Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Katja Kallio 2013. Otava. 413 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Luin jokin aika sitten lehdestä artikkelin Katja Kallion tuoreesta romaanista Tämä läpinäkyvä sydän ja tekstissä vinkattiin, että teoksella olisi yhteys vuonna 2013 julkaistuun romaaniin Säkenöivät hetket. En ole kovin paljon vielä perehtynyt uudempaan kirjaan, jotta tietäisin, enkä artikkelistakaan muista, mikä se yhteys on. Ehkä Hanko, ehkä jopa jokin Säkenöivien hetkien päähenkilöistä. Päätin kuitenkin ehdottaa kirjaa lukupiiriimme luettavaksi ja hyvä että ehdotus meni läpi, sillä kaikki jäsenemme olivat siitä kovasti pitäneet. Ja onneksi uudempikin romaani on jo kirjapinossani odottamassa, sillä minäkin pidin Säkenöivistä hetkistä kovasti ja uskon, että Tämä läpinäkyvä sydän on vähintään yhtä hyvä.

Hän tanssii ja toivoo, että tämä laulu ja tämä hetki jatkuisivat ikuisesti. Mitään muuta ei ole olemassa, vain tämä kirkas, kaiken ympäröivän pois sulkea valo, ja hän ja hänen siskonsa.

Juuri ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Inga ja hänen tyttärensä Elly pääsevät kylpylälomalle Hankoon. Hangossa maailma on jakautunut kahtia: on vauraiden kylpylävieraiden ylelliset huvilat ja raukea kesä ja radan toisella puolella työtä tekevien, merimiesten ja köyhälistön hökkelit. Ingalla on rohkeitten valintojensa vuoksi mahdollisuus kurottaa piireihin ja varmistaa tyttärelleen parempi elämä, mutta sota ja sairaus tulevat väliin.

Elly tarrautuu paikalliseen nuorukaiseen ja pelastaa itsensä, mutta joutuu asettumaan kylpijättären ja siivojan asemaan. Kun kerronta siirtyy 1930-luvun puoleenväliin, Ellyn tyttärillä olisi taas mahdollisuus yltää johonkin, mutta tällä kertaa väliin tulevat rakkaus ja itsepäisyys. Tytär Beata pitää päänsä ja lähtee omille poluilleen 17-vuotiaana. Arvoituksellisuus ja haaveet vaihtuvat vuosikymmenien saatossa häpeään, syyllisyyteen ja yksinäisyyteen. Teot ovat peruuttamattomia, mutta siteet eivät kuitenkaan katkea.

Säkenöivät hetket on tarina äideistä ja tyttäristä, vuosisadan alun mahdollisuuksista ja moraalista, sinnikyydestä ja tyttöjen välisen ystävyyden julmuudesta. Katja Kalliolla on uskomaton kyky hahmottaa ja sanoittaa juuri ne ihmisten väliset pienet nyanssit, ohikiitävät hetket ja tunteenpoikaset, jotka ovat meille kaikille hyvin tuttuja, mutta joiden emme ehkä tienneet olevan olemassakaan. Tällaiset yksityiskohdat tekevät tarinasta pakahduttavan, hahmoista tunnistettavia ja lukemisesta nautinnon. Teoksen alussa mietin, jaksanko kiinnostua nuorten tyttöjen jutuista, mutta hyvin pian Kallio teki selväksi, että romaani on paljon muuta. Ja hyvin paljon muuta se olikin. Tyttöjen ympärille alkoi kasvaa maailma, jonka yksityiskohdat olivat hengästyttävän kiehtovia.

Koko kiihtyneen hälinän ajan Ellystä tuntui kuin näyssä olisi piillyt jokin hänelle merkittävä sanoma, jotakin, mistä hän oli nähnyt välähdyksiä koko elämänsä ajan, mutta jonka merkitys oli silti pysynyt hänelle arvoituksena.
Ja yhtäkkiä hän tiesi. Häpeä.

