Jenni Räinä: Suo muistaa

Jenni Räinä 2022. Gummerus. 261 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Pohjois-Suomessa on varmasti paljon seutuja, jonne tämän teoksen olisi voinut sijoittaa mielessään. Minä sijoitin sen Oulun pohjoispuolelle, lähelle meren rantaa, ei vielä Lapin puolelle, mutta lähelle. Mutta voisi kai se soineen ja autioituneine kyläkouluineen sijaita vähän etelämpänäkin. Pohjoisessa lukuhaasteessa laitan sen joka tapauksessa kohtaan 10: Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuva romaani.

Vielä edellisellä vuosisadalla oli pelätty, kuinka suo söisi sisäänsä ympäröivän maan, leviäisi metsiin, pelloille ja liejustaisi järvet ja joen. Suo oli ollut pitelemätön ja voimakas, kunnes se ei enää ollut. 

Kolmikymppinen Juho jättää palkkatyönsä ja ostaa sekä vanhan syrjäisen koulun että hevosen. Hän perustaa ekoyhteisön, jonka tavoitteena on ennallistaa läheisiä soita ja näin osallistua ilmastonmuutoksen ja lajikadon torjuntaan. Alueen soita on ojitettu runsaasti menneinä vuosikymmeninä ja yhteisöllä on rankka työ niiden muuttamiseksi takaisin oikeanlaiseksi suoksi. Ensin yhteisön varat eivät meinaa riittää, sillä he eivät pysty ihan kaikkea tekemään yksin. Myöhemmin yhteisöön liittyy nuori nainen, jonka retoriikka ja asenne uhkaavat yhteisön rauhallista tasapainoa ja tavoitteita. Onko Juho löytänyt paikkansa muuttuvassa maailmassa, ihmisten teoista kärsivän luonnon pelastajana?

Lähelle koulua saapuu isoisänsä taloa tyhjentämään Hellä, joka samoin etsii paikkaansa. Maailmaa kiertänyt valokuvaaja huomaa viihtyvänsä isoisän vanhassa talossa eikä pidä tyhjentämisen kanssa mitään kiirettä. Hän tutustuu koulussa asuvaan yhteisöön ja Juhoon, ja alkaa viettää aikaansa heidän kokoontumisissaan ja illanvietoissa. Hellä auttaa yhteisöä ja tunnustelee omaa rooliaan ihmisistä tyhjentyneessä maisemassa.

Tässä on jälleen kerran romaani, jonka teksti pursuaa luonnon yksityiskohtia. Luontokuvauksen määrä antaa tarinalle utua ja rauhaa, se ikään kuin peilaa Hellän ammattia valokuvaajana ja Juhon rakkautta soihin. Mutta välillä huomaan lukevani yksityiskohtia, jotka ovat liiankin mietittyjä ja tarkkaan muotoiltuja. Pidän yleensä siitä, että luonto saa paikkansa yhtensä romaanin kertojana, mutta joskus sen kuvaus tuntuu teennäiseltä. 

Räinän kerroksessa on onneksi jännitettä, joka kasvaa vähitellen ensimmäisen kesän taittuessa talveksi ja uuden kevään koittaessa. Miten yhteisön käy, miten he jaksavat uudenlaiset elämäntavat? Kestääkö heidän ideologiansa, kun rahat ovat vähissä, homeinen talo aiheuttaa sairauksia, hevosen opettaminen osoittautuu liian vaikeaksi, fyysinen työnteko väsyttää, eikä mikään ole tarpeeksi? Mielenkiintoista on myös seurata miten Juho ja Hellä tutustuvat toisiinsa ja pitävät yhtä, vaikka kumpikaan ei ole aikeissa seurustella. Hellä joutuu myös läpikäymään suvulleen rakkaita ja raskaitakin asioita tyhjentäessään taloa. Se jotenkin kolahtaa keski-ikäiseen lukijaan ja muistuttaa kylien väistämättömästä autioitumisesta.

Kirjasta myös blogeissa Tuijata, Kirjahilla ja Kirsin kirjanurkka.

Richard Powers: Hämmästys

Richard Powers 2021. Englanninkielinen alkuteos Bewilderment. Suomentanut Antero Tiittula. Gummerus 2022. 367 s. Ostin omaksi.

Richard Powersin edellinen romaani Ikipuut teki minuun niin suuren vaikutuksen, että ostin Hämmästyksen heti sen ilmestyttyä suomeksi. Meni kuitenkin hetki että pääsin lukemaan sitä. Siinä missä Ikipuut imaisi heti mukaansa ja kietoi pauloihinsa, Hämmästyksen kanssa kesti aikansa, että tykästyin. Sitten kun se tapahtui, oli se menoa ja hämmästystä kerrakseen. Jälleen kerran Powers onnistui luomaan maailman, joka saa haukkomaan henkeä ja opettaa näkemään ympäristön uudella tavalla.

