Tara Westover: Opintiellä

Tara Westover 2018. Englanninkielinen alkuteos Educated. Suomentanut Tero Valkonen. Tammi 2018. Pokkarissa 435 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Valitsin kirjan Goodreadsin Best books of the month -listoilta vuosihaastetta varten. Kirja oli kovasti esillä ilmestyttyään muutama vuosi sitten eikä ihme. Kirjailijan elämään perustuva muistelmateos on yllättävä, järkyttävä, vetävä ja mielenkiintoinen. 

Tara Westover kasvaa mormoniperheessä Idahossa. Hänen äitinsä opettelee kätilöksi sekä energia- ja yrittihoitajaksi, sillä perhe ei usko lääketieteeseen. Vahvasti hallituksen salajuonia pelkäävä isä pyörittää työkseen romuttamoa, joten synnytysten lisäksi Tara oppii myös fyysisiä miesten töitä isän apuna. Lapset käyvät kotikoulua, mutta ainakaan nuorimpien lasten kohdalla se ei enää toteudu. Lapset oppivat sen mitä oppivat arjen askareissa ja loput löytämistään kirjoista. Syntymätodistuksiakaan ei kaikille lapsille ole jaksettu hankkia.

Vainoharhainen isä on karismaattinen uskonmies, joka mielellään luennoi perheelleen jumalan tahdosta ja tytöille naisen paikasta. Taralla on hyvin vähän kontakteja perheen ulkopuolelle, joten isän luoma kuva maailmasta ja säännöistä on ainoa minkä tyttö tietää, kunnes teini-iässä alkaa kyseenalaistamaan ja kokeilemaan omaa tahtoaan. Isää pelottavammaksi vastustajaksi kohoaa kuitenkin yllättäen isoveli Shawn, jonka väkivaltaa Tara lopulta pakenee kauas, vaikka palaakin monta kertaa.

Kun hiljaisuus menisi sirpaleiksi ja raivo suuntautuisi minuun, tietäisin että katalyyttina, lopullisena aiheuttajana, oli jokin mitä minä tein. Tällaisessa taikauskossa on yhdenlaista toivoa: kuvitelma siitä, että hallitsee tilannetta.

Kouluja käymätön tyttö opettelee peruskoulun asiat itsekseen ja pääsee hyvin nuorena collegeen. Tie koulutukseen on auki, sillä pian opettajat huomaavat hänen lahjakkuutensa ja turvaavat hänelle mahdollisuudet aina Cambridgeen ja tohtoriopintoihin saakka. Nuoren opiskelijan on kuitenkin opittava hurja määrä asioita, jotka ovat muille itsestäänselvyyksiä - käytöstavoista ja sosiaalisista tilanteista pukeutumiseen sekä kirjallisuuden ja taiteen lajeihin. Maailmassa tuntuu olevan valtava määrä lainalaisuuksia jotka ovat Taralle täysin vieraita.

Kaikki on kuitenkin opittavissa. Suurimmaksi haasteeksi Taran nuoruudessa nousee isän maailmankuvan kyseenalaistaminen, uhmaaminen ja siitä eroaminen. Hän kärsii painajaisista, pelkotiloista ja paniikkikohtauksista. Kun Tara alkaa selvittää, löytyykö perheenjäsenistä tukea Shawnin harjoittaman väkivallan kohtaamiseksi, hän on jäädä yksin. Vanhemmat manipuloivat puheillaan sisarukset uskomaan, että Taran ja heidän omatkin muistonsa ovat vääristyneitä ja valheellisia. Jos heitä päättää uhmata ja puhua yhdestä perheenjäsenestä pahaa, uhkana on koko perheen hylkääminen.

Totuus on seuraavanlainen: minä en ole hyvä tytär. Minä olen petturi, musta lammas; minussa on jotain erilaista, eikä se ole hyvä asia. Haluan parkua, nyyhkyttää isän polvia vasten ja luvata olla toimimatta väärin enää koskaan. Mutta vaikka olen musta lammas, en kykene valehtelemaan, ja isä joka tapauksessa haistaisi valheen. -- En ole pahoillani, ainoastaan häpeissäni.

Muistelmien ensimmäisessä osassa järkyttävintä oli lasten kohtaama turvattomuus, sillä heidän isänsä oli romuttamolla täysin välinpitämätön työturvallisuudesta. Lapset altistuivat iskuille, palovammoille ja murtumille. Lääkäriin ei viety edes äitiä, joka sai auto-onnettomuudessa pahan aivovamman. Oliko niin että jatkuva altistuminen iskuille vammautti myös Shawnin mielen? Taran päästyä opiskelemaan hämmästelin sitä, miten valtavan työn hän on tehnyt itsekseen pärjätäkseen muiden mukana. Teoksen viimeisessä osassa olin ajautua suruun ja ihmetykseen Taran mukana, kun hänen maailmaansa alkoi repeytyä valtava kuilu ja yksin jäämisen pelko.

