Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

Elina Hirvonen 2023. WSOY. 229 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Viime vuosien aikana on tapahtunut niin paljon sekä arkea ravisuttavaa että maailmanpoliittisesti historiallista, että aineksia kirjan syntyyn ei periaatteessa tarvitsisi hakea kaukaa. Kaikki tuo on koskettavalla tavalla läsnä Elina Hirvosen tuoreimmassa teoksessa, mutta lähtökohtana taitaa kuitenkin olla kertoja, joka pelkää uppoavansa masennukseen vuonna 2019. Hän kirjoittaa itselleen listan asioista, joita kannattaa tehdä alakulon voittamiseksi, ja alkaa kirjata muistiin kohtaamisiaan ja keskusteluitaan ihmisten kanssa eri puolilla maailmaa.

En voinut olla ajattelematta, että kertoja on yhtä kuin Elina Hirvonen, vaikka teos onkin fiktiivinen ja luokiteltu romaaniksi. Yhtymäkohtia on kuitenkin paljon, ammateista ja kirjoittamisesta alkaen kansainvälisiin kokemuksiin ja haluun pelastaa maailma. Kohtaamisia erilaisten, silti hyvin samanhenkisten ihmisten kanssa löytyy esimerkiksi Madridista, Irakista, Sambiasta kuin myös Helsingistä. Kertoja palaa useissa kohdin nuoruusvuosien iltoihin ja öihin ystävien kanssa, heidän keittiöihinsä, baareihin ja mielenosoituksiin. 

Ehkä tarina, jota olen kertonut suhteestani rakkauteen, ei olekaan aivan totta.

Keskusteluista on tähän teokseen poimittu ne, jotka koskevat tai sivuavat rakkautta. Rakastumista, parisuhteita, perheenjäsenten välistä sidettä, yhden yön suhteita tai elämän mittaista rakkautta, seksuaalisuutta ja monenlaisia valintoja nuoruudesta aikuisuuteen. Keskustelut ympäri maailman ovat lohdullisen universaaleja kulttuureista huolimatta niin helsinkiläisessä keittiössä kuin arabimiesten kanssa Irakissa. Vaikuttavinta on ehkä rakkaus kirjoittamiseen ja kirjallisuuden voimaan, kuten irakilainen Mutanabbi-katu. Kertoja pohtii myös väkivaltaisen lapsuutensa vaikutusta omiin rakastumisiin ja valintoihin, äitinsä ja isoäitinsä elämää, avioliittoaan sekä varsinkin kykyään pelastaa veljeään sairaudelta. 

Vuotta 2020 leimaa tietysti pandemia, joka lukitsee ihmiset koteihin ja eristää heidät läheisistä. Tapa viettää aikaa rakkaiden kanssa ja tavat pitää yhteyttä kauempana asuviin rakkaisiin muuttuu peruuttamattomalla tavalla. Seuraava kertojaa ravisuttava hetki on se, kun hänen afganistanilainen, jo Suomeen aiemmin muuttanut, ystävänsä pelkää jäävänsä Afganistaniin jumiin sen jälkeen kun Taleban on saanut vallan takaisin. Tämä oli minullekin kaikkein koskettavin osa teosta. Olen aina reagoinut voimakkaasti Afganistanin naisten ja hazara-vähemmistön tilanteeseen ja aika rikki olen jälleen siitä luettuani. Romaani loppuu päivään jolloin Putin hyökkää Ukrainaan.

Paikoitellen ajattelin teoksessa olevan ärsyttävän paljon nuoruuden nostalgiaa ja pienen kuplan keskinäisiä keskusteluja, mutta toisaalta ne oli taitavasti poimittuja ja linkittyivät aina johonkin poliittisesti, uskonnollisesti, yhteiskunnallisesti tai henkilökohtaisesti mielenkiintoiseen. Kertojalla (Hirvosella?) on kadehdittavan laaja kokemus eri kulttuureista ja melkoinen kattaus ystäviä eri puolilta maailmaa, joiden kautta avautuu henkilökohtainen kosketus maailman tilaan. Kiehtovimmat kohdat olivat silti ne lyhyet hetket joissa kertoja pohti perheensä naisia ja näiden mahdollisuuksia (mahdollisuuksien vähyyttä) luokkayhteiskunnassa, jota meillä ei muka ole.

