murhasta. Romaani seuraa episodeittain tapahtumien kulkua noin neljän vuoden ajalta, tietysti niin että salaisuudet paljastuvat vähitellen. Tapausta tutkii sympaattinen, eläkeikää lähestyvä poliisi, joka menettää vähitellen terveytensä ja pelkää menettävänsä työnsäkin kadonneen Bellan vuoksi. Yhtä omistautunut työlleen on toimittaja, joka saa niin suuren yleisön kuin leskenkin puolelleen.

Kukaan ei enää halunnut tuntea meitä. Kaikki halusivat vain tietää meistä. 

Leski on melko tavanomainen psykologinen jännäri. Poliisitutkinta on keskeinen osa kerrontaa, muttei nouse lesken näkökulmaa korkeammalle. Silti tuntuu pitkään, ettei leskenkään päähän ole kovin helppoa päästä. Alkuun hän tuntuu olevan täysin miehensä dominoima. Sitten kun salaisuudet alkavat kasautua kotona, naiseen tulee enemmän särmää ja tahtoa, eikä loppu ole enää mikään yllätys. Yllättäväksi romaania en siis kutsuisi, eikä siinä ole huikaisevan ratkaisevia käänteitä, mutta kerronta on silti niin onnistunutta, että kirjaa on pakko lukea ahmimalla.

Kehuisin kirjaa myös siitä, ettei se jätä pahaa oloa, vaikka teemassa on paljon inhottavia, vastenmielisiä piirteitä. Yksityiskohtia ei onneksi ole juuri lainkaan, eikä edes varmuutta siitä, tapahtuiko jotain. Pedofilia on kuitenkin aihe, joka varmasti karkottaa varovaisimmat lukijat, sen ymmärrän hyvin. Lesken ja hänen aviomiehensä menneisyyttä penkoessa esiin nousee kipeitäkin asioita, kuten lapsettomuutta, mutta sen käsittely jää aika vähälle, kuten "pikkurouvan" elämässä moni muukin hänelle tärkeä asia, valitettavasti. Fiona Bartonia voisin lukea enemmänkin!

Tässä Google-haun neljä ensimmäistä blogitekstiä: Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön!, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjasähkökäyrä. Osallistun tällä Helmetin lisäksi Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen.

Ana Menéndez: Kerran Kuubassa

Ana Menéndez 2001. Englanninkielinen alkuteos In Cuba I was a German Shepherd. Suomentanut Hanna Tarkka. Otava 2007. 207 s. Omasta hyllystä.

"Katsokaas, Señora", hän sanoo. "Me olemme olleet tässä maassa jo melkein neljäkymmentä vuotta."

Kuubalaisia on muuttanut Yhdysvaltoihin varmasti useaan otteeseen, mutta Menéndezin novellissa Juhlat, josta lainaus on, viitataan 1950-luvun loppuun, jolloin Fidel Castro päihitti vallankumouksellaan silloisen diktaattori Fulgencio Batistan hallinnon. Moni lähti maasta ja etenkin Miamiin syntyi yhteisö, jossa vanhan kotimaan arvot, tavat ja kulttuuri jäivät elämään. Kerran Kuubassa on kokoelma novelleja, joita yhdistävät muistot Kuubasta. Ana Menéndez on itsekin kuubalaisten siirtolaisten tytär.

Ja sitten rukoilen Kaikkivaltiaalta sadetta, joka pimentäisi taivaan ja toisi yön ja sen mukana suloisen unen, joka siirtää muistin tuonnemmaksi.

Puhuimme juuri lukupiirissä siitä, kenen muistot ovat oikeita ja kenen muistojen perusteella kirjoitetaan historiaa. Menéndezin novelleissa tämä sama tulee esille monta kertaa. Joku aloittaa tarinan tapahtumista, jotka sattuivat vanhassa kotimaassa, mutta muut muistavatkin sen eri tavalla. Tai sitten niin, että se mikä jäi taakse, hohtaa suuruutta ja kauneutta, mutta todellisuus onkin ollut vaatimattomampaa ja pienempää. Aika kultaa muistot.

Ja sitten hän muistaa tarinan kahdesta miehestä, jotka eivät enää olleet ystäviä eivätkä vihollisia, sillä heidän ainoa yhdyssiteensä oli yhteinen hauras historia. Kun he sitten tapasivat maanpaossa uudelleen, he syleilivät toisiaan niin raivokkaasti, että heiltä murtui yhteensä kolme kylkiluuta.