Todellisuus osoittautui taas tarua ihmeellisemmäksi. Mietin moneen kertaan, ettei näin suuri määrä vainoharhaa, välinpitämättömyyttä, uskoa, väkivaltaa tai sinnikkyyttä olisi mennyt uskottavasti läpi missään fiktion lajissa. Ja se että tämä kaikki on tapahtunut 2000-luvun alussa! Kirjan kirjoittaminen on ollut 29-vuotiaalle Westoverille varmasti sekä rankka että eheyttävä kokemus, sillä hänen lapsuus- ja nuoruuskokemuksistaan ei ollut vielä ehtinyt kulua juurikaan aikaa. Se on ollut myös rohkeaa, eikä varmastikaan ole parantanut välejä niihin, jotka hänet hylkäsivät.

Menestyskirjasta lisää blogeissa Kirja vieköön!, Kirjoihin kadonnut ja Kirjat kertovat. Jos selviytymistarinat kiinnostavat, käy lukaisemassa mitä olen kirjoittanut Jeannette Wallsin Lasilinnasta, joka on hyvin samantyyppinen muistelmateos.

Ragnar Jónasson: Saari

Ragnar Jónasson 2016. Islanninkielinen alkuteos Drungi. Englanninnoksesta suomentanut Oona Nyström. Tammi 2021. 297 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tasan kuukausi sitten kirjoitin Jónassonin Hulda-sarjan ensimmäisestä teoksesta Pimeys. Laitoin silloin sarjan muutkin osat varausjonoon ja ne saapuivat pian. Trilogia etenee poikkeuksellisesti ajassa taaksepäin. Saaressa tapahtumat sijoittuvat pääosin vuoteen 1997, jolloin rikostutkija Hulda Hermannsdottir on täyttämässä viisikymmentä vuotta ja pohtii uransa suuntaa. Hänen maailmansa on romahtanut kymmenen vuotta aikaisemmin tapahtumiin, joihin viitataan Pimeydessäkin. Elämä on sen jälkeen asettunut uomiinsa, mutta työ on edelleen lääke ja tapa olla ajattelematta menetyksiä.

Niinikään kymmenen vuotta aikaisemmin nuori nainen on löytynyt kesämökiltään kuolleena. Tapauksesta vangitaan naisen isä ja Huldan silloisen työkaverin ura lähtee kiitoon. Kun samasta kaveriporukasta kuolee toinenkin nainen vuonna 1997, ei Hulda voi olla penkomatta aikaisemman tapauksen yksityiskohtia ja kaveriporukan välisiä ihmissuhteita. Tuomittiinko silloin väärä mies? Jätettiinkö tapaus kunnolla tutkimatta ja mitä kaveriporukka salailee tällä kertaa? Periaatteessa tapaukset saattaisivat olla onnettomuuksia, mutta niiden välinen yhteys on selvitettävä. 

Tämäkin teos oli pakko lukaista kertaistumalta. The Times kehuu kirjan etukannessa, että "Jónasson saattaa olla maailman paras rikoskirjailija". Ihan sitä en ole valmis allekirjoittamaan, mutta jotain erityisen vangitsevaa ja toimivaa näissä teoksissa on. En vain osaa analysoida tarkemmin, miksi näin on. Henkilöhahmona Hulda jää hieman arvoitukselliseksi, vaikka hänen taustoistaan selviääkin paljon. Ilmeisen ahdistuneeksi ja suorastaan traumatisoituneeksi ihmiseksi hänellä on ihmeellinen kyky jaksaa pitkiä työpäiviä ja rankkaa työtä vuodesta toiseen ilman läheisiä ihmissuhteita. Tällaista ylijaksamista vierastan hieman, vaikka muuten Hulda vaikuttaa varsin inhimilliseltä ja saa minulta täyden tuen urahaaveilleen miehisellä alalla.

Islanti on kiehtova miljöö mille tahansa genrelle, mutta arvaamattomat luonnonolosuhteet tekevät siitä erityisen hyvän dekkareiden miljööksi. Tässäkin teoksessa saari on vaikeakulkuinen, vaikuttavan kaunis, ja petollisen jyrkkä. Meri ja sääolosuhteet tekevät ulkoilusta epävarmaa ja jopa vaarallista. Välimatkat Islannissa ovat vuonojen ja jyrkänteiden vuoksi pitkiä ja hitaita, mikä hidastaa kulkemista ja tapausten tutkintaa. Paikallispoliisin on kuitenkin tehtävä yhteistyötä Reykjavikin kanssa etenkin surmatapauksissa ja mutkia vedetään helposti suoriksi.