 9-vuotias Robin saa raivokohtauksia ja suree sekä vastikään kuollutta äitiään että lajien katoa. Hänellä olisi mahdollisuus lääkitykseen, mutta isä ei suostu lääkitsemään poikaansa, eikä nimittämään tätä kirjolaiseksi. Robin on ainutlaatuinen ja näkee maailman omalla tavallaan, vaikka tuleekin kiusatuksi eikä opi kaikkia sosiaalisia hienouksia. Kun isä Theo alkaa pelätä sosiaalitoimen puuttumista kotioloihin, hän ottaa yhteyttä kuolleen vaimonsa ystävään, joka tarjoaa Robinille paikkaa tieteellisessä tutkimuksessa.

Robinin vanhemmatkin ovat osallistuneet aikaisemmin tutkimukseen, jossa heidän tunteitaan on tallennettu. Robin oppii harjoitteiden avulla ensin kontrolloimaan omaa käytöstään ja tunteiden ilmaisua. Pian hän pääsee osalliseksi äitinsä kykyyn hämmästellä ja ihailla näkemäänsä. Pojan käytös muuttuu ja samalla myös isän ja pojan välinen suhde syvenee. He hämmästelevät yhdessä luonnon ihmeitä, yksityiskohtia, kauneutta ja voimaa. Robin järjestää varainkeruuta ja mielenosoituksia luonnon puolesta, luontokatoa vastaan. 

Kaikesta on apua. Joka vuosi sukupuuttoon kuolee tuhansia luontokappaleita. Ja tähän mennessä olen kerännyt neljä dollaria ja nolla senttiä niiden avuksi. Hän oli oikeassa joka suhteessa.

Romaanin juonta tauottavat välillä pienet tarinat planeetoista, kertomukset joita isä ja poika tarinoivat toisilleen. Theo on astrobiologi, joka etsii elämää Maan ulkopuolelta. Tieteellinen tutkimus on vaarassa jäätyä, sillä Yhdysvaltain presidentillä ei tunnu olevan tarpeeksi järkeä tieteen tukemiseen. Theon mielipide vahvasti Donald Trumpilta kuulostavasta presidentistä ei jää huomaamatta kuten ei myöskään kirjailijan huoli tällaisten voimien vaikutuksesta ilmastonmuutokseen, luontokatoon tai sivistykseen ylipäätään. Tuotantoeläimistä ihmisiin tarttuva tappava virus, hyönteisten katoaminen ja maastopalot ovat jo nykypäivää ja vain hitusen jäljessä Hämmästyksen maailmasta. Jos romaani on dystopia, se ei ole kovin kaukana tulevaisuudessa.

Romaanissa oli minun makuuni liikaa tähtitiedettä, mutta siihenkin tottui, kun pääsi mukaan Robinin ajattelutapaan. Aivotutkimuksen salatkin olivat hieman mystisiä - ehkä siis scifiä - mutta niiden myötä syntyi kauniita asioita. Äiti-Alyssa kulkee niin isän kuin pojankin mukana vahvasti vielä kuolleenakin. Kaunista oli myös - kuten jo alussa kerroin - luonnon hämmästyttävä monimuotoisuus. Romaanin nimi on upea, sillä Alyssasta poikaan siirtynyt kyky hämmästyä ja oppia näkemästään siirtyi tehokkaasti myös minuun. En enää koskaan rakenna järvenrantaan kauniita kivikasoja, sillä nyt ymmärrän samalla tuhoavani monen pienen eläimen kodin. 

Vaikka romaanin vaikutus lukijaan saattaa olla kauaskantoinen ja positiivinen, teoksen tarina ei pääty yhtä positiivisesti. Tämän hetken politiikan, ilmastonmuutoksen, luontokadon ja maastopalojen keskellä on kyllä välillä vaikea nähdä tulevaisuuteen kovin optimistisin silmin - siinä mielessä ymmärrän Powersin romaanin loppuratkaisun hyvin. Suomentaja Antero Tiittula on selvinnyt hienosti termejä ja nimiä vilisevästä tekstistä. Kirjasta lisää blogeissa Tuijata, Tähtivaeltajablogi ja Prosperon kirjahylly.

Emily St. John Mandel: Asema 11

Emily St. John Mandel 2014. Englanninkielinen alkuteos Station 11. Suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi 2022. Pokkarissa 432 s. Ostin omaksi. 

Olen huomannut blogeissa ja Facebook-ryhmissä juttuja St. John Mandelin teoksista, viimeisimpänä Lasihotellin, mutta vasta Helmetin lukuhaaste sai minut päättämään, että luen Asema 11:n kohtaan 43: Kirja kertoo tulevaisuudesta niin että siinä on toivoa. Ja koska teos teki suuren vaikutuksen, nyt hankin itselleni tuon toisenkin.