Menéndezin tarinat ovat mukavalla tavalla arkisia ja elettyjä, mutta mukaan mahtuu myös ripaus unenomaista pelkoa ja ennen kaikkea salaisuuksia, joista toinen sukupolvi ei niin tiedäkään. Kotimaa tulee mieleen ennen kaikkea elämän murroskohdissa, kun kohtaa menetyksiä tai pelkää niitä. Vielä neljäkymmentä vuotta myöhemminkin on helppo peilata asioita lapsuuden tai nuoruuden kokemuksiin. Kuuba kaikuu novelleissa kaihona ja osana identiteettiä. Kuten missä tahansa yhteiskunnassa, siirtolaisuus jättää muuttajaan jäljen, kutistaa minuutta ja pakottaa luopumaan paljosta. Tähän viittaa mm. teoksen ja ensimmäisen novellinen alkuperäinen nimi In Cuba I was a German Shepherd.

Ei menneisyys ollut vain jotakin jonka saattoi soittaa uudelleen kuin vanhan levyn.

Teoksesta löytyy arvio myös blogista Eniten minua kiinnostaa tie. Osallistun tällä Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen sekä tietysti Helmetin lukuhaasteeseen, josta kuittaan tällä kohdan 1: Kirjan kannessa on ihmiskasvot. Maailmanvalloitukseen saan uuden maan!

Heidi Jaatinen: Ei saa katsoa aurinkoon

Heidi Jaatinen 2010. Ei saa katsoa aurinkoon. Gummerus. 352 sivua. Omasta hyllystä.

No niin, yksi Hyllynlämmittäjistä on siirtynyt luettujen kastiin. Heidi Jaatisen esikoisromaani onkin odottanut vuoroaan jo monta vuotta. Kiuruvetisen kirjailijan teoksen lukemisesta teki erityisen mieluisan sen pohjoissavolainen murre. Omat äidinpuoleiset isovanhempani olivat nimittäin kiuruvetisiä, joten murre on tuttua ja dialogien viäntyneissä sanoissa oli paljon ihania yksityiskohtia.

Romaanin päähenkilö on pieni poika, Lennu, jonka kesät ovat pitkiä ja täynnä seikkailuja. Lennun elämän keskiössä on mummo, sillä pojan vanhemmat tekevät pitkää päivää hautaustoimistossaan. Perhe asuu maatilaa ja ympärillä on valtavasti lääniä leikkiä ja kuljeskella. Rinnalla kulkee välillä Lerppu-koira. Lennun maailmaan mahtuvat siskot, täti Kultakatriina, Uuno-seppä ja tämän apulainen Lukunen. Kun poika aloittaa koulun, maailma avartuu lisää.

Lennu luottaa ympäristöönsä ja ihmisiin, seuraa ja tarkkailee mitä sanotaan ja miten tehdään. Välillä sattuu vahinkoja ja kai Lennu tekee joskus tahallaankin ilkeyttä. Asiat ovat yleensä niin kuin mummo sanoo. - Mummo, ootko sinä aena osannu kaeken? Valitettavasti mummu kuitenkin väsyy ja vanhenee, eikä tällekään ihan kaikkea voi kertoa. Kuten sitä, mihin Lennu on sepän pajalla ajautunut. Lukusen kanssa on tapahtunut jotain, mitä on vaikea pukea ajatuksiksi, saatika sanoiksi. Lennun elämää alkaa varjostaa jokin, mutta kekseliäällä pojalla on suunnitelma.

Jaatisen romaani hämmentää alkuun, sillä minun oli vaikea tyytyä pienen pojan näkökulmaan. Oli kuin olisin lukenut sumun läpi. Vähitellen kerronta saa kuitenkin terävyyttä ja särmää, Lennun maailma laajenee ja lukeminen alkaa tuntua mieluisalta. Lennun myötä Jaatinen avaa (luullakseni 1970-luvulle sijoittuvan) jo lähes kuolleen maaseutuelämän yksityiskohtia, rakennemuutosta ja perinteitä. Kirja palauttaa mieleen lukuisia pieniä asioita, jotka luulin itsekin jo unohtaneeni. Maalla keskeistä on myös luonnon kierto ja Lennun elämässä etenkin kesä ja sen hohto.

Lennu menee mummon viereen ja nojaa päänsä tämän syliin. Hän tajuaa unen hiipivän silmäaukoista pään onkaloihin mutta ei halua luopua oikeudestaan valvoa. Hän painaa silmät kuitenkin kiinni. Siinä he istuvat, mummo ja Lennu, viettävät juhannusiltaa.  