Laitoin kirjan Helmetin haastekohtaan 37: Kirja herättää voimakkaita tunteita. Luin kansiliepeestä että Rakkauksien lokikirja aloittaa romaanitrilogian - hienoa! Pidin kovasti sen intertekstuaalisuudesta, viittauksista ajatuksiin maailmankirjallisuudessa tai feministisissä kirjoituksissa, ja siitä miten en ole ainoa maailman ihminen, jonka laukussa on usein kirja mukana ihan vain siksi, että sen läsnäolo lohduttaa. Tämän kirjan voisin ostaa itselleni ja kantaa sitä välillä repussani.

Ajattelen, että lukeminen on vastarintaa. Vaikka kirjailija ei enää kirjoittaisi mitään, vaikka häneltä vietäisiin kaikki muu, kukaan ei voi viedä sanoja, jotka hän on kirjoittanut jo. Hänen maansa vallanneet miehet, jotka kivittävät kovaan ääneen puhuvat naiset ja pahoinpitelevät tai teloittavat ne, jotka kielloista huolimatta menevät kouluun tai töihin, eivät voi estää kirjailijan sanoja soimasta eri puolella maailmaa. Jos hän ei enää voi kirjoittaa, meidän muiden tehtävä on lukea ja muistaa se, mikä säilyy silloin, kun häntä ei enää ole.

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät

Abdulrazak Gurnah 2020. Englanninkielinen alkuteos Afterlives. Suomentanut Einari Aaltonen. Tammi 2022. Ostin omaksi. Pokkarissa 339 s. Kuva kustantajan.

Valitsin lukupiiriimme seuraavaksi kirjaksi tämän Nobel-voittajan teoksen, joka on odottanut yöpöydällä vuoroaan jo hetken. Luimme viimeksi Putinista ja Venäjän kolonialismista, nyt on vuorossa Saksan ja Iso-Britannian Itä-Afrikkaan jättämän jäljen vuoro. Gurnah, Iso-Britanniaan Tansaniasta 18-vuotiaana muuttanut kirjailija ja professori, on jäänyt meillä ilmeisen vähälle huomiolle Nobelistaan huolimatta. Häneltä on suomennettu tämän jälkeen varhaisempi teos Paratiisi. 

Loppuelämät sijoittuu 1900-luvun alun itäiseen Afrikkaan, alueeseen jonka hahmotin vähitellen Tansaniaksi, mutta josta alkuun käytetään nimeä Saksan Itä-Afrikka. Alue on saksalaisarmeijan hallussa ja ensimmäinen maailmansota ulottaa väkivaltaiset lonkeronsa sinne saakka. Nuorukaiset värväytyvät Schutztruppeen ja sotivat niin omiaan kuin brittejäkin vastaan. Sodassa loukkaantuu Hamza, perheetön poika, joka päätyy sisämaan sotien jälkeen takaisin kotiseudulle rannikkokaupunkiin ja elää loppuelämänsä varsin onnellisesti. Toisenlainen loppuelämä on suunnilleen samanikäisellä Ilyaalla, jonka pikkusisar Afiya ei lakkaa koskaan miettimästä, mihin veli joutui ja miten tälle sodassa kävi.

Romaanin alku kuvaa Ilyaan ja Afiyan lapsuutta köyhyydessä, ilman vanhempia, ilman yhtään mitään. Itäisen Afrikan rannikko on monikulttuurinen, eikä pelkästään kolonialismin vuoksi, vaan siellä käydään vanhastaan kauppaa niin arabien kuin intialaistenkin kanssa. Osa asukkaista on muslimeja, osa kristittyjä ja sitten on niitä, jotka hakevat turvaa vanhoista uskomuksista. Ihmisvilinä ja kaupankäynti ei kuitenkaan jaa osallisuutta tasaisesti, vaan köyhimpien on ponnisteltava tosissaan leipänsä eteen ja siksi eurooppalainen armeija vetää puoleensa. Hallitsijat vaihtuvat ja maailma sotii ympärillä, mutta kaikkein sorretuimpien on vain jatkettava elämäänsä.

