Miten kauan Tommi Kinnusella riittää tarinoita kerrottavaksi näin säännöllisesti ja verrattain tiheään tahtiin? Toivottavasti ihan loputtomiin, sillä jälleen kerran oli vaikea laskea kirjaa käsistä. Pitkä aukea lähti viemään Johannes Löytövaaran elämää turvallisella ja tutulla tyylillä. Kinnusen teoksia lukiessa on vahva luotto siihen, että tarina on selkeä kokonaisuus, se ei rönsyile eikä hajoa missään kohtaa. Kieli on huokoista ja kevyttä lukea, mutta painavaa ja merkityksiä täynnä.
Pitkässä aukeassa Kinnunen palaa Neljäntienristeyksestä ja Lopotista tutun perheen pariin. Romaani on Maria-kätilön pojanpojan, Onnin pojan Johanneksen elämäntarina ja rakkaustarina. Onko kyseessä kirjailijan oma isä, joka yhtä lailla omisti valokuvaamon vaimonsa kanssa kotitalon yhteydessä selkosilla? Ja onko sillä romaanin kannalta mitään väliä? Yhtäläisyyksiä tosielämään löytyy ja uskon, että romaanin kirjoittaminen on ollut merkityksellistä pian isän kuoleman jälkeen.
Teokseen on otsikon alle lisätty määritelmä rakkausromaani. Se onkin selkeästi Johanneksen ja Kaarinan välinen rakkaustarina. Kertomus avioliitosta, jossa puoliso lähtee toiselle puolelle maata rakkaansa mukaan, pyörittää yritystä tämän kanssa vuosikymmeniä, kasvattaa neljä lasta ja ottaa vastaan piikikkään anopin kommentit. Minäkertoja Johannes puhuttelee Kaarinaa sinämuodossa, mikä hienosti voimistaa asetelmaa, jossa Johannes rakastuu vaimoonsa yhä uudelleen ja kokee jatkuvaa kiitollisuutta siitä, että tämä pysyy hänen luonaan kaukana synnyinperheestään.
Pitkä aukea on myös rakkausromaani siinä mielessä, että Johanneksen tunne-elämään on jäänyt iso aukko isän synkän kohtalon ja kohtelun vuoksi. Kun omia lapsia syntyy ja he kasvavat, Johannes huomaa kaipaavansa lempeää isäänsä, perinteisestä miehen mallista poikkeavaa Onnia, joka ei saanut olla oma itsensä. Kylmäkiskoinen Lahja-äiti arvostelee ja pilkkaa, saa Johanneksen välillä raivon partaalle, mutta jota poika kuitenkin loppuviimein ymmärtää. Rakkausromaanissa kun ymmärretään myös niitä, jotka eivät ole rakkautta ja hellyyttä saaneet osakseen. Kinnusen kuvaus Johanneksen äiti-suhteesta tuo mieleeni toisen lempikirjailijani, ruotsalaisen Alex Schulmanin.
Uskon, ettei valokuvaamon pojan ole tarvinnut hirveästi tehdä taustatyötä valokuvaamisesta kirjoittamista varten. Pidin siitä, miten liikkeen pyörittäminen ja Johanneksen valokuvaaminen kulkevat luontevalla tavalla osana tarinaa ja dialogeja, luovat taustaa ja keinoja esimerkiksi paeta luontoon selvittämään ajatuksia. Usein kun käy niin, että romaanin kirjoittaja sortuu liialliseen selvitystyöhön ja pakkaa tekstinsä täyteen oppimiaan yksityiskohtia. Tässä teoksessa sitä vaaraa ei ole. Valokuvaamo on merkittävä osa romaania, monen tapahtuman syy tai seuraus, mutta silti taustalla. Rakkautta sekin.
Ja rakkausromaani siitä näkökulmasta, että tämä on - niin uskon, voin olla väärässä - osa kirjailijan surutyötä. Kinnunen kirjoittaa upealla tavalla niin rakkaudesta, perhe-elämästä, lasten aikuistumisen aiheuttamasta ikävästä kuin lopussa mielen hajoamisesta ja dementiasta. Johanneksen vanhuus tuo loppuun suorastaan draaman aineksia, kun mieli ei ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu. Teksti on aseteltu paperille ihan uudella tavalla, mikä tukee hajanaisia muistoja, sekavuutta ja väsymystä - ja lopulta kuolemaa.
Jos jotain pientä kritiikkiä, niin se mistä Hesarikin huomautti arvostelussaan. Välillä Johanneksen ajatukset ovat alleviivatunlaisesti elämänohjeita tai sentimentaalisuudessaan aforismin kaltaisia. Se ei onneksi häiritse kuin muutamin kohdin eikä laske romaanin tasoa omalla arvoasteikollani (korkealla pysytään!). Ja kuten aikaisempienkin Kinnusen romaanien kohdalla, en voinut olla nauttimatta Kuusamosta muistuttavista yksityiskohdista kartalla, kuten Kitkantie, Nilojoki, Petäjäkangas, peruskoulu tai uimahalli. Suorastaan odotin sanoja, jotka osaisin sijoittaa lapsuuteni kartalle.