Romaani on hienoa ajankuvaa ja kirjailijan on täytynyt perehtyä aiheisiin perusteellisesti, oli kyseessä muoti, kivenhionta, merenkulku tai kylpylän toiminta. Mielenkiintoisinta on kuitenkin ajan henki, maailman tuulet, sen elinkeinot ja elokuvatähdet, soveliaisuus ja säännöt, jotka muokkaavat valintoja ja pakottavat ihmisiä yhteen tai erilleen. Ajan hengen rinnalla kukoistavat romaanin naisten voimakas tahto, uskaliaisuus ja jopa epäsovinnaisuus, jotka ravisuttavat perheen sisäisiä suhteita, ystävyyssuhteita ja jopa kuvaa omasta itsestä.

Kirjasta myös blogeissa Lumiomena, Kirjasähkökäyrä ja Luetut, lukemattomat.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Karin Smirnoff 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Ja for ner till bror. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2021. 294 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jokin blogiarvio tästä kirjasta houkutteli jonottamaan kirjaa kirjaston varausjonossa, ja odottelu oli todellakin sen arvoista. Karin Smirnoffin esikoisteos on ollut Ruotsissa valtava menestys ja August-kirjallisuuspalkintoehdokkaana. 

Jana Kippo palaa 36-vuotiaana takaisin kotikyläänsä. Hänen kaksoisveljensä ei voi hyvin ja pian paluunsa jälkeen Jana päättää jäädä kylään pidemmäksi aikaa. Samalla kun talvi taittuu kevääksi ja kesä syksyksi, naisen ja hänen perheensä menneisyys ja kylän sisäiset suhteet on käyty läpi. Janalla olisi kaikki mahdollinen syy jättää kylä ja muistot taakseen, unohtaa tai olla katkera, mutta silti hän jää.

Smirnoffin teksti on ihan omanlaistaan, virkistävällä tavalla uutta ja erilaista. Ankean pikkupaikkakunnan hahmot ovat huvittavalla tavalla tunnistettavia, lähimenneisyyden maaseudulta. Mikään muu teoksessa ei kuitenkaan ole ennalta-arvattavaa, vaan uskaliasta ja tabuja rikkovaa. Kaikki se ikävä, jonka Jana on elämänsä aikana joutunut läpikäymään, puskee esiin, kerrotaan kaunistelematta, suorastaan röyhkeän rehellisesti ja rohkeasti. Kerronta tasapainottelee pimeyden, mustan huumorin ja toivon omituisella, mutta täydellisen toimivalla rajapinnalla.

Minun olisi pitänyt ampua se paskiainen eikä keihastää talikolla.

Janan lapsuudessa ja teini-iässä tapahtuu paljon ikävää, josta osan hän on unohtanut, osan palauttaa hänen mieleensä mies ja tämän taulut, mies jonka läsnäolo hänen elämässään on vahingoittavaa, mutta oudolla tavalla lukkoonlyötyä. Kylässä on kuollut vasta nainen, joka herättää ristiriitaisia tunteita miesten ja naisten välillä. Oliko hän Janan siskopuoli vai ei, mitä tapahtui 14-vuotiaiden tyttöjen raskauksille ja miksi Jana ei tunne oloaan turvalliseksi Johnin seurassa. On vanhuksia, jotka tarvitsevat apua ja kuolemaa tekevä, kostonsa toteuttava ystävä. 

Anteeksi jana en tarkoittanut sitä. Silti hän seistä jökötti kuin väärään paikkaan unohtunut huonekalu. Tunsin miten energia valui hänen ruumiistaan. Kun tönäisin hänet sivuun ja lähdin hän ei edes yrittänyt estellä.

Lähdin veljen luo käsittelee väkivaltaa ja siihen tottuneen, alkoholismin varjossa elävän sielunmaisemaa. Kuolema on vahvasti läsnä, toivoi sitä tai ei, mutta luontevasti ja asiaankuuluvasti. Ihmisten pahuuden taustalla on sukupolvien ketjuja ja kunkin itsesuojeluvaisto toimii eri tavoin. Raakuuden ja rankkojen muistojen keskellä kasvaa kuitenkin yhteisöllisyys ja toivo. Lukija ei voi kuin ihmetellä Janan tapaa selvitä kotona, missä rakkaus on ollut kaikkein tuhoisinta. Smirnoff kirjoittaa ihmisistä, jotka on helppo unohtaa, ja asioista, joista ei mielellään kuulisi. Silti romaania oli pakko suorastaa ahmia!