Romaani esittelee alkuun muitakin hahmoja, kuten nuorista huolehtivan Khalifan ja tämän äksyn vaimon, epäluotettavalta tuntuvan esimiehen ja Saksan armeijan arvaamattomat upseerit. Hamzan vuodet sodassa ovat kammottavaa luettavaa, kun taas Afiyan kasvu tytöstä naiseksi antaa uskoa ja toivoa tulevaisuuteen. Olen ennenkin äärimmäisestä köyhyydestä lukiessani hämmästellyt, miten vähällä ruoalla, heikolla hygienialla ja vähillä tavaroilla ihminen saattaakin tulla toimeen. Samaa kauhistelin nytkin. Gurnahin teksti ei kuitenkaan jätä tilaa surussa, pelossa tai kärsimyksessä vellomiselle, vaan tarina vie pontevasti eteenpäin.

Ehkä 1900-lukua kuvaakin suurten sotien lisäksi ja niistä huolimatta toiveikkuus ja usko kehitykseen, sillä paljon toiveikkuutta oli tässäkin tarinassa, jonka ohuet hännät yltävät Afrikan maiden itsenäistymiseen 1960-luvulle saakka. Jotain kadotetaan lähes pysyvästi ja osa siteistä katkeaa vuosikymmeniksi, mutta elämä kantaa ja tuo mukanaan pysyvyyttä ja turvaa. Romaaniin mahtuu kaunis rakkaustarina, eräs riivaajaan valtaama lapsi ja paljon muuta elämänmakuista. Toiveikkaassa tunnelmassa on läsnä myös hieman surumielinen sivuvire, on öisiä painajaisia, sodan jättämiä arpia ja hylkäämisen pelkoa.

Tarina siis kulkee eteenpäin kuin juna, välillä ympäristön yksityiskohdissa ja tarkasti keskusteluissa viipyillen, mutta etenkin loppua kohden kiihtyen. Gurnahin tyyli on hyvin realistista, vaikka yksityiskohdissa on runollisuutta ja monikulttuurinen ympäristö tuo oman maagisen mausteensa arkeen. Ihanan mausteen tekstiin tuovat runsaat esimerkit paikallisista sanoista ja alkupuolella myös saksankielisistä sanoista. Einari Aaltonen on tehnyt suomentajana upean työn monipuolisen tekstin parissa.

Romaani on ankara muistutus kolonialistisesta epätasa-arvosta, rasismista ja hyväksikäytöstä, ja mielestäni hyvä opetus myös siitä, etteivät maailmansodat koskettaneet pelkkää Eurooppaa, eikä uutisoinnin pitäisi siihen nykyäänkään sortua niin paljon. Goodreadsin vuosihaasteessa se sopii parhaiten kohtaan 22: A book by an author from an African country. Helmetin lukuhaasteessa laitan sen kohtaan 6: Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle.

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

Maritta Lintunen 2023. WSOY. Kuuntelin BookBeatista. Lukija Anna Saksman.

Olen opetellut tänä vuonna kuuntelemaan kirjoja työmatkoilla ja nyt kahden kirjan jälkeen täytyy jo myöntää, että se alkaa olla mieluisaa. Matka taittuu nopeammin, pysyn aamuisin paremmin hereillä ja melkeinpä odotan kirjan kuuntelemista. Tämä ei nimittäin ole ollut minulle mikään selvä juttu, päinvastoin. Vielä pari vuotta sitten olin varma, ettei minusta tulisi kirjojen kuuntelijaa, niin vaikealta tuntui keskittyä kuuntelemiseen.

Sata auringonkiertoa on minulle ensimmäinen Maritta Lintusen kirja. Olen pannut sen merkille kirjablogeissa ja työkaverini on sen vasta lukenut. Hänelle tokaisin yhtenä päivänä, etten innostu siitä nostalgisesta ruikutuksesta, jota Lintusen kirjassa on. On totta, ettei nostalgia ole minun juttuni lainkaan, mutta kirjaa kuunnellessani eteenpäin pääsin ärsytyksen tunteesta yli ja löysin tarinasta pointin jossa nostalgia lunastaa paikkansa.