Ei saa katsoa aurinkoon on elämänmakuinen, viisas romaani, jossa on paljon iloa ja lämpöä, vaikka Lennun elämässä on vääryyttä ja epäkohtiakin. Jaatinen on hyvin sisällä lapsen ajatus- ja kokemusmaailmassa, siinä millaiselta aikuisten maailma saattaa lapsen silmiin näyttää ja miten lapsi asioihin reagoi. Niin tarinan sisarussuhteet kuin Lennun ja mummon välinen suhde ovat luontevia ja hyvin aidon oloisia. Ilmeisen kehitysvammaisen Kultakatriinan olemusta ei selitellä eikä avata lukijalle millään tavalla, sillä hän on Lennulle juuri sellainen kuin on ja näin asian kuuluu ollakin. Se onkin yksi romaanin hienouksista - näkökulma on puhtaasti Lennun ja lukijan on tulkittava asiat sitä kautta. 

Onnea Heidi Jaatiselle tuoreesta Savonia-palkinnosta! Ei saa katsoa aurinkoon löytyy myös blogeista Kirjanurkkaus ja Mari A:n kirjablogi. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii tietysti kohtaan 45: Kirjan nimessä on kieltosana. Hyllynlämmittäjä-haasteen lisäksi tämä sopii Kirjahyllyn aarteisiin.

Mohsin Hamid: Fundamentalisti vastoin tahtoaan

Mohsin Hamid 2007. Englanninkielinen alkuteos The Reluctant Fundamentalist. Suomentanut Tero Valkonen. Tammi 2007. 149 sivua. Oma ostos.

Ihastuin viime syksynä Hamidin tuoreempaan teokseen Exit West sen verran, että kävin ostamassa tämän pikkuromaanin heti perään. Exit West sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään, sotaa käyvään valtioon ja jokseenkin maagiseen siirtymään sieltä länteen. Fundamentalisti vastoin tahtoaan on tyyliltään realistisempi ja kertoo pakistanilaislähtöisen nuoren miehen lyhyestä ajasta Yhdysvalloissa, niistä hetkistä jolloin muutos nykyistä kohti alkoi. Molemmat teokset ovat olleet Man Booker Prize -ehdokkaita.

Changez on saanut opiskelupaikan yhdysvaltalaisesta huippuyliopistosta ja suorittaa tutkintonsa mitä parhain arvosanoin. Tiukan seulan läpi pääsee vain muutama paras erääseen arvostettuun yritykseen töihin. Changez tekee vaikutuksen yrityksen johtoon ja nousee nopeasti yhdeksi johdon suosikeista. Nuorukainen ei ole kotoisin köyhyydestä, mutta erilaisen kulttuurin kasvatti pystyy tarkkailemaan uutta kotimaataan ulkopuolisin silmin ja tekee valtavasti töitä menestyksensä eteen. Changezin kertomasta tuleekin mieleen muun muassa Jhumpa Lahirin bengalilaissiirtolaisten tarinat. Changez on rakastamassaan New Yorkissa, kun terroristit iskevät WTC-torneihin ja kokee itse, millä tavalla suhtautuminen muslimeihin muuttuu kuin yhdessä yössä.

Kulttuuristen ja poliittisten pyörteiden lisäksi Changezin tarinassa on voimakkaasti läsnä Erica, nainen johon hän ihastuu ja rakastuu. Kaunis ja eläväinen tyttö ei kuitenkaan ole ihan sitä, miltä alkuun vaikuttaa. Erica alkaa ottaa etäisyyttä menneisyytensä aaveiden vuoksi, eikä lopulta pidä enää yhteyttä. Samoihin aikoihin kun Changez painiskelee sydänsurujen kanssa, hän alkaa itse ottaa etäisyyttää työnantajansa edustamiin arvoihin ja yhdysvaltalaisten tapaan käyttää valtaa maailmalla. Amerikkalainen unelma vaihtuu yllättävän nopeasti painajaiseksi, jossa hän ei voi enää elää. Tunnollinen opiskelija muuttuu nopeasti kansainvälisiä valtasuhteita arvostelevaksi aikuiseksi. Eikä mies pysty vielä Lahoreen palattuaankaan unohtamaan unelmiensa naista.

Hamid on toteuttanut romaanin erikoisella tavalla. Changez kertoo tarinansa satunnaiselle amerikkalaisturistille Lahoressa yhden illallisen aikana. Kuulijan huomioiminen tekee kerronnasta jotenkin kömpelön, mutta toisaalta se mahdollistaa ympäröivän pakistanilaisen kulttuurin avaamisen turistin silmin samalla kun kertoja läpikäy kokemuksiaan maailman toisella puolella. Ilman tätä lähtökulttuurin osuus tarinassa voisi olla ohuempi. Romaanin loppu on arvoituksellinen; Changez lupaa kuulijalleen, että matka hotellille on turvallinen, mutta onko se?

