Sivut

25.9.2022

Tove Alsterdal: Juurakko

Tove Alsterdal 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Rotvälta. Suomentanut Kari Koski. Aula & Co. 2021. 414 s. Lainasin kirjastosta.

Pohjois-Ruotsin Höga Kustenin alueelle sijoittuva Juurakko aloittaa Alsterdalin Ådalen-sarjan ja on arvostetun Lasiavain-palkinnon voittaja vuodelta 2021. On kyllä myönnettävä, että Juurakko on perusteellisen hyvin kirjoitettu dekkari, josta löytyy useita ulottuvuuksia ja mielenkiinto säilyy yllä loppuun saakka. Odotan kovasti, millä tavalla nuori konstaapeli Eira Sjödin jatkaa uraansa kotiseudullaan.

Vuonna 1996 vasta 14-vuotias Olof on tunnustanut murhanneesta pari vuotta vanhemman Lina Stavredin. Kun Olof palaa käymään kotitalossaan 23 vuotta myöhemmin, hän löytää yksinäisen isänsä kuolleena kylpyhuoneesta. Olofin maine ei ole unohtunut mihinkään pienellä paikkakunnalla, eikä poliisinkaan ole kovin helppo uskoa, ettei miehellä olisi mitään tekemistä isänsä surman kanssa.

Olofin isän murha vie Eira Sjödinin lähelle omia lapsuusmuistoja. Eira oli Linan katoamisen aikaan vasta 9-vuotias, mutta hän päättää selvittää lisää, mitä paikallisten nuorten välillä tapahtui, miksi Olof tuli metsästä likaisena ja miksei silloinen poliisikunta halunnut tutkia mitään muita tutkintalinjoja kuin saada nuori poika tunnustamaan murhan, vaikkei ruumistakaan ollut. Eiran penkoessa tapausta pintaan nousee muitakin nuoriin kohdistuneita väkivallantekoja, ja väärinymmärrysten aiheuttama viha johtaa jälleen turhaan kuolemaan.

Kotitalossaan Eira yrittää auttaa dementoituvaa äitiään ja saada yhteyden levotonta elämää viettävään isoveljeensä. Töissä hän avustaa murhatutkintaa ja kamppailee muistojensa kanssa. Onko Eira jäävi tutkimaan tapausta, joka liippaa niin läheltä hänen kotiaan ja perhettään, ja ovatko kaikki kotonakaan puhuneet totta vuonna 1996? Omasta perheestä paljastuu salaisuuksia ja mahdollisesti myös syy veljen ikuiseen levottomuuteen ja päihteiden käyttöön. Eira joutuu kamppailemaan myös sinnikkyytensä kanssa. Paikallinen poliisi olisi nimittäin jo valmis unohtamaan Linan tapauksen, mutta Eira ei anna periksi.

Juurakko olisi voinut olla hieman karsitumpikin. Siinä oli minun makuuni pari sivujuonnetta, jotka toisaalta toivat tutkintaan haastetta, mutta toisaalta minun oli hieman vaikea pysyä kärryillä. Olofin kotitalon naapureiden osuus aikaisemmin tapahtuneiseen väkivaltaan oli mielenkiintoa herättävä yksityiskohta, mutta siitä tapauksesta olisi voinut vaikka kirjoittaa erillisen dekkarin. Pariskunnan välinen side ja sanaton sopimus oli jännittävää, ja toki sillä oli vaikutuksensa Olofin syyttömyyteen, mutta silti.

Pienet paikkakunnat ovat omiaan dekkareille ja murhamysteereille. Poliisi pääsee lähemmäksi alueen asukkaiden muistia ja historiaa, mutta toisaalta poliisi saattaa päätyä myös itse salailemaan ja peittelemään, tai kuten Juurakossa, vetämään mutkia suoriksi. Tunnelma latautuu hahmojen omakohtaisista muistoista, paikallisten ihmisten välisistä suhteista ja viranomaistyön tahmeudesta. Kontrasti maaseudun ja kaupungin välillä luo omat haasteensa, samoin nuoren sukupolven ja ikääntyvän sukupolven väliset ristiriidat ja kulttuurierot. Eirankin täytyy todistaa, miksi poliisin työ on arvokas työ muiden muassa. Myös pohjoisen maaseudun ja entisen teollisuusalueen autioituminen luo omanlaistaan tunnelmaa.