Kirjasta lisää blogeissa Kirjasta kirjaan, Tuijata ja Kulttuuri kukoistaa. Kustantajan sivuilta tulkitsen, että Jana Kipon tarina saa jatkoa ensi vuonna.

A. J. Finn: Nainen ikkunassa

A. J. Finn 2018. Englanninkielinen alkuteos The Woman in the Window. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Otavan Seven-pokkarissa 461 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Goodreadsin Around the Year in 52 Books -haasteen kohdassa 22 valitaan kirja aikaisempien haastevuosien parhaimmiksi äänestetyistä kirjoista. Sieltä löysin tämän parin vuoden takaisen bestsellerin, josta on ilmestynyt tähtiä vilisevä elokuva jo tänä vuonna. 

Anna asuu yksin suuressa asunnossaan New Yorkissa ja viettää päivät kuvaamalla naapureidensa liikkeitä. Anna sairastaa vakavalaatuista agorafobiaa eikä pysty poistumaan kotoaan saamatta ankaraa paniikkikohtausta. Vastapäiseen taloon muuttaa uusi perhe ja alkuun Anna viehättyy idyllisen oloisesta kolmikosta, tapaa perheen äidin ja tuntee ystävystyvänsä tämän kanssa. Pian hän saa kuitenkin vihjeitä siitä, ettei perheen teini-ikäisellä pojalla ole kaikki hyvin. 

Vaikka Anna keskustelee miehensä ja tyttärensä kanssa päivittäin, yksinäisyys ja lähimenneisyyden traumat saavat hänet väärinkäyttämään lääkkeitä ja juomaan liikaa punaviiniä. Johtuvatko näyt hänen sumuisesta, ylivirittyneestä mielestään, mutta eräänä iltana hän näkee, kun naapurin Jane puukotetaan. Poliisin on vaikea uskoa harhaista, humalaista naista, mutta Anna ei anna periksi. Hän seuraa naapureiden liikkeitä, saa kontaktin teinipoikaan ja uskaltautuu jopa ulos selvittääkseen, mitä on tapahtunut.

Nainen ikkunassa on taitavasti kirjoitettu psykologinen jännäri, joka lainaa niin tunnelmaa kuin muitakin elementtejä mustavalkoisista jännityselokuvista. Anna on koulutukseltaan lastenpsykologi ja pystyy kotoaan käsin auttamaan muita agorafobisia keskustelemalla heidän kanssaan nettipalstalla, mutta ei pysty itse vastustamaan alkoholin ja lääkkeiden turruttavaa humalaa. Humalassa hän ottaa riskejä niin alakerrassa asuvan vuokralaisensa kuin teinipojankin kanssa.

Maailmalla menestynyt jännäri piti hyvin otteessaan, enkä huomannut sen sortuvan liian ennalta-arvattaviin hahmoihin taikka käänteisiin, vaan yllätyksiä tuli vastaan juuri sopivassa määrin. Uskottaviahan tällaisten menestysresepteihin perustuvien jännäreiden ei tarvitse olla, ja niinpä jätin muutaman epäuskottavan yksityiskohdan olla ja nautin koukuttumisesta. Saatanpa jopa katsoa sen elokuvan, ja kun kirjaa lukiessani tiesin sellaisen olevan tulossa, osasin hyvin kuvitella Annan talon ja tapahtumat elokuvassa. 

Lisää arvioita blogeissa Kirsin Book Club, Kirja vieköön! ja Kirjojen kuisketta.