Teoksesta myös Satun luetuissa. Toivon kovasti romaanille enemmänkin lukijoita! Sijoitan tämän Helmetin haasteessa kohtaan 30: Kirjan kannessa on kaupunkimaisema.

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeyman 2017. Englanninkielinen alkuteos Eleanor Oliphant is Completely Fine. Suomentanut Sari Karhulahti. WSOY 2018. E-kirja, BookBeat.

Kylläpä sattuikin täydellinen matkakirja mukaan! Olin ladannut Eleanorin BookBeatista jo jonkin aikaa sitten, mutta nyt vasta kun pähkäilin, mikä olisi (fyysisesti) tarpeeksi kevyt kirja lentokoneeseen, hoksasin että kännykkä tietysti. Täydelliseksi matkakumppaniksi tämä Eleanor osoittautui muutenkin. Mielikuvani kirjasta oli heppoisampi kuin miksi se osoittautui, enkä olisi malttanut olla lukematta kirjaa hetkeäkään.

Toivoa ei ollut, mitään ei voinut korjata. Minua ei voinut korjata. Tehtyä ei saa tekemättömäksi eikä menneisyyttä pääse pakoon. Olin pettänyt itseäni viikkotolkulla, ja nyt haukoin henkeä ymmärtäessäni paljaan ja brutaalin totuuden. 

Kolmekymmentä täyttävä Eleanor Oliphant on hyvin yksin, mutta niin hän on päättänyt. Lapsuuden jälkeen sijaiskodeissa kasvaneella naisella ei ole näkemystä eikä mielenkiintoa muodin, tyylin eikä trendien päälle. Hänen on vaikea ymmärtää pinnallista jutustelua tai puhekielisiä ilmauksia. Puutteelliset sosiaaliset taidot tekevät Eleanorista vähintääkin autistisen oloisen; hän luottaa enemmän rutiineihin, faktoihin ja latinaan, kuin kehenkään ihmiseen. Eräänä päivänä tapahtuu kuitenkin jotain, minkä seurauksena Eleanor ajautuu auttamaan vanhaa miestä, tutustuu tämän perheeseen ja ennen kaikkea työpaikan ATK-tukeen Raymondiin.

Ihan immuuni vaikutuksille Eleanor ei ole, sillä hän ihastuu täysin odottamatta rocktähteen, jonka huomion herättämiseksi hänen on muutettava tyyliään - ainakin muutamaa iltaa varten. Ulkoinen muutos ja heräilevä ystävyys Raymondiin saa vähitellen Eleanorin paksun kuoren avautumaan ja hän alkaa oppia taitoja, joista hän tajuaa itsekin hyötyvänsä. Samalla hän panee kuin huomaamattaan syrjään huonoja tapoja, joiden avulla hän on tottunut turruttamaan mielensä viikonloppuisin. Valtava syyllisyys nimittäin saa hänet elämään kuin tahdoton kone. Eleanorin menneisyydessä on järkyttäviä aaveita, joista pahin ei ole jättänyt häntä rauhaan, ja mieletön suru josta kukaan ei tiedä.

Romaanin vahvuus on ehdottomasti Eleanorin hahmo, joka yllättää epätodennäköisyydellään kerta toisensa jälkeen. Eihän tällaisia romaanihahmoja ole! Eleanor on itse huumorintajuton, mutta hänen tapansa luovia maailmassa aiheuttaa herkullisia tilanteita. Muut romaanin hahmot ovat vastapainoksi hauskan stereotyyppisiä tai jopa liioitellun lempeitä Eleanoria kohtaan. Tietynlainen kliseisyys, kuten ysvävyyden syveneminen, ihmisten silmien avautuminen tai vaikkapa hieman epäuskottavan nopeasti vaikuttava terapia voisivat jossain muussa kirjassa aiheuttaa pettymystä, mutta tähän tarinaan ne sopivat kuin nenä päähän. Ilman tietynlaista ennalta-arvattavuutta Eleanorin tarina olisi liian raskas kantaa. Naisen salaisuuksien paljastuessa myös romaanin tunnemaailma laajenee ja lukijan on välillä turvauduttava nenäliinaan. Eleanorin menneisyys on kuin pahimmasta jännityskirjallisuudesta, enkä kerro siitä tämän enempää etten paljasta liikaa, mutta kuten kirjan nimi lupaa, Eleanorille kuuluu loppujen lopuksi ihan hyvää. 

Kiitos suomentaja Sari Karhulahdelle siitä, miten romaanin hienovarainen huumori ja raikas tyyli välittyvät myös suomeksi! Lisää blogeissa Oksan hyllyltä, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 36: Kirjassa ollaan yksin.