Teoksesta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Luetut ja Kirjasähkökäyrä. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteeseen tästä löytyy teollisuusympäristö. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 11: Kirjan nimessä on jotain puihin liittyvää.

18.9.2022

Ragnar Jónasson: Pimeys

Ragnar Jónasson 2015. Islanninkielinen alkuteos Dimma. Suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen. Tammi 2021. 238 s. Lainasin kirjastosta.

Pimeys aloittaa Ragnar Jónassonin läpimurtosarjan, Hulda-trilogian, joka on melko poikkeuksellinen, sillä se etenee ajassa taaksepäin. Nopeasti ahmaistava teos meni vuorokaudessa, enkä osaa edes kunnolla analysoida, miksi tämä oli niin vetävä ja hyvin kirjoitettu. Päähenkilö Hulda Hermannsdóttir on tässä aloitusdekkarissa pitkän uran tehnyt 64-vuotias poliisi, jonka työvuodet ovat juuri päättymässä. Töiden yllättävä loppuminen nostaa Huldassa mieleen vanhoja kaunoja työkavereita kohtaan sekä pelkoa yksinäisistä vanhuuspäivistä.

Viimeisenä työnään Hulda päättää selvittää vuotta aikaisemmin kuolleena löytyneen venäläisen turvapaikanhakijan kuoleman. Hulda ei ole tyytyväinen silloiseen kollegan suorittamaan tutkimukseen, vaan aloittaa alusta. Hänen on kuulusteltava parin päivän aikana kaikki Elenan tunteneet tahot ja selvitettävä, miksi nainen kuoli vain viikko sen jälkeen kun hän oli saanut positiivisen turvapaikkapäätöksen.

Samaan aikaan Huldan täytyy myös tehdä nopea päätös, viekö hän eteenpäin nuoren äidin tunnustuksen, jolla olisi kauaskantoisia seurauksia äidin ja tämän lapsen elämään. Eettisesti raskaaseen päätökseen ei voi olla vaikuttamatta Huldan menneisyys, jossa on painavia salaisuuksia. Hän on itsekin tehnyt virheen ja joutuu kantamaan syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa loppuelämänsä. Pystyykö hän puhumaan ja avautumaan edes Péturille, viehättävälle ja turvallisenoloiselle miehelle, jota hän on alkanut tapailla? Pystyykö Hulda enää rakastamaan?

Huldan viimeisten työpäivien rinnalla kulkee kaksi muutakin tarinaa. Toinen näistä paljastaa venäläisnaisen viime hetket lumen ja jään peittämässä erämaassa liian innokkaan miehen seurassa. Toisen tarinan merkitystä on ensialkuun vaikea hahmottaa. On pieni lapsi ja avioton nuori äiti, jonka on vaikea selvitä vanhemmuudesta yksin. Kuka on tämä pieni tyttö, joka joutuu kohtaamaan epävarmuutta ja turvattomuutta?

Työpaikallaan Hulda on kokenut paljon vähättelyä, eikä ura ole edennyt samalla tavalla kuin monella nuoremmalla, varsinkaan miehillä. Hulda ei ole koskaan päässyt kunnolla sisään porukkaan, mutta ainakin minun oli vaikea päätellä johtuiko tämä vain hänen sukupuolestaan vai onko hänen persoonassaan jotain, mikä tekee hänestä erinomaisen poliisin, mutta vaikeastilähestyttävän kollegan. Joka tapauksessa piristävän erilainen sankaritar. Ja piristävän häkellyttävä on myöskin tarinan päätös!

Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 50: Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 32. A book where the main character is a female detective. Pohjoisesta lukuhaasteesta pääsen kuittaamaan kohdan 7: Islantilaisen kirjailijan kirja. Pimeydestä myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka ja Kirjaluotsi. Sarjan seuraava osa, Saari, ilmestyi loppuvuonna 2021 ja kolmas osa, Sumu, on ilmestynyt tänä vuonna.

17.9.2022

Markus Zusak: Kirjavaras

Markus Zusak 2005. Englanninkielinen alkuteos The Book Thief. Suomentanut Pirkko Biström. Otava 2008. Pokkarissa 558 s. Lainasin kirjastosta.