Anni Valtonen: Elämäni Kolumbia

Anni Valtonen 2020. Like. 197 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jälleen kerran teos, jonka luin lukuhaasteen ja kirjablogien innoittamana. Tunnustan, että kovasti yritän kannustaa itseäni lukemaan lisää tietokirjallisuutta ja tähän mennessä se on rajoittunut melko lailla elämäkertoihin. Elämäkerta- ja muistelmateosten joukkoon kirjasto luokittelee myös Anni Valtosen omakohtaisen katsauksen Kolumbiaan 1990-luvulta tähän päivään.

Valtonen on asunut Kolumbiassa, hänen lastensa isä on sieltä kotoisin ja niinpä maasta on tullut Valtoselle kuin toinen kotimaa, hyvin rakas ja kiehtova. Ristiriitojen maa on tunnettu huumekaupastaan ja konflikteistaan, ja nämä saavatkin teoksessa suuren osan, mutta Valtonen haluaa avata maan monipuolisuutta ja kertoa myös maan vähemmän tunnetuista ominaispiirteistä.

Koska kokaiinibisnes ja sisällissota ovat hyvin merkittävä osa Kolumbian lähihistoriaa, on Kolumbiasta kiinnostuneen hyvä olla perillä niiden taustoista, seurauksista ja vaikutuksista tavallisen ihmisen arkeen. Kuten kovin usein, taustat ovat monimutkaiset ja rauhaan on vaikea luottaa, mutta viime vuosien yritys on ollut kova. Kolumbian huumebisnes on kytkeytynyt suoraan aselliseen konfliktiin: kaikki sodan osapuolet ovat rahoittaneet toimintaansa viljelemällä kokaa, prosessoimalla sen kokaiiniksi ja myymällä eteenpäin. Maaseudun väestö on elänyt jatkuvan uhan alla, kiristyksien ja kidnappausten pelossa.

Kolumbian väestö on hyvin moninainen niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Luokkajako ja varallisuuden jakautuminen näkyy asumisessa ja katukuvassa monella eri tavalla. Karibianmeren rannikon pohjoinen ja korkeammalla sisämaassa sijaitseva pääkaupunki Bogotá ovat kuin eri maita. Maahan mahtuu sademetsää, vuoristoa, turistirantoja, syrjäseutuja ja suurkaupunkia. 

Yksi kiehtovimmista Valtosen esittelemistä kolumbialaiseen kulttuuriin liittyvistä seikoista liittyy naisiin ja naiseuteen. Hän avaa sukupuoliroolien monimutkaista kuviota, marianismia, ikivanhoja uskomuksia, taikauskoa ja katolisen kirkon vaikutusta. Mielenkiintoisia olivat myös sekä Valtosen että hänen poikiensa tekemät havainnot ihmisten välisestä kanssakäymisestä, sosiaalisuudesta, puhuttelemisen tai keskustelemisen tavoista. Suomessa ja Kolumbiassa saattaa sama ihminen päätyä käyttäytymään ja elehtimään hieman eri tavoin.

Kirjaan mahtuu myös muutamia valokuvia Kolumbiasta ja Nicaraguasta, jossa Valtosen perhe asui hetken. Kirjallisuuden ystävä kiittää hetkistä suuren Gabriel García Márquezin kotikylässä ja teemoissa. Valtosen tuotoksessa näkyy hänen uransa toimittajana: teksti kuvaa etenkin politiikan ja arjen törmäyksiä lukijaystävällisellä tyylillä. Omakohtaiset muistot ja kohtaukset värittävät tekstiä ja tuovat sen lähemmäksi. Lopussa hieman ihmettelin hänen ratkaisuaan tuoda mukaan myös hänen poikiensa ajatuksia, mutta loppujen lopuksi ne täydensivät kokonaisuutta erittäin hyvin. 

Kuten Valtonen muistuttaa, kahden tai useamman kulttuurin kasvatteja elää Suomessakin entistä enemmän. Siksi sijoitan tämän teoksen Helmetin haasteessa kohtaan 28: Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä. Blogeissa Kirja vieköön! ja Kirjarikas elämäni lisää tästä teoksesta.