Trilogian päätösosa Sumu vie lukijan kymmenen vuotta taaksepäin, missä ilmeisesti - tai näin veikkaan - perehdytään Huldan henkilökohtaisen elämän tragediaan paremmin. Kirja on jo lipaston päällä odottamassa. Sitä ihmettelen kovasti, miksi Saarta ei ole suomennettu suoraan islanninkielisestä alkuperäisteoksesta, vaan englanninkielisen kautta. Aloitusteos Pimeys oli kuitenkin Vilja-Tuulia Huotarisen suoraan islannista suomentama. Eikö kääntäjiä ole tarpeeksi? Oona Nyström on toki suomentanut Saaren erittäin hyvin enkä usko että kielimutkalla on lukukokemukselle juurikaan merkitystä, mutta ihmettelen silti.

Kirjasta myös blogeissa Kirjaluotsi ja Mummo matkalla.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Tommi Kinnunen 2022. WSOY. 284 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Viime aikoina ovat naisvaltaisten alojen epäkohdat olleet tiuhaan esillä ja syystä. Opettajat ja hoitohenkilökunta väsyy ja uusia päteviä työntekijöitä saattaa olla pian vaikea löytää. Tommi Kinnusen viidennen romaanin päähenkilö Elna elää sodanjälkeisiä vuosia, mutta aikahyppy seitsemänkymmenenviiden vuoden takaiseen aikaan ei muuta tilannetta miksikään. Opettajan oletetaan hoitavan monipuolista työtään kutsumuksella, resurssit ovat säälittävän pienet, asenteet vähättelevät ja työtaakka melkoinen.

Elna on luopunut ennen sotia virastaan opettajana ja kiertää nyt pitäjästä toiseen opettamassa lapsia vuoden kerrallaan. Elokuussa 1947 hänet soudetaan järvenselän taakse syrjäiselle kylälle, jonka homeelta haisevassa parakissa hänen odotetaan huolehtivan kuudesta ikäluokasta yhdessä ahtaassa luokassa. Luokan vieressä on hänelle pieni huone, jossa mahtuu hädintuskin kääntymään. Jo 60 vuotta täyttänyt Elna ei ole kovin hyvässä kunnossa ja toivoo pääsevänsä lukuvuoden päätyttyä eläkkeelle.

Pimeä valuu minuun. Vaikka ikkunan takana jo valkenee, hämärä imeytyy ihoni lävitse. Se kiertää suonieni sisällä ja saavuttaa pian sydämeni. Istahdan sängylle ja käännän herätyskellon niin, etten näe viisareita. Kuorma on käynyt liian raskaaksi vetää, eikä minusta riitä enempään.

Ankeista olosuhteista huolimatta Elna osaa kuitenkin opettaa, hän on siinä taitava ja luottaa itseensä. Luottamuksellinen ja lämmin suhde lapsiin kehittyy vähitellen, ja vähitellen hän myöskin tottuu rähjäiseen parakkiinsa puutteellisissa olosuhteissa. Opettaja huolehtii opetuksesta, kasvatuksesta, yhteydenpidosta koteihin, raporteista koulutarkastajille ja materiaalitilauksista. Hän osallistuu koulun johtokunnan kokouksiin, neuvottelee asemastaan ja resursseista, tekee ilmoituksia lasten kotiolosuhteista ja majoittaa kovalla pakkasella lapsia luokkahuoneeseensa.

Opettaja-kirjailija Kinnunen tietää mistä kirjoittaa, kun teemana on työ ja siihen uupuminen. Elnan työ muistuttaa kovasti opettajan työstä nykypäivänä, mutta kuten muutkin Kinnusen romaanit, tämäkin on historiallinen. Sota näkyy vielä lasten peloissa ja puheissa, he säikkyvät ääniä ja pelkäävät desantteja, heidän silmissään heijastuu kotien köyhyys ja isien traumat. Niemen kylä muistaa vielä hyvin evakkomatkat, partisaanien väkivaltaiset iskut, pommikoneiden äänet ja kaatuneet miehet. Siinä missä Kinnunen kirjoittaa opettajan työstä, hän muistuttaa myös, että sodasta eivät kärsi pelkästään sinne lähetyt miehet, vaan myös sitä kotoa seuranneet lapset.

Lasten peloista suurin on se, etteivät äiti ja isä enää jaksa. Että isä ei pystykään ottamaan takaisin sitä vastuuta, jonka lähtiessään lasten harteille laski, tai että äidin väsymys ei koskaan laannu vaan syvenee ja tihenee, polttaa pysyviksi mustat silmänaluset ja tiukentuneet suupielet. Sitä taitavat pelätä vanhemmat itsekin.

