Joululoman lukutuokioita ja -maratonia

Blogissa Pinon päällimmäinen julistettiin 26.12. alkavaksi Rauhaa maailmaan -lukumaraton. Maratonissa edetään hiljaa ja nautinnolla, joustavalla aikataululla kukin tyylinsä ja aikataulujensa mukaan 2.1. saakka. Minun maratonini ei muodostu mistään yhtäjaksoisesta lukupyrähdyksestä, vaan lomilleni tyypillisistä nojatuoli-, VR- ja ennen unta -hetkistä.

Minäkin varauduin joululomaan suunnittelemalla lukemiseni huolellisesti, ettei vaan kävisi niin ikävästi, että kirjat loppuisivat kesken matkojen. Aloitin lomani Kjell Westön seurassa. Kangastus38 on ollut lukulistalla jo pidempään, ja koska Kirjan vuoden lukuhaasteesta puuttui nimikirjaimiani vastaavan kirjailijan teos, päätin kuitata sen Westöllä - vaikkei KW olekaan sama kuin KV! Melkein ja ihan riittävästi kuitenkin. Kangastus38 vaikuttaa hyvältä, mutta se on vielä kesken, joten en paneudu siihen tämän enempää. Joululogistisista syistä se on tällä hetkellä eri paikkakunnalla kuin minä.

Joulunpyhien ajan luin illat Liane Moriartyn tuoretta teosta Mustat valkeat valheet, jonka sain joululahjaksi. Olin pyytänyt lahjaksi jotain vuonna 2015 Suomessa ilmestynyttä käännöskirjaa, joita en ole vielä monta lukenut. Moriartyn teos osoittautui niin vetäväksi, etten olisi varmaan nukkunut kovinkaan paljon jouluöinä, ellen olisi ollut niin väsynyt uuden Menolippu UK:n pelaamisesta! Kerron Mustista valkeista valheista myöhemmin lisää.

Tänään aloitin ystäväni sohvan nurkassa Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhan. Kirjaa suositteli minulle pari kuukautta sitten serkkuni, ja nyt kun löysin sen ystäväni kirjahyllystä, aloitin saman tien ja sujautin sen lähtiessä laukkuuni. Onhan hänelläkin minun teoksiani lainassa. On kivaa kun kirjat matkaavat hyllystä toiseen vaikka välimatkaa on satoja kilometrejä. Niiden tietää olevan hyvässä kodissa.

Huomenna junassa matkalla kotiin perehdyn Marcel Proustiin. Pienessä lukupiirissä päätimme yleissivistyksen vuoksi kokoontua kerran vuodessa keskustelemaan Proustista - emme ota tämän tiiviimpää aikataulua. Kaiken ahkeran lukemisen lomassa yksi Proust vuodessa riittää mainiosti!

Lukuiloa vielä joulun jälkeenkin!

Jouluiloa! & Silja Järventausta: Kaupungin lippuluukulla

Silja Järventausta. Kaupungin lippuluukulla. Teos. 2015. Ulkoasu Camilla Pentti. 75 sivua.

Kaupungin lippuluukulla on proosarunoutta, joka kokoaa yhteen itsenäisiä runo- tai tekstikokoelmia. Järventaustan pienet tekstit liikkuvat jossain runouden ja novellien välimaastossa. Siellähän se aamu on -kokonaisuudessa näkisin jopa pieniä esseitä, tietysti runoilijan vapauksilla höystettynä. Ihan perinteisiä runoja ne eivät missään tapauksessa ole, sillä niiden pituus vaihtelee muutamasta rivistä parin sivun novelleiksi.

Olimme syöneet sen leivokset alta ja päältä. Olimme nuokkuneet sitä vasten illalla, auringon vieraan alapuolella, auringonlaskussa ja -nousussa, seismisillä alueilla, hekotelleet. Olimme liikutelleet sitä, siihen siirtyilevää, kuuluvaa.
Maalla on hiljaista, nytkähtelevää. Matkavalmistelut istuvat keittoluukussa.

Itsenäisyydestään huolimatta teksteillä on kuitenkin kytköksiä toisiinsa kokonaisuuksien ulkopuolellakin: osa niistä jatkaa elämäänsä pienessä palassa toista tekstiä. Muutenkin teosta lukiessa on tunne kuin olisi liikkeessä, ehkä kaupungin kaduilla, asunnoissa tai niiden osissa, ennen tai nyt.