Ei enää junia, jotka kulkevat kaupunkien alla virtakiskojen häikäisevällä voimalla. Ei enää kaupunkeja. 

Kirsten on vasta 8-vuotias, kun nopeasti leviävä ja tappava flunssavirus (niin, tämä on kirjoitettu paljon ennen koronaa) saavuttaa Toronton. Pari päivää ennen katastrofia hän myös näkee teatterissa kuuluisan näyttelijän Arthur Leanderin sydänkohtauksen. Kaksikymmentä vuotta romahduksen jälkeen Kirsten kiertää Yhdysvaltain pohjoisosia kertävän, Shakespearea esittävän teatteri- ja orkesteriryhmän kanssa. Muutaman kymmenen hengen ryhmä on oppinut elämään ilman sähköä, järjestäytynyttä yhteiskuntaa, internetiä, tekniikkaa ja kaikkea sitä mikä katosi romahduksen myötä, kun 99 % ihmisistä kuoli. Heidän maailmassaan tulee vastaan pieniä yhteisöjä, mutta valtaosa maailmasta on kasvien ja eläinten peittämää maisemaa, jossa muinaiset autot ja rakennukset muistuttavat menneestä. 

Arthur Leanderin ensimmäinen vaimo Miranda piirtää ja maalaa sarjakuvaromaania, jonka kappaleita on säilynyt Kirstinin ja pienen Tylerin käsissä uuteen maailmaan. Miranda ei koskaan viihtynyt Arthurin Hollywood-maailmassa paparazzien saaliina, vaan pakeni sitä omaan rauhaansa Asema 11:n mielikuvitusmaailmaan. Myöhemmin, juuri ennen sydänkohtaustaan Arthur on lähettänyt teoksen pojalleen Tylerille toisesta avioliitosta Elizabethin kanssa. Romahduksen alkaessa Elizabeth ja Tyler pelastautuvat jäämällä eristyksiin syrjäiselle lentoasemalle Michigan-järven läheisyyteen. Samalla asemalla asustaa seuraavat vuodet myös Arthurin nuoruudenystävä Clark, joka kerää menneen maailman tavaroita museoksi. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin iäkäs Clark tapaa asemalla Kirstenin, joka on paennut vallanhimoista Profeettaa seurueensa kanssa.

Romaani alkaa teatteri-illasta, jolloin Arthur kuolee ja häntä elvyttää katsomosta paikalle juokseva ensihoitaja Jeevan. Molempien elämää käydään tarinassa läpi myöhemminkin, mutta etenkin Arthurista ja hänen vaimonsa Mirandan sarjakuvateoksista nousee osasia toisiinsa yhdistäviä tekijöitä. Sen sijaan Arthurin kuoleman nähnyt pieni Kirsten saa roolin vasta tulevaisuudessa, vuonna 20, jolloin maailmaa katsotaan hänen näkökulmastaan. St. John Mandel on punonut vetävään tarinaan yksityiskohtia, jotka saavat arvostamaan kulttuuria, taidetta ja ihmisyyttä; pelkäämään vinoutuneita voimia jotka pahimmillaan saavat vallan tuollaisen tuhon jälkeisessä kaaoksessa. Tuhosta huolimatta romaani jättää loppuun pienen toivon pilkahduksen.

Koska selviytyminen ei riitä.

Minua vaivaa dystopiaromaaneissa usein tietynlainen totisuus - en osaa sitä muullakaan sanalla kuvata - mikä näkyy niin kerronnassa kuin dialogissakin, ja se että hahmot jättävät hieman kylmiksi. Lajityypillistä on tietysti se, että maailman muuttuminen ja sen jälkeinen elämä ovat keskiössä, mutta totisuus tekee sen, että dystopiat eivät yleensä ole lukujonossani ykkösenä. Asema 11:n alku vaikutti minuun samalla tavalla enkä ollut varma, pidinkö siitä hirveästi, mutta jokin teoksessa vakuutti ja uskotteli minulle, että tässä on älykästä kirjallisuutta jonka kanssa kannattaa jatkaa. Ja niin vähitellen ihastuin tarinaan, sen ihmisiin ja romaanin kerrontaan. Nyt minulla on sitä jo suorastaan ikävä!

Televisiosarjaksikin päätyneestä romaanista lisää blogeissa Tuijata, Rising Shadow ja Tähtivaeltajablogi.