Romaani rakentuu kivasti kouluvuoden ja vuoden kiertoon. Parakkikoulua ympäröivä luonto avautuu Elnalle vähitellen talven taittuessa kevääksi. Kuukausi kerrallaan rytmittää kerrontaa ja vie Elnaa onneksi väsymyksestä kohti valoa ja uusia suunnitelmia. Tuttuun Kinnusen tyyliin ääneen on päässyt jälleen nainen, jonka ääni ei kuulu historiankirjoissa, mutta onneksi romaaneissa yhä useammin. Eläkeikää lähestyvä, naimaton, lapseton, työlleen realistisella otteella antautunut päähenkilö on raihnaisuudessaan raikas tapaus. Hänellä on kokemuksen tuomaa itsevarmuutta ja sinnikkyyttä, hän pärjää loistavasti yksin ja lasten kanssa, mutta hän ei kuvittele liikoja eikä ole täysin vailla henkilökohtaisia menetyksiä. Tietyt uraan liittyvät päätökset harmittavat, ja suhde siskoon on vähintäänkin vaikea. Kuka on Niilo, jolle Elna välillä puhuu? Mihin hän palaa, kun hän pääsee Niemen kylältä vihdoin kesäloman viettoon?

Rosa Liksom: Väylä

Rosa Liksom 2021. Like. 267 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Onpas aika vierähtänyt nopeasti! Siitä on jo lähes vuosi kun kuuntelin Rosa Liksomin haastattelua Tampereen kirjafestareilla loppuvuodesta 2021. Ostin silloin tuoreen Väylä-romaanin joululahjaksi perheeseeni, mutta aloin itse lukea sitä vasta tänä syksynä. Nautiskelin e-kirjasta ensin junamatkalla ja loput luin kotona varsinaisesta kirjasta. En ihmettele yhtään, että Väylä nousi Finlandia-ehdokkaaksi. Varmaotteisesti kirjoitettua tarinaa oli ilo lukea alusta loppuun.

Mie kattelin lähestyvää maata. Sen yli oli soanmyrsky kulkenu. 

Tarinan kertoja on nuori tyttö, joka lähtee Väylän itäpuolelta eli Suomen Lapista kuljettamaan karjaa joen yli Ruotsin puolelle. Tarinan alku on matkantekoa, kävelemistä, hengissä pysymistä ja huolehtimista. Tyttö on paljosta vastuussa, mutta saa karjansa turvaan maalaistaloon siksi aikaa kun lähtee etsimään äitiään. Äiti on kuljetettu sairastupien kautta pakolaisleirille, jonne he molemmat jäävät talven yli. Äiti on synnyttänyt pienen veljen, joka ei selviä kulkutaudeista ja on vähällä ettei äitikään selviä. Kun kevät koittaa ja sota loppuu, alkaa taas matka kohti itää. Tyttö hakee karjansa ja kävelee takaisin Väylän toiselle puolelle.

Pohjosen suunalta laahusti väsynyttä väkeä elikoihneen ja toiselta suunalta pöykkäsi pitkä letka kyläläisten lehmiä ja joutokarjaa.

Verevällä murteella kirjoitettua tekstiä voisi olla hidasta lukea, jos murre ei olisi tuttua. Onneksi se pääpiirteissään on, ja toisaalta jos vaan nauttii kielen kiemuroista, ei haittaa mitään vaikka lukeminen olisi välillä hidastakin. Hidasta on tytöllä matkan teko ja odottaminenkin, joten hoppuilu ei sovi tämän romaanin henkeen. Kunhan murteeseen tottuu, se jää ihanasti soimaan kielelle. 

Liksomin romaani on muutenkin hyvin aistivoimainen. Tytön matkaan mahtuu paljon kipua, fyysistä rasitusta, kylmää ja nälkää. Hiki ja sairaudet ovat melkein lukijankin aistittavissa, samoin myös onneksi kauniimmat tuoksut kuten heinä, metsä, virtaava vesi tai virkistävä sade. Aistivoimaa on myös ihmisten välisessä yhteydessä, kun nuoret matkantekijät nukkuvat toisissaan kiinni, tanssivat itsensä väsyksiin tai pyöriskelevät mättäillä. Kerronta on kaiken kaikkiaan hyvin ruumiillista, elämässä ja kuolemassa kiinni.

Itkin särkevää polvea, itteni yksinäisyyttä, ihmistä ylheensä ja pölkäsin omia ja muitten pölköjä. Aattelin, että jos panen silmät kiinni, niin kuolema noutaa minut ja johattellee askehleet kohti Tuonelaa.

