Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit

Kristina Ohlsson 2012. Paratiisiuhrit. Paradisoffer. WSOY 2014. Suomentanut Pekka Marjamäki. 434 sivua.

Kirjakaupan alelaarista mukaani lähteneen kirjan kannessa luvataan, että käsissäni on "henkeäsalpaavan jännittävä kertomus", jota "lukee ja lukee voimatta lopettaa", "henki kurkussa". Siksi päätin antaa mahdollisuuden Ohlssonille, johon en ole aikaisemmin tutustunut. Kansiliepeessä kerrotaan, että Ohlsson on kolmella aikaisemmalla teoksellaan noussut Pohjoismaisten suosituimpien jännityskirjailijoiden joukkoon.

Teos oli kieltämättä jännittävä ja se imaisi mukaansa niin kuin luvattiin. Arlandasta New Yorkiin matkalla oleva lentokone kaapataan ja uhataan räjäyttää, ellei kaappajien vaatimuksiin suostuta. Alkaa 13 tunnin kilpajuoksu aikaa vastaan, kun Ruotsin rikospoliisi, turvallisuuspoliisi ja CIA yrittävät selvittää, ketkä ovat kaappauksen ja uhkaviestin takana. Panoksena eivät ole vain 400 matkustajan henki, vaan myös yhden tutkijan poika, joka toimii koneessa lentoperämiehenä.

Paratiisiuhrit toimii ihan hyvin itsenäisenä teoksena, joskin pian käy ilmi, että osa päähenkilöistä on seikkaillut Ohlssonin aikaisemmissakin teoksissa. Heidän yhteiseen historiaansa viitataan usein, mikä hieman ärsytti minua. Tietysti ilman taustaa hahmot jäisivät melko ohuiksi, mutta silti minulle jäi tunne, että olen ulkopuolinen. Takakannen tekstissä ei nimittäin vihjata, että kyseessä olisi sarja. Tämä seikka ei ollut ainoa, mikä tekstissä ärsytti. Erinäisten laitosten ja tahojen nimet ja työntekijöiden tittelit tuntuvat olevan turhan tärkeitä. Näiden tarkoitus on kai luoda kuvaa tehokkuudesta ja ammattitaidosta, ja teoksessa olikin keskeistä eri instituutioiden välinen yhteistyö tai sen puute. Minuun ne eivät kuitenkaan tehneet vaikutusta, vaan pikemminkin etäännyttivät varsinaisista ihmisistä niiden takana.

Eikä siinä kaikki. Olen lukenut dekkareita ihan valtavat määrät ja jossain vaiheessa aloin karttaa teoksia, joissa tehokkuus, kovuus ja kauneus ovat hahmojen keskeisiä piirteitä: "Vetistely ei ollut mikään inhimillinen piirre, vaan osoitus heikkoudesta." Tarinan ja jännityksen kannalta pidän erittäin epäolennaisena työkaverin huomiota siitä, että "jos hän olisi antanut kynsiensä kasvaa ja lakannut ne punaisiksi, hän olisi pystynyt iskemään kenet tahansa miehen mistä tahansa kapakasta." Yritän tällä ilmaista siis sitä, että naisellisuuteen perinteisesti liitettyjen piirteiden tai niiden "puute" ei mielestäni pitäisi enää tämän päivän dekkareissa - eikä muussakaan kirjallisuudessa - olla millään tavalla osa poliisihahmon pätevyyttä. Muutenkaan en pidä siitä, että kirjailija kirjoittaa hahmojensa ulkonäön ja luonteenpiirteet niin auki, ettei lukijan tarvitse käyttää omaa mielikuvitustaan, saatika päätellä näitä tekstistä ja tarinasta.

Aion edelleenkin lukea dekkareita aina silloin tällöin, mutta nykyään olen melko vaativa - tai ehkä makuni vain on muuttunut vuosien mittaan. Ohlsson on kirjoittanut erittäin mukaansatempaavan teoksen joka ei tietynlaisessa dekkarigenressä ole ollenkaan huono. Minä en kuitenkaan taida hänen teoksiinsa enää palata. Paratiisiuhreista on kirjoitettu positiivisempaan sävyyn mm. blogeissa Ullan luetut kirjat ja Kirjakirppu. Rakkaudesta kirjoihin pitää teosta loistavana, vaikkei itse niin innostunutkaan, eikä sitä hirveästi kehuta Kirsin kirjanurkassakaan.