Maggie O'Farrell: Lucrezian muotokuva

Maggie O'Farrell 2022. Englanninkielinen alkuteos The Marriage Portrait. Suomentanut Leena Ojalatva. S&S 2023. 428 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

O'Farrellin edellinen teos Hamnet teki minuun niin suuren vaikutuksen viime joulun alla, että kun näin tämän romaanin, laitoin sen heti varaukseen. Brittikirjailija on kirjoittanut jälleen historiallisen romaanin, mutta tällä kertaa ollaan 1550-luvun Italiassa. Tässäkin romaanissa kyseessä on oikea historiallinen hahmo - Hamnetissa se oli Shakespeare - josta löytyneiden tietojen ympärille O'Farrell on punonut kiehtovan tarinan. 

Lucrezia de Medici, Firenzen hallitsijan viides lapsi, on vasta viisitoistavuotias, kun hänet naitetaan Ferraran herttualle. Lapsuudenkodissaan tyttö on saanut maalata, opiskella ja viettää varsin rauhallista elämää, mutta isonsiskon äkillinen kuolema muuttaa kaiken. Tyttäret on saatava valtiosuhteita ylläpitäviin avioliittoihin ja Lucreziakin tietää sen, mutta omissa oloissaan viihtyvä tyttö ei olisi arvannut avioliiton koittavan näin pian. Hänen puolisonsa Alfonso on komea ja osaa hurmata naisensa. Mies osoittautuu kuitenkin pelottavan salaperäiseksi ja etääntyy nuorikostaan varsin nopeasti.

Hän olisi halunnut kääntyä satulassaan ja kysyä, miksi olette tuonut minut tänne.

Alfonsolla on paineita saada jälkeläisiä, ja kun niitä ei vuoden avioliiton jälkeen kuulu, tuntee Lucrezia olonsa hyvin tukalaksi. Hänen elinpiirinsä on suppeampi kuin mihin hän on isänsä ylellisessä hovissa tottunut, eikä Alfonso ole kovin kiinnostunut vaimonsa taideharrastuksesta tai rakkaudesta luontoon. Vieraassa hovissa tapahtuu lisäksi jotain, mikä saa nuoren naisen pelkäämään miestään. Hänen hyvin alkanut ystävyytensä miehen sisareen katkeaa, eikä muista ympärillä olevista naisista ole ystäviksi. Lucrezialla on kova ikävä perhettään ja hoitajaansa Sofiaa, mutta äidiltä tulevissa kirjeissä ei oteta tyttären huolia tosissaan.

Tarina etenee tavallaan kahdessa aikatasossa siten että lukija tietää jatkuvasti, mitä syrjäisellä fortezzalla tapahtuu romaanin päättyessä, miksi Lucrezia pelkää miestään ja miksi hän puhuu samaa kieltä häämuotokuvansa maalanneen nuoren Jacopon kanssa. Tapahtumat sitä ennen kulkevat kronologisesti kohti fortezzan kauhunhetkiä alkaen lapsuuden Firenzestä, sieltä häämatkalle maalle ja lopulta vieraaseen Ferrarraan. 

Miksi Alfonso puhuu tällaisia? Miten Alfonso voi istua siinä, syödä ruokaansa kaikessa rauhassa, puhua tallipojista ja hevosten varusteista ja juonia samaan aikaan Lucrezian surmaa?

O'Farrell kirjoittaa hyvin yksityiskohtaisesti kuvaillen ympäristöä, kasvillisuutta ja polkuja, castellojen sisustusta ja huoneita, maalausten pintoja, vaatteiden värejä, tai vaikkapa Lucrezian pitkiä kullanpunaisia hiuksia. Yksityiskohtia on ehkä vähän liikaakin ja lukemisessa oli jatkuvasti pieni puutumisen riski. Tarinassa on kuitenkin onneksi niin paljon taitavasti kirjoitettua jännitettä, että lukuhalu pysyy yllä. Teksti on sopivan dramaattista oikeissa kohdin tai vastaavasti viipyilevää silloin kun se on tarkoituksenmukaista.

Kirjailija tavoittaa Lucrezian nuoruuden mielestäni hyvin, erityisesti tämän epävarmuuden ja kokemattomuuden kaiken uuden edessä. Pientä uhmaakin tytöstä löytyy ja lopulta uhma on se, mikä hänet pitää järjissään. Lämpöä ja lohtua nuoren naisen varsin yksinäiseen ja pelottavaan elämään tuovat Sofian lisäksi Emilia-palvelijatar ja taide. Jälkisanoissa kirjailija paljastaa yhdistäneensä romaaniin aineksia useista historiallisista hahmoista ja tapauksista, mutta lähteiden perusteella juuri näinkin olisi voinut käydä. 

Mielenkiintoista seurata, jatkaako Maggie O'Farrell historiallisten romaanien parissa vai kokeileeko hän seuraavaksi jotain muunlaista. Mielelläni luen näitä kyllä lisää! Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjareppu ja Kirjapino.