Lehmät ovat tässä romaanissa ihan yhtä tärkeässä roolissa kuin useimmat ihmiset. Heillä on nimet ja luonteenpiirteet, ja etenkin tarinan alussa en aina edes hoksannut että kertoja viittasi lehmään puhuessaan Ilonasta tai Liinasta. Tyttö muistelee mitä kaikkea Setä on hänelle opettanut maailmankaikkeudesta ja luonnosta, pohtii missä on hänen paikkansa sodan jälkeen ja osaako hän muuta kuin huolehtia rakkaista lehmistään. Hän oppii pakolaisleirillä paljon äidistään, joutuu käsittelemään kipeitä asioita ja omaa rooliaan perheessään. Tytön taakka on painava kantaa, paljon hän joutuu todistamaan ja oppimaan, mutta matkassa on aina iloa ja toivoa.

Väylä on ihaltavan selkeäpiirteinen kokonaisuus, jossa ei ole mitään ylimääräistä, mutta joka on silti hyvin täyteläinen ja runsas. Lapin sodan aikaan sijoittuvalla romaanilla on tietysti tosielämän esikuvansa ja tarinansa taustalla. Väylä on arvokas kertomus siitä, mitä kotirintamalla tapahtuu kun miehet ovat sodassa. Siksi tässä romaanissa pääosassa ovat naiset, heidän velvollisuutensa ja heidän tapansa selviytyä luonnon armoilla ja pakolaisena - teema joka ei vanhene koskaan. Kirjan kansia on myös pakko kehua! Upeasta teoksesta lisää blogeissa Kirjaluotsi, Tuijata, Kirsin Book Club ja Kirja vieköön!

Maria Adolfsson: Juokse tai kuole

Maria Adolfsson 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Spring eller dö. Suomentanut Terhi Vartia. Tammi 2021. Pokkarissa 411 s. Ostin Turun kirjamessuilta. Kuva kustantajan.

Adolfssonin Doggerland-sarjan neljännessä osassa päähenkilön Karen Eiken Hornbyn elämä jatkuu siitä, mihin se on edellisessä osassa jäänyt. Teokset toimivat kuitenkin ihan hyvin myös itsenäisinä dekkareina, joten ensikertalaisen ei ole mikään pakko aloittaa ihan alusta. Sitä paitsi minusta tuntuu, että Adolfsson parantaa kirja kirjalta.

Doggerland on miljöönä aivan ihastuttava keksintö. Kuvitteelinen saarivaltio sijaitsee Pohjanmerellä Britannian, Manner-Euroopan ja Skandinavian välissä. Sen doggerin kielessä, kuten myös ihmisten ja paikannimissä on vaikutteita monelta suunnalta. Saarelaisilla on kontakteja meren takaisiin maihin ja kulttuurissa yhdistyvät skandinaaviset meren antimet, brittipubit ja monet muut kekseliäät yksityiskohdat.

Doggerlandin ensimmäinen Pride-kulkue on juuri alkamaisillaan ja ihmisiä on kertynyt satama-alueelle juhlimaan, kun joku alkaa ampumaan kohti väkijoukkoa. Hätääntyneiden ihmisten joukossa on myös Karen, joka pääsee aitiopaikalta todistamaan kauhua ja paniikkia. Tapahtuma siirtää samalla hänen alkavaa äitiyslomaansa. Lapsen syntymään on enää kolmisen viikkoa ja Karenilla olisi mahdollisuus jäädä töistä pois, mutta hän kokee velvollisuudekseen jäädä tutkimaan tapausta. Tekijä ampuu myös itsensä, mutta väkivallanteon syyt ja ampujan taustat on selvitettävä.

Keski-ikäisen miehen lähimenneisyydestä löytyy alkoholismia, masennusta, työpaikan menetys ja väljähtänyt avioliitto. Mies on aikoinaan solminut avioliiton ylempiluokkaisen naisen kanssa eikä vauras perhe ole koskaan hyväksynyt liittoa. Ovatko olosuhteet kuitenkaan riittävä selitys miehen traagiselle teolle vai löytyykö menneisyydesta enemmän? Esimiehet olisivat valmiita lopettamaan tutkimukset, mutta Karenin vaisto sanoo, että yksin jäänyt vaimo saattaisi vielä muistaa jotain.

Vauhdikkaasti etenevien ja lopuksi varsin jännittävien tutkimusten ja takaa-ajojen lisäksi teoksessa käydään läpi Karenin henkilökohtaista elämää lähes viisikymmenvuotiaana synnyttäjänä. Raskauden loppuvaiheet väsyttävät ja lähipiiri on huolissaan. Karenin tuoreen puolison äiti on saattohoidossa ja Karenin talossa tehdään remonttia. Kymmenen vuoden takaisen traumaattisen onnettomuuden käsitteleminenkin on vielä kesken, kun yksi tappajan ampumista luodeista osuu rakkaaseen ihmiseen. Karen huolehtii myös eronneesta ystävästään, jonka väkivaltaisen puolison uhkailuun hän on itse syyllistynyt. Ympärillä on kuitenkin viljalti tukea ja hänen perheekseen on muotoutunut mielenkiintoinen sakki ihmisiä, joten kaiken paineen keskellä päähenkilömme tietysti selviää. Yllättävä parisuhdekin sieltä löytyy.