Keväällä 1975 pohjoiskarjalalaisesta Loukkuvaaran kylästä lähtee Sotikoffien perhe kohti Göteborgia, kuten niin monet suomalaiset noihin aikoihin. Ruotsissa olisi luvassa töitä, parempi elintaso, hyvännäköisiä poikia ja vapauden huuma. Teini-ikäinen Leena sopeutuukin nopeasti, mutta hänen isoveljensä Seppo päättää muuttaa jo vuoden päästä takaisin Loukkuvaaraan. Hänelle seutu, sen maisemat ja kieli, ovat enemmän koti kuin perhe, joka jää Ruotsiin.

Lintunen kuvaa lähihistoriaa hyvin tarkkanäköisesti. Sotikoffien perheessä on muutettu ennenkin, sillä isovanhemmat ovat rajan takaa Karjalasta. Seuraavassa sukupolvessa on jälleen maahanmuuttajia ja kokemus maahanmuutosta onkin yksi kantavia teemoja teoksessa. Leenan vanhemmille sopeutuminen on raskaampaa, kieli ei niin taivu, työnteko ei tuokaan sitä elintasoa, josta haaveiltiin ja kesälomilla käydään aina Loukkuvaarassa. Ruotsissa hävettää olla suomalainen; Suomessa hävettää myöntää ikävöivänsä kotiin. Romaani kuvaa upeasti myös maaseudun autioitumista ja muuttumista vain muutamassa vuosikymmenessä.

Perheessä on salaisuuksia ja sellaisen äärelle romaani päättyy koskettavalla tavalla. Äiti ei pysty rakastamaan tytärtään ja Leenalla on huono omatunto synnytyksenjälkeisestä masennuksesta. Miksi näistä ei ole koskaan osattu puhua ja avautua? Leenan tytär Monika löytää tiedon äitinsä teiniaikaisen poikaystävän kuolemasta. Voiko äidille kertoa asiasta, josta hänellä on ollut väärät luulot vuosikymmenten ajan? Omat murheensa on myös Loukkuvaaraan palaavalla Sepolla. Hän erehtyy naimisiin liian nuorena eikä avioliitto ole onnellinen. Käänteentekevää hänen elämässään on tavata kirjailija, sielunkumppani, joka hänen laillaan arvostaa maaseutua ja luontoa.

Luin BookBeatista, että Lintunen on kotoisin Ylä-Karjalasta, joten romaanissa on varmasti paljon omakohtaisia kokemuksia ja pienen autioituvan kylän kuvaus tuntuukin siltä kuin olisin itse paikan päällä sitä todistamassa. Ja niinhän olen ollutkin, vaikkakin vähän eri puolella Suomea. Mielenkiintoinen oli myös tuo usean polven maahanmuuttajuus, sillä jotenkin tuntuu ettei siitä puhuta Suomessa nykyään tarpeeksi paljon. Ihmetellään ja paheksutaankin uusia tulijoita, vaikka olemme itsekin muuttaneet monia kertoa rajojen yli ja takaisin niin sotien vuoksi kuin elintasonkin perässä.

Minun on edelleen vaikea keskittyä äänikirjoissa ympäristön kuvaukseen. Sitä oli Lintusen romaanissa aika paljon. Yksityiskohtien runsaus oli ehkä juuri sitä nostalgiaa mikä hieman ärsytti, mutta näin jälkeenpäin ajatellen yksityiskohdilla oli paikkansa. Uskon että fyysistä kirjaa lukiessa pysyisin paremmin perillä aikatasoista, sillä se aiheutti välillä haasteita bussimatkojen aikana. Tämä onkin seikka, jota voisin tarkkailla seuraavien äänikirjojen kohdalla. Lintusen kieli on kaunista ja soljuvaa, mistä nautin kovasti edellisen lukemani päälausevoittoisen romaanin jälkeen. Ihana yksityiskohta olivat Hassisen koneen lyriikasta poimitut säkeet kirjan lukujen nimiksi!