Tekstit ovat havaintoja ja muistiinmerkintöjä. Keskenään epäloogisilta ja jopa absurdeilta vaikuttavista jatkumoista syntyy varsin loogisia kokonaisuuksia. Järventausta yhdistää sisällä olevaa ulkona näkyvään, käsinkosketeltavan näköhavaintoihin ja pienet suuriin. Kun hän puhuu vaikkapa tyynynpäällisten erilaisuudesta, tekee mieli kysyä, saako tämän yleistää. Asioita kuvaillaan monesti näkökulmista, joita ei tule ajatelleeksi, mutta toisaalta - mistä loppujen lopuksi puhutaan: kuvattavasta vai kuvailun välineistä?

Aihepiirit ammentavat kaupungista ja luonnosta, ystävistä, jopa makeisverosta. Teos on eräänlainen

ylistys kaupungille, mutta myös vaikkapa sen varpusille, sillä ovathan nekin erottamattomia. Kaupunki on kuitenkin vain raamit. Tekstien sisältämä yleisinhimillisyys on niin täynnä kaikkea, että sitä on mahdotonta pukea tyhjentävästi kielelliseen ilmaisuun. Siksi on hyvä rikkoa lauserakenteita ja logiikkaa. Kun lause alkaa, lukija ei voi ennustaa sitä, miten se päättyy. Tällaisesta proosarunoudesta, joka ylistää kaunista, ottaa hieman kantaa ja saa ajattelemaan, jää hyvä ja kevyt olo.

Hän seisoo keskellä torilla. On hyvin aukeaa. Hän on sen verran suuri, ettei kojujen luota välttämättä näe. Viereisen kojun pöydällä myydään auringonkukansiemeniä. Siinä myydään muutakin, josta ei tiedä niiden käyttäjää. Siinä myydään korvarenkaita ilman korvia. Myydään korkokenkien äkkirikkaita korkoja. Linnunpelättämiä seisoo sisäsyntyisesti kojupöydän vieressä viisaampina kuin muut, kuin katinkulta korvamerkityssä purkissa, viisaampina kuin hammasraudat, halkeilevat paneelit, rautakauppiaan sylkinäyte, tukipiste 8 e.

En löytänyt muista blogikirjoituksia tästä teoksesta, mutta toivon kovasti, että sitä luetaan. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Paula Hawkins: Nainen junassa

Paula Hawkins. 2015. Englanninkielinen alkuteos The Girl on the Train. Otava. 381 sivua. Suomennos Oona Timonen.

Suhtauduin pitkään skeptisesti teokseen, jota kirjakaupat pursusivat kesällä. Nainen junassa on ollut myyntimenestys Atlantin molemmin puolin. Melkoinen saavutus esikoisromaanille! No, lopulta minäkin halusin tietää, mistä tässä oikein on kysymys. Voivatko miljoonat lukijat olla väärässä?

Eivät tietenkään. Nainen junassa on niin mukaansatempaava ja koukuttava, että luin sen alusta loppuun vain nukkumalla ja shoppailemalla hieman välissä. Jännäreitä on kirjoitettu kautta aikojen ja ne ovat aina myyneet suurelle yleisölle hyvin. Silti sanoisin, että tässä on jotain uutta, jotain erilaista.

Juonen voisi tiivistää lyhyesti näin: Eronnut, alkoholisoitunut, työtön Rachel kulkee päivittäin junalla entisen naapurustonsa läpi. Hän seuraa radanvarressa asuvaa pariskuntaa ja kuvittelee heidät onnellisen täydellisiksi. Kunnes eräänä päivänä hänen kuvitelmansa hajoaa ja nainen katoaa. Rachel yrittää auttaa, mutta ajautuu liian lähelle ja päätyy sotkemaan kuviot, joihin sekaantuu oudolla tavalla myös hänen entinen miehensä uuden perheensä kanssa.

Tarinassa on tyypillisen jännärin osaset: joku katoaa, löytyy ruumis, syyllisiä etsitään, hahmot alkavat epäillä toisiaan, jännitys tiivistyy, väkivaltainen loppuhuipennus. Se, mikä tässä tarinassa on uutta, on se, että tapahtumista kerrotaan kolmen naisen näkökulmasta. Miesten rooli on olla epäilyksen alla. Näkökulmat ovat osin hyvin sumeat, sillä esimerkiksi Rachel ei aina muista, mitä on kännissä ollessaan tehnyt. Rakkauskin sumentaa näkökenttää.

