Maxim Fedorov: Suomi: ylipitkä oppimäärä

 

Maxim Fedorov 2026. Docendo. 267 s. Sain kirjan lainaksi. Kuva kustantajalta.

Kiitos kollegalle oivallisesta kirjavinkistä ja -lainasta! En ole seurannut (tätä ennen) Fedorovia sosiaalisessa mediassa, kun en sitä juurikaan käytä, mutta Ylen uutisista hänen kasvonsa ja äänensä ovat tutut. Olen ihaillut hänen rohkeuttaan raportoida uutisia kielellä, joka ei ole hänen äidinkielensä, ja olen ylpeä Ylestä, joka on hänet sellaiseen rooliin palkannut. Fedorov toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten pitkälle voi päästä oppimansa kielen kanssa.

Työni puolesta tiedän, miten valtavalta urakalta kielen oppiminen monelle saattaa tuntua, eikä se valitettavasti kaikilla aikuisilla kehity niin sujuvaksi, että he voisivat toteuttaa esimerkiksi ammatilliset unelmansa. Siksikin oli kiva lukea aikuisena maahan muuttaneesta, joka pystyy kirjoittamaan vivahteikasta ja rikasta suomea, käyttämään suomea puhetyössään monella eri tavalla, analysoimaan kieltä niin pikkutarkasti ja intohimoisesti, ja kuitenkin pysymään nöyränä kielen piirteiden edessä.

Tässä teoksessa Fedorov tarkastelee suhdettaan sekä Suomeen että suomen kieleen, ihmisiin, paikkakuntiin ja kulttuuriin. Hänellä on runsaasti hauskoja kertomuksia ympäri maan: Jyväskylästä, Helsingistä, Tampereelta, Kouvolasta ja lukuisista pienistä kunnista kirjastoineen, joissa hän on käynyt kertomassa kirjoistaan. Ulkopuolisen (vaikkei hän toki sitä enää ole!) silmin hän näkee kulttuuristamme ihan uusia puolia, etenkin sellaisia sisäisiä ristiriitoja, jotka selittävät jotain suomalaisten sielunmaisemasta.

Koska en ole seurannut Maxim Fedorovia, minulle tuli yllätyksenä, miten suuri somepersoona hän onkaan. Julkisuus onkin teema, joka kulkee melkeinpä kaikkien muiden teemojen lomassa läpi kirjan. Ja mikä onnekasta, julkisuudesta Fedorovilla on omien sanojensa mukaan voittopuolisesti positiivisia kokemuksia. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on herättänyt suomalaisten sympatiat ja Fedorov on saanut siitä osansa, vaikka ei Ukrainasta olekaan kotoisin. 

Tarinoidessaan Suomesta ja suomesta Fedorov kertoo myös omasta polustaan Venäjältä Suomeen. Hänen äänestään kuultaa kritiikkiä nyky-Venäjää kohtaan ja toki teoksessa on vertailtu maita toisiinsa - muitakin kuin Suomea ja Venäjää, mutta pääpaino on ehdottomasti Suomen-kokemuksissa, kuten kirjan otsikkokin antaa ymmärtää. Mies on nähnyt maailmaa (ja suomalaisia pikkupaikkakuntia) paljon, ollut silmät ja korvat auki, oppinut kieliä ja tapoja elää. Se on ihailtavaa!

Välillä kirjailijan tarinointi karkaa väliotsikoiden ulkopuolelle tai käväisee jossakin hauskassa yksityiskohdassa, joka ei välttämättä täydennä teemaa, mutta hienoisesta levottomuudesta huolimatta teosta on valtavan mukava lukea. Se heittäytyy täysillä kieleen ja kulttuuriin, ja tempaa mukaansa rennolla otteella, jossa levottomuudelle on sijansa. Fedorovin kielenkäyttö on uskomattoman rikasta ja siitä näkyy, miten paljon hän on pystynyt omaksumaan varsin lyhyessä ajassa. Lisää tällaista rohkeutta!

Karin Bojs: Euroopan esiäidit - 43 000 vuotta nykyihmisen historiaa

Karin Bojs 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Europas Mödrar - de senaste 43 000 åren. Suomentanut Jänis Louhivuori. Minerva 2023. 270 s. Lainasin kaverilta. Kuva Docendon.

Kiitos lukupiiriystävälle ensin kirjavinkistä, sitten kirjan lainasta! Minua on aina kiehtonut arkeologia, ihmiskunnan alkuperä ja kehitysvaiheet, muuttoliikkeet sekä tietysti kielihistoria. Tässä teoksessa Karin Bojs yhdistelee tuoreimpia tutkimustuloksia ja oikoo niiden avulla joitakin vanhentuneita käsityksiä Euroopan asuttamisesta.

Ja kuten kirjan nimi kertoo, Bojsin näkökulma on vahvasti naisissa. Tutkijoissa on ollut jo kauan niitä, jotka ovat olleet vankasti sitä mieltä, että naisten rooli muinaisissa ihmisyhteisöissä on ollut suurempi kuin niissä jo vanhentuneissa mielikuvissa, mitkä meillä on kivikauden miehisistä yhteisöistä. Bojs selittää, mistä tällainen vinouma on syntynyt, miten tiettyjen materiaalien säilyminen vuosituhannesta toiseen  - tai niiden tuhoutuminen - on väärentänyt mielikuvaamme siitä, ketkä ovat tehneet töitä muinaisissa yhteisöissä. Naisten rooli on ollut merkittävä niin kalastajien parissa kuin metsästäjä-keräilijäyhteisöissä ja myöhemmin maanviljelijöiden parissa. 