Kirjasta myös blogissa Kirjarouvan elämää. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii hyvin kohtaan 10: Kirjan nimi on käsky- tai kehotusmuodossa.

Piia Leino: Taivas

Piia Leino 2017. S&S. 249 s. Kuva kustantajan.

Jokin Piia Leinon tuoreimman romaanin arviossa Hesarissa sai minut kiinnostumaan hänen tuotannostaan. Teokset ovat minulle niminä tuttuja, mutta en ole niihin jostain syystä aikaisemmin kiinnittänyt kovin paljon huomiota. Päätin nyt sitten aloittaa Taivaasta ja uskon, että luen jatkossa hänen teoksiaan enemmänkin.

Helsingissä on vuonna 2058 järkyttävän erilaista kuin nyt. Nopeassa tahdissa yhteiskunta on muuttunut ja kaupunkilaiset elävät osana Valoa, muusta Suomesta irtautunutta kaupunkia. Valoa johtavat kansallismieliset nahkapäät ja alistetuille kansalaisille on lahjoitettu Taivas, taitavasti suunniteltu ja jatkuvasti kehittyvä virtuaalimaailma, jossa he voivat levätä päivittäin tietyn tuntimäärän. Ruokaa on liian vähän, rajat ovat kiinni ja torilla kulkee ainoastaan kerjäläisten jokapäiväinen ketju. Valossa ei myöskään ole syntynyt lapsia enää pitkään aikaan.

Yliopistolla työskentelevä Akseli muistaa vielä sen maailman, jossa asiat olivat toisin, mutta ei välitä. Kukaan muukaan ei tunnu välittävän, vaan ajelehtii päivänsä läpi aivosumussa ilman aitoja kontakteja, ilman kunnon ruokaa tai voimia tehdä mitään. Vasta kun Akseli saa kokeiltavakseen uuden pillerin, hän ikään kuin herää pitkästä unesta ja alkaa haaveilla paremmasta. Hän saa energiaa, maailma terävöityy ja täyttyy aistimuksista.

Taivaassa Akseli tapaa Iinan, jonka hän saa houkuteltua reaalimaailmassa lyhyeen tapaamiseen. Iina suostuu ottamaan myös pillerin, eikä hänkään ole sen jälkeen enää entisensä. Nuoret löytävät toisistaan myös fyysisen ilon ja kosketuksen, jonka he olivat kuvitelleet kuolleen kaiken muun ohessa. Siinä missä pillerin antama energia saa Iinan suunnittelemaan suurta muutosta ja kulkua rajojen toiselle puolelle, Akseli vajoaa välillä epäilykseen ja epätoivoon. Hänen luottamuksensa Iinan horjuu, sillä vaikka heillä olisikin molemmilla yhtä suuri halu muutokseen, Akseli tekisi sen Iinan vuoksi, Iina puolestaan ihmiskunnan vuoksi.

Kun ymmärrys tulee, ei vaihtoehtoja ole. Hän tietää toteuttavansa suunnitelmaansa, vaikkei tiedä, mihin se johtaa. Hän pelkää, muttei samalla tavalla kuin ennen. 

Dystooppinen romaani liikkuu pitkälti Iinan ja Akselin kohtaamisissa ja tunnemaailman pyörteessä silmien avauduttua. Iinaa elättävä Valo on heidän lisäkseen lähes ainoa hahmo romaanissa; taustalla olevien haamuina kulkevien ihmisten harvalukuinen massa toimii toivottomuuden, väsymyksen ja alistumisen kuvana. Sitä vasten Iinan ja Akselin uusi olotila on hermostuttavan aktiivinen, ajatteleva ja innokas. Onko se vaarallista? Voiko joku huomata muutoksen heissä? Mitä jos joku muukin saisi kyseisen pillerin haltuunsa? Muuttuisiko maailma vai ollaanko jo liian pitkällä?

Romaanin maailma on ajallisesti järkyttävän lähellä, mutta Leino on kirjoittanut sen niin, että tuollaiseen mahdollisuuteen on helppo uskoa. Menneisyys välähtää välillä muistoina ja tietona siitä, miten tähän on tultu. Onneksi toivoakin on ja ainakin uskallusta uskoa siihen, että rajan toisella puolella saattaa olla vielä jotain vanhaa ja säilynyttä. Dystopiat eivät vakavuudessaan ole aina minun mieleeni enkä siksi lue niitä kovin usein, mutta tämä lähti vetämään hyvin ja piti mielenkiintoa yllä melkeinpä jännärin lailla. Pidin myös Leinon vähäeleisestä tavasta kertoa ja kuvailla. Siinä ei ole mitään ylimääräistä ja tyyli sopii hyvin tunnelmaan joka tasapainoilee lattean, alakuloisen ja pelokkaan innostuksen välimaastossa.