Goodreadsin Around the Year in 52 Books -haasteessa on kohta, johon täytyy löytää luettavaa listalta A book from the TIME list of 100 Best YA Books of All Time. Tällaiset listat ovat haasteita varten ihan kelpoja, mutta eivät aina kestä aikaa, sillä uusia mestariteoksia kirjoitetaan koko ajan eikä listoja päivitetä. Klassikkoja niistä kuitenkin löytää hyvin ja sellainen Kirjavarkaastakin on tullut ja siksi siihen oli helppo tarttua.

Kirjavaras on varmasti monille tuttu, sillä menestyneestä kirjasta on on tehty myös menestyselokuva vuonna 2014. Tarina sijoittuu toisen maailmansodan vuosiin pikkukaupunkiin lähelle Muncheniä. 9-vuotias Liesel on sijoittu kasvattivanhemmille ja joutuu tottumaan uuteen elämään ilman äitiä ja pikkuveljeä. Kasvattikoti osoittautuu kuitenkin hyväksi paikaksi, Lieselin uudesta isästä, papasta, tulee hänelle tärkeä aikuinen, ja samalla kadulla kasvavasta Rudysta paras ystävä.

Natsi-Saksa sotii ympärillä, elintaso romahtaa, miesten on mahdotonta valita puoltaan ja juutalaiset on viety pois. Zusakin teos kuvaa hyvin mikrotasolla sodan aiheuttamaa uhkaa ja ihmisten välisiä suhteita poliittisesti tulehtuneessa tilanteessa. Mielipiteitä voi olla, mutta niitä ei kannata ilmaista. Nuoriso imaistaan mukaan väkivaltaiseen nuorisotoimintaan ja kaupungin kirjat päätetään polttaa roviolla. Papa on kuitenkin antanut erään kauaskantoisen lupauksen jo edellisen sodan aikana, ja niinpä talon matalaan kellariin muuttaa nuori mies, josta ei kukaan muu saa tietää mitään.

Tarinan kertojana on itse kuolema, jolla on sotivassa maassa kova kiire poimia sieluja talteen. Kertoja antaa välillä viitteitä tulevasta ja varoittaa lukijaa hyvissä ajoin, joten surullisimmat kohtaukset eivät tule välttämättä yllätyksenä. Tämä oli aikuisellekin lukijalle hyvä ratkaisu, mutta jokin kerronnassa tekee kokonaisuudesta hieman naiivin ja lapsekkaan ankarasta ympäröivästä maailmasta huolimatta. Kerronta ei kuitenkaan välttele surua eikä muitakaan voimakkaita tunteita, joita Liesel kokee. On menetystä, kaipuuta, vihaa ja epätoivoa, mutta myös runsaasti rakkautta, ystävyyttä ja yllättävistä paikoista löytyvää tukea.

Rosoa kerrontaan tuovat räiskyvät kirosanat ja haukkumasanat, joilla perheenjäsenet ja ystävät löylyttävät toisiaan. Rakkaudenosoituksia nekin. Näkökulma on useimmiten lapsen ja lapsen maailma on tarinassa hyvin läsnä. Lapset käyvät nälissään omenavarkaissa, tappelevat toisistaan ilmat pihalle ja puolustavat ystäväänsä. Liesel ja Rudy ovat sydäntäsärkevän rakastettava parivaljakko ja Rudy on ainoa, joka tietää Lieselin varastavan omenoiden lisäksi myös kirjoja. Rakkain kirjoita on kuitenkin pieni teos, jota ei ole varastettu, vaan joka syntyy maalin ja pensselin avulla hänen talonsa kellarissa. Sanojen mahti mahdollistaa diktaattorin valtaannousun, mutta sanat voivat myös antaa pilkahduksen taivaasta ja toivosta.

Romaanista myös blogeissa Tuntematon lukija, Bibliofiilin päiväunia ja Kirjakimara. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 41: Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista (vapaa tulkintani!). Goodreadsissa tämä menee jo yllä mainitsemaani kohtaan 39.

9.9.2022

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

Petina Gappah 2019. Englanninkielinen alkuteos Out of Darkness, Shining Light. Suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi 2019. 377 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tutkimusmatkailija David Livingstone kuoli etsiessään Niilin lähdettä keskisestä Afrikasta. Gappahin romaani on hänen suuressa saattueessaan kulkeneiden ja työskennelleiden Haliman ja Jacob Wainwrightin kuvaus kuukausia kestäneestä vaelluksesta takaisin rannikolle. Kertojien kautta avataan myös näkökulmia bwana Daudin kuolemaa edeltäviin vaiheisiin, kuuluisaan kohtaamiseen Henry Stanleyn kanssa ja lopuksi kertomukseen siitä, mihin suuntaan heidän elämänsä lähtivät suuren marssin jälkeen.