Auli Leskinen: Talo Andien juurella

Auli Leskinen 2023. WSOY. 295 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Yhdeksän vuotta sitten lukupiirimme ensimmäinen kirja oli Auli Leskisen esikoisromaani Petojen aika, joka sijoittui Chileen. Latinalaisessa Amerikassa pitkään asunut Leskinen näyttää tuntevan hyvin myös Kolumbian raskaan lähihistorian ja nykytilanteen. Talo Andien juurella sijoittuu vuoteen 2016, jolloin Kolumbian hallitus sai sissiliike FARCin neuvottelupöytään, mutta onko tilanne rauhoittunut? Vieläkö lapsia kaapataan mukaan sissitoimintaan?

Kriisiterapeutti Kira työskentelee Kolumbian Cumuntassa, pienessä kaupungissa sissien hallitseman metsän kainalossa. Naistentaloon saapuu pienen poikansa kadottanut tummaihoinen nainen, Serena Cox, jota Kira ja naistentalon muut työntekijät alkavat auttaa. Serenan tarina ei jätä Kiraa rauhaan ja hän suostuu vaaralliselle matkalle syvälle vuoristoon löytääkseen tuon pojan, joka mitä ilmeisimmin on sissien hallussa. Pojan katoaminen osuu aseellisten konfliktien keskelle ja lopulta Kirankin henki on vaarassa.

Leskinen on kirjoittanut romaaninsa alkuun esipuheen, jossa hän kertoo tarkemmin Kolumbian monimutkaisesta tilanteesta. Hyvä niin, sillä vaikka olen lukenut näistä konflikteista ja jännitteistä ennenkin, on niiden perässä vaikea pysytellä. Romaanissa yhteenotot on kuitenkin rajattu selkeästi, vaikka taustalla on paljon politiikkaa, maanomistajuuskiistoja, epätoivoa, köyhyyttä ja huumekauppaa. Järkyttävää on se, miten lapsia käytetään pelinappuloina, heidät viedään kodeistaan ja heistä kasvatetaan sissejä.

Cumuntassa on hikisen kuumaa ja vehreää. Leskisen tarinassa pysähdytään usein siihen, miltä iholla, korvissa tai vaikkapa jalkojen alla tuntuu. Kira joutuu myös tunnustelemaan sitä, miten paljon hän antaa työnsä vaikuttaa itseensä. Serenan pojan katoamisen myötä hän ymmärtää, että kauan sitten hänen oma perheensäkin joutui menettämään paljon sodan vuoksi. Lähes tuntemattomaksi jääneellä isällä oli historia, josta Kira ei tiennyt mitään. 

Romaani ei meinannut millään avautua minulle alkuun, mutta jatkoin sinnikkäästi eteenpäin, sillä halusin oppia vähän lisää Kolumbiasta. Puolessavälissä tarina alkoi onneksi vetää ja hotkaisin kirjasta loput yhdessä illassa. Tarinassa oli lopulta melko paljonkin aineksia alkuperäisväestöstä tummaihoisiin, luokkajaosta konflikteihin ja yhteisöllisyyteen. Siksi Kiran perheen historia Suomessa jäi ehkä hieman irralliseksi. Sitä olisi voinut kuljettaa enemmän rinnalla alusta lähtien, ja toisaalta romaani olisi ollut kiehtova ja kokonainen sitä ilmankin. Leskisen kirjoitustyyli on melko päälausevoittoista ja joskus perättäiset lauseet eivät ihan vaivattomasti täydennä toisiaan. Silti täytyy sanoa, että tunnelma välittyy hyvin ja tulee suorastaan iholle. 

Annie Darling: Pieni kirjakauppa Bloomsburyssa

Annie Darling 2016. Englanninkielinen alkuteos The Little Bookshop of Lonely Hearts. Suomentanut Saara Pääkkönen. Tammi 2022. Oma ostos.

Jos kirjailijan sukunimi on Darling, ei kai voi olettaa muuta kuin suloista kirjallisuutta. Tähän kirjaan sain kimmokkeen Helmetin haastekohdasta, jossa kirjan nimessä pitää olla sana kirja. Toivon tämän myös auttavan siihen lukujumiin, joka on vaivannut vakavammin otettavien kirjojen kanssa. Aloitin tätä ennen viisi varsin kehuttua romaania, jotka ovat kaikki jääneet kesken. Äsken postaamani Sofi Oksasen tietokirja oli virkistävä poikkeus muiden seassa, sillä sitä ei tosiaankaan voinut jättää puoliväliin.