Halu elää on lopulta kai pelkkää aivokemiaa, mutta se tuntuu todelta.

Taivaasta myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirjanmerkkinä lentolippu sekä Mitä luimme kerran. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 8: Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. Goodreadsin haastekohdista laitan tämän kohtaan 41: A book with a theme of food or drink.

Turun kirjamessuilla

Aloitin kirjamessusyksyni eilen lauantaina Turusta. Vietin messuilla lähes koko päivän. Osa ennakkoon tekemistäni suunnitelmista toteutui, mutta osa ei, sillä ainakin yksi odottamistani haastatteluista oli peruttu ja osan unohdin vain koska löysin jotain muuta. Johonkin päädyin sattumalta ja viimeisimpiin jäin pakon sanelemana. Muutama viikko sitten alkanut köhäni nimittäin alkoi vaivata korvissa, ja loppupäivästä messuhälinä alkoi soida korvissa. Niinpä istuuduin auditorion suojaisaan huomaan ja kuuntelin sinne sijoitetut keskustelut. Alla lyhyt tiivistelmä kuulemistani haastatteluista ja keskusteluista sekä muutama kuva lavoilta (pahoittelen epätarkkuutta!).

Ensimmäinen haastateltava oli Ida Rauma, joka kertoi huomiota saaneesta romaanistaan Hävitys. Romaani on katsaus Turkuun ja sen historiaan, etenkin vanhoja rakennuksia kohdanneeseen hävitykseen, mutta myös maailmanlaajuiseen ekotuhoon. Pääteema on kuitenkin lapsiin kohdistuva kiusaaminen ja syrjintä, joka ilmenee monella eri tasolla. Rauma pohti, onko meillä edes kieltä aikuisten lapsiin kohdistamalle sorrolle. Romaanin myötä hän haluaisi, että lasten kokemukset kiusaamisesta, vähättelystä ja marginalisoimisesta otettaisiin tosissaan. Alistamista esiintyy niin toiminnan kuin kielenkin tasolla. Jopa hyvää tarkoittavilla sloganeilla ja kampanjoilla on riskinä kääntyä päälaelleen. Romaanissa on ilmeisen paljon omakohtaista kokemusta. Haastattelija kiitteli kirjaa myös sen rynnistävän upeasta kielestä.  

Riitta Jalosen Kirkkaus vuodelta 2016 on ollut yksi kaikkien aikojen parhaista lukemistani romaaneista, ja siksi halusin kuulla, millainen on hänen (mahdollisesti uran päättävä) romaaninsa Omat kuvat. Teos on retrospektiivi kirjailijan omaan uraan ja muodostaa kokonaisuuden, jossa kaikilla aikaisemmilla romaaneilla teemoineen ja päähenkilöineen on oma roolinsa. Jalonen kertoi kiehtovan esimerkin siitä, millä tavalla hän näkee teostensa päähenkilöt hahmokokoelmana, joka on nyt täysi. Hän myös kertoi, miten omien teosten lukeminen jälkeenpäin avaa asioita uudella tavalla, ja miten kirjailija löytää ajan myötä oman ytimensä. Hän sanoi vierastavansa termiä autofiktio ja käyttävänsä mieluummin termiä "fiktiivinen mieli", jonka pitää olla avoin ja vapaa silloinkin kun teemat ovat omakohtaisia.

Ville Ranta, yksi Suomen tunnetuimmista ja arvostetuimmista sarjakuvan tekijöistä, on myös pilapiirtäjä. Iltalehdessä kaksi kertaa viikossa ilmestyneitä pilapiirroksia on koottu yhteen teoksessa Kurissa ja nuhteessa. Niinpä teos on samalla katsaus viime vuosien puheenaiheisiin. Ranta arvioi, että yksi syy hänen suosioonsa on hänen epäsuosionsa, sillä poliittisesti terävät piirrokset herättävät keskustelua ja jopa rikosilmoituksia. Palautetta tulee paljon ja sen kanssa Ranta joutuu tekemään paljon töitä henkisesti. Eniten häijyä ja tunteikasta keskustelua herättävissä piirroksissa on yleensä teemana pakolaisuus, rasismi ja islam. Ranta kaipaa Suomeen lisää pilapiirtäjiä ja toivoo alalle uutta sukupolvea. Hän kertoi, että siinä missä sarjakuvien tekeminen on hidas ja työläs prosessi, pilapiirrokset syntyvät nopeasti ja ovat sarjakuvatyölle erinomainen vastine.