Pimeydestä loistaa valo eli tarkka kolmiosainen selonteko tohtiri David Livingstonen viimeisistä vuosista, maallisista päivistä ja viimeisestä matkasta sisämaasta Afrikan rannikolle hänen afrikkalaisten toveriensa kertomana. 

Matka sijoittuu pääasiassa vuoteen 1873, jolloin Sansibar hallitsee itäisen Afrikan orjakauppaa. Englanti on sen jo kieltänyt, mutta kielto ei vielä yllä Afrikkaan saakka. Orjakauppaa pyörittävät niin afrikkalaiset sulttaanit ja heimopäälliköt kuin eurooppalaiset ja arabitkin. Valtaosa Livingstonen seurueestakin on pagazeja, retkikunnan kantajia, joiden rooli on orjankaltainen, vaikka Livingstone itse olikin sen vastustaja. Kertojien mukaan mies syyllistyi mielipiteistään huolimatta kaupankäyntiin orjakauppiaiden kanssa.

Kertomuksen aloittaa Halima, useilla isännillä työskennellyt entinen orja, jonka Livingstone on ostanut vapaaksi. Halima on jäänyt eurooppalaisen retkikuntaan, jonka 75 jäsentä kantavat kukin vastuunsa tavaroiden, ruokien, aseiden ja lasten perille saattamiseksi. Pitkällä matkalla ehtii tapahtua monenlaista, ihmiset pariutuvat, juonittelevat, kapinoivat ja joku heistä surmataan. Halima on rohkea ja puhelias nainen, joka ei pelkää osallistua päätöksentekoon tai ottaa orpolasta huomaansa. Haliman osalta suurin valo alkaa loistaa matkan päätyttyä, kun hän saa oman talon ja itsenäisen elämän vapaana naisena.

Toinen kertoja Jacob Wainwright on ottanut englantilaisen nimen kristityiltä kouluttajiltaan Nassick-koulusta. Intiaan pelastetun poikajoukon kristillinen kasvatus tuottaa tulosta, kun osa heistä jatkaa lähetystyötä pakanoiden parissa kotimaissaan Afrikassa. Pukuun pukeutuva, englantia puhuva ja kirjoitustaitoinen Jacob on uskossaan ankara ja horjumaton, mutta myös naiivi. Hänen vakaumuksensa ja lähetysintonsa estävät häntä näkemästä, miten orastava suhde kauniiseen Ntaoékan kanssa lähtee väärille raiteille. Jacob on ristiriitainen hahmo eurooppalaisten arvojen ja uskojen sekä afrikkalaisten tai arabiperinteiden alati sekoittuvassa sopassa. Kulttuurien sekoittuessa toisten suhde omaan perimään vahvistuu, kun taas toiset ovat innokkaita kokeilemaan uutta.

Aleksi Milonoffin suomennos tavoittaa hienosti toisistaan eroavien kertojien luonteenpiirteet, ja mukavan lisän tekstiin tuovat paikalliset sanat useista eri kielistä. Molemmat kertojat avaavat Afrikan pimeää historiaa, kuvailevat eurooppalaisen vallan vääristymiä ja sen aiheuttamaa levottomuutta, ihmisoikeusrikkomuksia ja perheiden hajoamisia. Monella tasolla liikkuva romaani pysyttelee päällisin puolin pitkälti vaelluksen arjessa ja sattumuksissa, sillä kuukausien reissulla nähdään nälkää, vallataan kyliä, riidellään, rakastetaan ja menetään paljon. Taustalla on kuitenkin näiden ihmisten kamppailu identiteetistä ja ihmisyydestä, kokonaisen maanosan historia, joka vetää hiljaiseksi. Tässä on juuri sellainen romaani, joka opettaa maailmasta, ihmisistä ja historiasta. Juuri eilen totesin työkaverilleni, miten vähän loppujen lopuksi tiedän Afrikasta. Nyt tiedän hieman enemmän.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 8: Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. Goodreadsista saan kuitattua eri mantereille sijoittuvia teoksia. Romaanista ovat kirjoittaneet myös blogit Kirsin Book Club, Kirjaluotsi sekä Kirja vieköön!