Lähtökohtaisesti pidän kirjoista, jotka sijoittuvat Lontooseen, joten Goodreadsin haasteessa sijoitan sen kohtaan A book set in one of the 25 most beautiful cities in the world. Bloomsburyssa en ole tietääkseni käynyt, mutta nyt varmasti käyn. Siellä voisi aivan hyvin sijaita sata vuotta vanha kirjakauppa, jonka tuore omistaja pelkää kirjakauppojen puolesta ja pohtii, millä omansa saisi erottumaan muista. 28-vuotias Posy Morland rakastaa historiallista romanttista kirjallisuutta ja päättää keskittyä romanttisen kirjallisuuden myymiseen kaupassa, jonka hän on juuri perinyt.

Kiinteistön uudella omistajalla, Sebastian Thorndykella, on kuitenkin muita suunnitelmia. Komea nuorukainen ei kuuntele Posyn ajatuksia, vaikka ravaakin kirjakaupassa ärsyttävyyteen saakka. Hänen isoäitinsä on kuitenkin jättänyt kaupan tarkoituksella Posylle, ei Sebastianille. Työntekijöidensä kanssa Posy päättää juhlia uudistuneen kirjakaupan avajaisia vain parin kuukauden kuluttua. Ehtiikö hän siihen mennessä vakuuttaa Sebastianin, tilata kaiken tarvittavan, tehdä remontin ja pölyyttää omia haaveellisia asenteitaan?

Posy on jäänyt vastuuseen 15-vuotiaasta pikkuveljestään vanhempien kuoltua seitsemän vuotta aikaisemmin. Nuori nainen on tehnyt hyvää työtä, mutta rahat eivät meinaa millään enää riittää edes nopeasti kasvaneen Samin vaatevaraston uusimiseen. Osaako hän yrittäjänä huolehtia rahavirroista niin että kauppa kannattaa? Yllättäen Lontoon rasittavin poikamies Sebastian rientää apuun niin remontissa kuin projektinhallinnassakin. Lapsesta asti toisiaan ärsyttäneet Posy ja Sebastian ottavat päivittäin yhteen, kunnes lopulta löytävät yhteisen sävelen - tietysti.

On alusta asti selvää, miten romaanissa käy. Teos on kuitenkin romaanisarjan alku, joten kuvittelin käänteiden tulevan kiusoittelevasti ehkä vasta jossakin tulevassa osassa. No, hyvä näin, sillä voi olla etten anna itselleni lupaa lukea seuraavaa osaa. Tarina tihkuu söpöyttä aina Posyn homssuisesta olemuksesta eksentrisiin työkavereihin, vaaleanpunaisiin yksityiskohtiin, herkullisiin leivonnaisiin, romanttisen kirjallisuuden sitaatteihin ja Posyn omiin eroottisiin kirjoitelmiin. Söpöyttä tasapainottavat Sebastianin kärkkäät kommentit ja kiire, jonka avajaiset aiheuttavat. Ehdottomasti sellaista hyvän mielen kirjallisuutta, joka ei ota itseään liian vakavasti, eikä ole ollenkaan huonoimmasta päästä!

Sofi Oksanen: Samaan virtaan. Putinin sota naisia vastaan

Sofi Oksanen 2023. Like. 240 s. 

Valitsimme lukupiiriin luettavaksemme kirjan, jonka aihe on ajankohtainen ja valitettavasti samaan aikaan myös hyvin ikuinen. Putin käy sotaa naisia vastaan tällä hetkellä Ukrainassa, mutta Neuvostoliitto ja Venäjä ovat käyneet samaa sotaa vuosisatoja. Oksanen on saanut kimmokkeen kirjalleen isotätinsä kohtalosta, kohtalosta joka on vaikuttanut hänen tuotantoonsa muutenkin. Teos on rankkaa luettavaa ja ehkä yksi rankimmista asioista onkin huomata se, miten olemme ummistaneet silmämme kaikelta siltä, minkä Oksanen kirjoittaa näkyväksi.