Teos yhdistelee tietoa monista eri lähteistä, monelta suunnalta. Se arvioi vanhempien tutkimustulosten paikkaansapitävyyttä uuden tiedon valossa, esittelee vaihtoehtoisia tulkintoja ja jättää myös rohkeasti avoimeksi muutamia seikkoja. Eurooppalaisia yhteiskuntia ja elämänmuotoja on rakentunut monin eri vaihein ja monin eri tavoin. Välillä ihmiset ovat muuttaneet idästä länteen ja sitten on taas lähdetty takaisin itään. Tulokkaat ovat joko sulautuneet aikaisempaan väestöön, vallanneet heidät tai kansat ovat eläneet pitkään rinnakkain.

Naisnäkökulma on tässä teoksessa se, mikä erottaa sen esimerkiksi Bojsin aikaisemmista teoksista. Millä tavalla naiset vaikuttivat muuttoliikkeisiin, mikä oli heidän roolinsa pysyvissä yhteisöissä, assimilaatiossa tai uusien tekniikoiden käyttöönotossa? Missä vaiheessa voidaan todeta patriarkaatin vallanneen Euroopan? Oliko se jo kivikauden aikainen asetelma vai vaikuttiko sen muodostumiseen jokin uusi ilmiö, kuten maanviljely, hevoset tai metallit?

Euroopan esiäitejä on miellyttävän vaivatonta lukea. Siinä missä monet lukemani kielihistoriaa käsittelevät teokset haastavat lukijan ymmärrystä ja mukana pysymistä, Bojs käyttää hyvin popularisoitua kieltä eikä viljele liikaa termistöä. Viitteetkin ovat siististi kirjan lopussa eivätkä ne häiritse lukijaa kesken virkkeiden. Niiden poissaolo ei myöskään vaikuta teoksen vakuuttavuuteen, päinvastoin, Bojs kertoo tutkimustuloksista ja johtopäätöksistä hyvin vakuuttavalla tavalla. Jonkin verran on turhaa toistoa ja osan luvuista olisi voinut vielä kustannustoimittaa paremmaksi, mutta kokonaisuus on toimiva ja mukaansatempaava. 

Tämän jälkeen kiinnostaisi lukea Bojsin palkittu teos Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia, mutta koska se on jo yksitoista vuotta vanha, ja Euroopan esiäideissäkin on sitä tuoreempaa tietoa, pelkään että osa tiedosta saattaa olla vanhentunutta.

Lina Wulff: Ruumiit jotka hautasimme

Lina Wulff 2025. Ruotsinkielinen alkuteos Liken vi begravde. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Otava 2026. 238 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jos kirjailijaa kuvaillaan kulttikirjailijaksi, joka on voittanut kaksi August-palkintoa, onhan sitä pakko kokeilla. Kokeilunhalua lisää tietysti se, millaiseksi itse kirjaa kuvaillaan: kuriton, maaginen ja taiturillinen. 

Sisarukset Jolly ja Peggy asuvat Skånen maaseudulla sijaisvanhempien luona. Heistä Jolly on tarinan kertoja, joka pohtii ympäristön väkivaltaa, kauan sitten kuolleen kirjailijattaren mysteeriä sekä kuolleiden kaksosten tapausta. Hän seuraa vierestä, miten sisko Peggy kokeilee rajojaan, tutustuu maailmaan kodin ulkopuolella ja haaveilee menestyksestä.

Onko näillä lapsilla kuitenkaan minkäänlaista tulevaisuutta? Sijaisperheen isä on väkivaltainen ja ilkeä, äiti sairaalloinen ja alistunut kohtaloonsa. Mustan huumorin ja nasevien yksityiskohtien kautta Jolly kuvaa lapsuutta näköalattomassa ympäristössä kuolemien keskellä, jossa tarinat ja kirjat luovat heikkoa valoa tulevaan. Kummallisuuksia täynnä oleva kylä, suorastaan Macondo, ymmärtää välipitämättömyyttä ja kaaosta, mutta niin vaan käy, että naisista löytyy potkua kyseenalaistaa totuttua.

Romaanin ja sen naisten elämä saa maagisen makaabereja piirteitä: he hautaavat ruumiita, pyörittävät sikatilaa, majoittavat kahta kirjallisesti älykästä Chilen pakolaista, äiti alkaa käyttäytyä maanisesti ja Peggy rakastuu. Wulffin romaani ei ole rikoskirjallisuutta, jossa tutkittaisi tapauksia. Päinvastoin, tapauksia ei ole, jos niistä ei kukaan tiedä, ja jos tapaus on, kuten kuolleet kaksoset, se ratkotaan kotikutoisesti ja varsin yllättävällä tavalla.

Ruumiit jotka hautasimme on ehkä ennemminkin kuvaus pienen maalaispitäjän ankeista asetelmista ja asenteista, rehottavasta väkivallasta ja näköalattomuudesta, kuin niistä ruumiista. Ne nyt vain sattuvat kohdalle olosuhteissa, joissa niitä syntyy todennäköisemmin kuin muualla. Antikvariaatin pitäjän, kuolleen kirjailijattaren, Lundin kaupungin ja chileläisten kautta kurotellaan kohti sivistystä ja avarampaa maailmaa. Feministisenäkin pidän tätä romaania, sillä nimenomaan tyttöjen ja naisten neuvokkuus vie elämää eteenpäin tavalla tai toisella. Jos tarinassa on jotain kauneutta, se löytyy päähänpotkittujen välisestä ystävyydestä ja luottamuksesta, joka kasvaa vähitellen teoksen loppua kohden.

Hyvin erikoinen, todellakin kuriton ja häpeilemätön teos, joka kannattaa lukea!