Esikoiskirjailijat Anna Englund ja Riku Siivonen olivat yhteishaastattelussa. Englundin romaani on nimeltään Lautapalttoo ja se kertoo 1930-luvulla pienellä paikkakunnalla eläneestä naisesta, joka kohtaa helsinkiläisen naisen. Naiset ovat hyvin epätodennäköinen pari aikana, jolloin naisten välinen suhde oli vielä kriminalisoitua ja sitä vielä tänä päivänäkin kuvataan yllättävän vähän. Helsingin ja maaseudun välinen kuilu on ollut valtava silloin, mutta taitaa olla edelleenkin. Lautapalttoossa näkyy Englundin suvun käsityöperinne, ja oman suvun perinnettä on paljon myös Siivosen romaanissa Kaikki isäni tavarat, jossa päähenkilö käy läpi isänsä kuoltua tämän valtavaa tavaramäärää. Molemmat romaanit siis käsittelevät kuolemaa omalla tavallaan. Siivosen romaanissa on paljon häntä itseään ja hänen isäänsä. Sukupolvien väliset erilaiset arvot ja tavat ilmaista itseään törmäävät. Keski-ikäinen mies kaipaa isän katsetta ja kipuilee isäsuhteensa kanssa. Molemmista romaaneista löytyy varmasti paljon samaistumispintaa lukijoille.

Shoppailuhetken päätteeksi ajauduin kuulemaan hetken, kun Mari Pihlajaniemi kertoi teoksestaan Olipa kerran Pohjola. Kuulin haastattelusta vain viimeiset minuutit ja ihan harmittaa, etten hoksannut tai ehtinyt kuulla kaikkea. Kirja on nyt kuitenkin kirjaston varausjonossa, sillä haluan tietää lisää teoksesta, joka kertoo pohjoisen luonnosta ja ihmisen vaikutuksesta siihen.

Auditoriossa muusikko Kalle Ahola ja toimittaja Ville Hartikainen kertoivat teoksesta Jouko Lehtolan Rock-Finlandia, johon on kerätty tuotteliaan ja suositun valokuvataiteilijan otoksia rockmaailmasta vuodesta 1985 vuoteen 2010 saakka. Valokuvien kokoaminen on ollut niin tekijöille kuin valokuvattavillekin surutyön tekemistä ja arvostetun valokuvaajan uran kunnioittamista. Ahola on haastatellut sitä varten sataa artistia ja Hartikainen on kirjoittanut haastattelujen pohjalta artikkelit kirjaan. Vaikka kyseessä onkin vain yhden miehen otokset, teos antaa kattavan kuvan suomirockin kultakaudesta.

Rosa Meriläisen ja Kari Hakamiehen haastattelu oli hauskaa kuultavaa, ja siitä päätellen yhteinen kirjoitusprosessi on sujunut hyvin ja Hakamiehen mukaan jatkoakin saattaa ilmestyä. He ovat siis kirjoittaneet yhdessä trillerin Epäpyhä liitto, jossa he ovat päässeet hyödyntämään asiantuntemustaan politiikan maailmasta. Haastattelun perusteella dekkarista löytyy politiikan ja poliisityön lisäksi muun muassa erotiikkaa! Harmi ettei Li Anderson ollut sairastumisen vuoksi päässyt haastattelijaksi.

Dekkarikuningattaret Virpi Hämeen-Anttila, Outi Pakkanen ja Helena Immonen kertoivat, millä tavalla miljöö ja kaupunki ovat mukana heidän teoksissaan, jotka sijoittuvat hyvin eri aikakausille. Hämeen-Anttilan 1920-luvulle sijoittuvissa dekkareissa Helsingin silloiset kadut arkkitehtonisine yksityiskohtineen ovat tärkeässä roolissa. Kirjailijan on perehdyttävä aikakauteen ja kaupungin nimistön historiaan, jotta yksityiskohdat menevät oikein. Peräti 30 teosta kirjoittanut Pakkanen kertoi, miten Helsingin maisemat saattavat laukaista hänessä kipinän aloittaa tarina tiettyyn paikkaan tai miten hän vaikkapa kukkakaupan nähtyään tietää, että seuraavassa kirjassa siellä tapahtuu murha. Hänen rakastamansa klassikkoravintolat ovat usein merkittävässä roolissa. Nuorempi dekkaristi Immonen on juuri julkaissut toisen Kettu-sarjan teoksen, jossa ollaan Afganistanissa. Sitä varten Immonen oli haastatellut siellä palvelleita sotilaita, jotta alueen tuoksut, äänet ja maisemat olisivat teoksessa mahdollisimman autenttisia. Kettu-sarjaan on jo tekeillä kolmas osa.

Kiitos järjestäjille hyvin toimivista messuista ja kiitos messulipusta! Seuraava messupostaus tulee Helsingistä neljän viikon päästä!