Sota naisia vastaan on väistämättä seksuaaliväkivaltaa monissa eri muodoissa. Sitä tapahtuu rintamalla, kaduilla, kellareissa ja kodeissa. Sillä on pitkä historia, sen motiivit ovat moninaiset aina vallankäytöstä kansanmurhaan, se on äitien ja kirkon sallimaa ja sen seuraukset saattavat näkyä sukupolvien yli. Oksanen kuvailee, millä tavalla raiskaukset ovat yksi ase muiden muassa ja miten sotilaasta kasvaa sotarikollinen.

Seksuaaliväkivalta on maailman vanhimpia aseita, koska se on halpa, tehokas, vaikutukseltaan ylisukupolvinen eikä se vaadi logistiikkaa, teknistä huoltoa tai modernisointia.

Koska kirjan teemana on Putin, näkökulma ei ole pelkästään historiallinen eikä pelkästään Ukrainassa, vaan myös siinä ihmiskuvassa ja niissä tavoitteissa, joita Putin ja hänen edeltäjänsä ovat luoneet kansalle, niin miehille kuin naisillekin. Miten eri keinoin venäläisestä kansasta on muokattu halutunlainen ja mitä ei-halutuille heimoille, ajattelijoille tai muille rohkeille yksilöille on tapahtunut. Kyyditykset - sana, jonka itse liitän mielessäni ensimmäiseksi historiallisiin vainoihin - joita Neuvostoliitto ja Venäjä ovat harjoittaneet vuosikymmenten ajan, ovat nykypäivää Ukrainassa ja ne kohdistuvat myös lapsiin. 

Näin sortotoimien kohteeksi joutuva ryhmä epäinhimillistetään eläimiksi, sitten hyönteisiksi, ja lopulta abstraktioiksi. Siviilien tappaminen ei ole ongelma, jos velvollisuus kohdella heitä ihmisiä on lakannut. Kansanmurha on tämän kehityksen äärimmäinen aste, joukkohaudoissa ihmisiltä on riistetty oikeus omaan nimeen ja identiteettiin.

Läntinen maailma on ummistanut silmänsä venäläiseltä kolonialismilta aina. Siinä missä monet muut imperialistiset vallat ovat joutuneet silmätysten tekojensa kanssa viime vuosikymmeninä ja oppineet katumaan tekojaan, Venäjä ei. Sitä ei ole Venäjältä vaadittu koskaan. Oksasella on koskettavia esimerkkejä siitä, millä tavalla Neuvostoliitossa kasvaneet lapset ovat oppineet kaksoiskielen - sallitun ja salatun -, miten heidän tarinoistaan jää pois aineksia, joista ei saa puhua ja miten hänkin on vasta aikuisena oppinut sanottamaan lapsuutensa kokemuksia. 

Venäjän kolonisointiprosessi puolestaan on yhä samanlainen tapahtumasarja kuin ennenkin: alkuperäisväestöön kohdistetaan väestönsiirtoja ja puhdistuksia, heidät korvataan venäläisillä ja jäljelle jääneet assimiloidaan eli venäläistetään. Alueen oma historia ja kulttuuri vaihdetaan valloittajan mytologiaan.

Oksasen vaikuttavassa tietokirjassa on paljon muutakin misogyniasta, sodasta, Venäjästä ja propagandasta. Sen soisi pääsevän pakolliseksi kurssikirjaksi lukioihin tai yliopistoihin ympäri maailman. Toivon että sen lukevat myös poliitikot, toimittajat ja muut, joiden tehtävä on kertoa meille maailmasta, sillä teos avaa silmiä ja opettaa ymmärtämään ihmisiä, jotka asuvat ihan lähellä. Ulkoasultaan kaunis kirja, jonka raakaa sanomaa korostaa Oksasen koruttoman asiallinen ja suorasukainen kirjoitustyyli.