Carol Shields ja Blanche Howard: Kuiva kausi

Carol Shields & Blanche Howard 1991. Englanninkielinen alkuteos A Celibate Season. Suomentanut Hanna Tarkka. Otava 2015. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä kirja oli jäänyt mieleeni muutaman vuoden takaa, kun sitä kehuttiin blogeissa ja kirjasomessa, mutta kuten usein käy, kaikkea ei ole aikaa lukea. Tämän vuoden Helmet-haasteessa on kohta 25: Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa, ja jälleen kerran Kuiva kausi nousi esille. Nytpä siis on sen vuoro.

Kanadalainen aviopari Jock ja Chas ajautuvat yhdeksäksi kuukaudeksi erilleen, kun Jock saa mielenkiintoisen työkeikan Ottawasta. Chas ja teini-ikäiset lapset jäävät kotiin Vancouveriin. Pariskunta päätyy ihanan vanhanaikaiseen ratkaisuun ja alkavat kirjoittaa toisilleen kirjeitä. Puhelinsoitot ovat vuonna 1991 olleet ilmeisen hintavia mantereen toiselle puolelle, eikä sähköpostista ole vielä tietoakaan. Ja ovathan kirjeet toki herkullinen romaanin aihe ja rakenteena virkistävä.

Kirjeiden lukijana ja kirjoittajana on tietysti jatkuvasti altis väärille tulkinnoille, toisen mielestä väärille painotuksille eikä kirjeitse ole mahdollisuus korjata sanomisiaan kovin nopeasti. Niinpä pariskunnalla ei mene kovinkaan kauan, kun välimatka alkaa syödä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jockin työ poliitikan lainopillisena neuvonantajana on kiehtovaa ja aikaa vievää, hän kokee pystyvyyttä ja olevansa osa jotain tärkeää. Samaan aikaan Chas hakee töitä, pyörittää kodin arkea ja aloittaa runouskurssin. Hänen luovat ideansa eivät saa Ottawasta asti sitä vastakaikua, jota hän oli odottanut.

Niinä harvoina hetkinä, kun Jock ja Chas tapaavat, hetket ovat kiireisiä, ihmisten täyttämiä ja niin latautuneita, ettei kaivatusta seksistäkään tule mitään. Siitä kirjan nimi. Tämä on tietysti vaan oire, mutta tuntuu alleviivaavan sitä painetta, minkä välimatka ja yhteyden puute aiheuttavat. Kuten odottaa saattaa, vuoteen mahtuu väärinymmärryksiä, ärtymystä, pettymyksiä ja suhteen vakavaa puimista ennen kuin asiat ratkeavat.

Minulle oli yllätys, että kirja on näinkin vanha! Yllätyin iloisesti siitä, miten kirjailijat ovat leikitelleet stereotyyppisillä vanhemman tai uraa tekevän puolison rooleilla. Herkullista on myös tarkkailla pohjoisamerikkalaista seurallisuutta, vieraanvaraisuutta ja ystävystymisiä, joiden rakentamisen eteen suomalainen käyttäisi (stereotyyppisesti) huomattavasti pidemmän ajan - näin väitän! Ihailen pariskunnan runouden tuntemusta ja vaikkei se ole minun lajini, romaanissa vilahtavat runonpätkät ja sitaatit olivat loistavia. 

Shieldsin ja Howardin teoksessa on vakava aihe, mutta siinä on myös runsaasti lämminhenkisyyttä, elämänviisautta ja etenkin toivoa. Siinä mielessä teos nousee eräänlaiseksi hyvänmielen kirjaksi, muttei lainkaan liian kepeällä tavalla. Kirjeet tekivät lukemisesta rytmikästä ja "tarina" eteni mukavasti, huomasin ihan koukuttuvani. Miten Jock toipuu Chasin rakennustouhuista, rakastuuko Chas siivoojaansa, venyvätkö Jockin ja Austin Greyn illalliset liian pitkiksi, missä ihmeessä teinipoika Greg viettää yöt, ja miksei hänen isänsä puutu asiaan?

Kirjasta myös blogeissa Sivumerkkejä, Ullan luetut ja Leena Lumi. Goodreadsin vuosihaasteessa kuittaan tällä yhden "Past, present, future" -kohdista.