Casey McQuiston: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä

Casey McQuiston 2019. Englanninkielinen alkuteos Red, White and Royal Blue. Suomentanut Johanna Auranheimo. Tammi 2022. 400 s. Lainasin kirjastosta. 

Ilmestymisvuonnaan Yhdysvalloissa parhaaksi rakkausromaaniksi äänestetty kirja valittiin myös Goodreadsissa vuoden parhaaksi esikoisromaaniksi. Sieltä minäkin tämän bongasin. Alun perin ajatus oli löytää Helmetin haastekohtaan 39 bi- tai panseksuaalinen henkilö, mutta koska siihen luin jo toisen teoksen, sijoitan tämän kohtaan 4: Kirjassa on presidentti.

Kiitossanoissaan Casey McQuiston kertoo, miten tarinan aihiosta muodostui hänelle eräänlaista eskapismia silloin kun Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi. Siitä viitekehyksestä ymmärrän tarinan synnyn täysin. Voi kunpa avarakatseisuus ja suvaitsevaisuus voittaisivatkin, peittoaisivat konservatismin ja takapajuisuuden. Siitä tässä on kyse. 

Romaanin päähenkilö Alex kampanjoi presidenttiäitinsä puolesta. Uudet vaalit lähestyvät ja olisi kammottavaa, jos vastaehdokas voittaisi. Vaalit ja kaikki vaaleja edeltävä työ ovat siis tärkeässä roolissa tässä romaanissa. Alexin perhe on tehnyt politiikkaa aina, ponnistanut Texasista Valkoiseen taloon ja muuttanut maailmaa. Alexillakin on selvä visio omasta paikastaan tulevaisuuden Yhdysvalloissa. Kunnes hän aiheuttaa skandaalin Englannin kruununprinssin häissä. Vastineeksi hän lupaa ystävystyä juhlakalun nuoremman veljen, ärsyttävän täydellisen prinssi Henryn kanssa. Ystävyys syttyykin oikeasti ja kaikkien yllätykseksi syvenee vielä pidemmälle.

Tässä vaiheessa Alexin on pohdittava seksuaalista suuntautumistaan, ja vaikka se aiheuttaakin tunnemyrskyn, tässä tarinassa siitä selvitään suorastaan taianomaisen helposti. Ehkä se johtuu ihanasta Henrystä, josta Alex löytää vastinparinsa, aurinkonsa, kuunsa ja ankkurinsa. Nuorten miesten välinen kirjeenvaihto on täynnä terävää sanailua, ylitsepursuvaa tunteilua ja älykkäitä viittauksia historiaan. Katastrofi on tietysti väistämätön, mutta koska tämä romaani on kaikin puolin ennalta-arvattava, lukijan ei tarvitse hermostua nuorukaisten puolesta.

Odotin kevyttä ja romanttista hömppää ja sitä sain. En kuitenkaan odottanut romaanin olevan niin kovin eroottinen. Kuuntelin kirjaa aamubussissa posket punaisina ja toivoin ettei kukaan muu kuule. Lakanoissa piehtaroiminen oli romaanissa kuitenkin vain yksi vaihe, jonka jälkeen lukeminen oli vähemmän kuumottavaa. Ehdin jo miettiä, löytyykö teoksesta tarpeeksi tasoja, tai tasoja lainkaan, mutta nyt kun olen sen kokonaan lukenut, onhan niitä, vaikka melko sinisilmäisiä ja romanttisia ovatkin.

Ehdoton kehu täytyy antaa teokselle siitä, miten se tosiaankin toimii eskapismina. Tarina on täynnä optimismia, lämpöä, ystävyyttä ja siteitä, jotka vain vahvistuvat. Englannin kuningatar - mummi - saa ehkä nenilleen, mutta maailma nytkähtää juuri oikealla tavalla oikeaan suuntaan, suvaitsevaisuus voittaa ja rakkaus pelastaa. Erityisesti pidin nuorten aikuisten välisestä ystävyydestä ja sisarten välisestä rakkaudesta, älykkyydestä kaiken kohelluksen ja rankan kampanjan keskellä sekä karikatyyrisistä mutta hyvin osuvista kulttuurisista ominaispiirteistä niin jenkeissä kuin Kensingtonin palatsissakin.