Uutta on myös se, että Rachel on toivottoman rasittava, heikko ja jääräpäinen. Miksi tämä säälittävä olento ei voi unohtaa ja jatkaa eteenpäin? Hänen alkoholisoitunut hahmonsa ei asetu samaan antisankarikaavaan kuin niin monet alkoholisoituneet mieshahmot. Rachelista on vaikea pitää, eivätkä hänestä pidä muutkaan. Hän on kuitenkin se, joka näki, kertoi ja lopulta muisti. Hän on hahmoista myös se, jonka elämä on säälittävyydessään aitoa, empatiaa herättävää.

"Yksi muistijälki johti toiseen. On kuin olisin harhaillut pimeässä päivä-, viikko-, kuukausitolkulla ja lopulta saanut otteen jostakin. Kuin käsiini olisi osunut seinä, jota pitkin saan tunnusteltua tieni huoneesta toiseen. Liikkuvat varjot alkoivat lopulta sulautua toisiinsa, hetken kuluttua silmäni tottuivat hämärään ja aloin nähdä eteeni."

Loppuratkaisu ei tullut yllätyksenä ja jossain keskivaiheilla olin jo vähän kyllästynyt ruikutukseen, mutta silti kirja piti otteessaan. Luulen sen johtuvan nimenomaan Rachelista, en niinkään tapahtumien kulusta. Rachelin kautta teoksessa tarkkaillaan kolmikymppisille tärkeitä asioita, kuten pariutumista ja lastensaantia, mutta myös ihmisten vaikutusta toisiinsa, väärinkäsityksiä ja elämän haavoittuvaisuutta, eivätkä ne jännäriainekset nouse lopulta niin suureen rooliin.

Menestystarinassa on siis kaikki oikeat osaset ja lisäksi jotain uutta.

Kirjaa on luettu tietysti paljon myös blogeissa. Google-haulla ensimmäisen joukossa ovat Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena - kirjoja ja haaveilua, Rakkaudesta kirjoihin ja Kaisa Reetta T.

Audrey Magee: Sopimus

Audrey Magee. 2013. Englanninkielinen alkuteos The Undertaking. Atena. 2015. Suomentanut Heli Naski. 332 sivua.

Huokaus. Olen vilkuillut Sopimuksesta kirjoitettuja blogeja syksyn mittaan ja painanut nimen muistiini. Kun nyt sitten viimein päästin itseni sen kimppuun, oli se menoa ensimmäiseltä sivulta lähtien. Irlantilainen Audrey Magee on sijoittanut esikoisensa Saksaan ja toiseen maailmansotaan, mutta kirjoittaa sen näkökulmasta, joka tuo sodan poikkeuksellisen lähelle, iholle, verkkokalvoille. Tavallisten saksalaisten valintojen taustat, selviytyminen, ihmisarvo, hyväksikäyttö. Sopimuksessa käsitellään näitä ja monia muitakin teemoja armotta ja lakonisesti.

Peter ja Katharina avioituvat tapaamatta toisiaan. Peterin motivaationa on loma rintamalta. Kathariinaa houkuttelee leskeneläke siinä tapauksessa että aviomies kaatuu. Yllättäen he kuitenkin rakastuvat toisiinsa. Peterin palattua rintamalle alkaa kirjeenvaihto, joka kuvaa nuorten kaipuuta toisiaan ja normaalia elämää kohtaan.

Rintamalla ei mikään ole tietenkään normaalia. Venäjän aroilla kärsitään kylmästä, ainaisesta nälästä ja täistä. Miehet, jotka taistelevat suuremman Saksan vuoksi, joutuvat etsimään itsestään oikeutusta lukuisille surmille. Miehet, jotka ovat loppujen lopuksi vain "tykinruokaa", kokevat ja näkevät miten vähäinen arvo ihmisyydellä voi olla. Kuvaus taistelun etenemisestä ja piirityksistä on kuvottavan yksityiskohtaista ja säälimätöntä. Lukijan iholle jäävät paleltuneet pikkuvarpaat, ulosteet, kylmettyneet ruumiit ja rotanliha. Mieleen jäävät myös kyyneleet, antautuminen ja mielen hajoaminen, sillä kun osat vaihtuvat, on kohtelu ihan yhtä raakaa.

"Kerro heille, että kuolet pian, koska noudatat jotain saatanan typerää käskyä marssia sataviisikymmentä kilometriä tammikuun lumessa. Kerro heille se."
"Pidä perkele turpasi kiinni."

Samaan aikaan Katharina elää varsin yltäkylläistä elämää Berliinissä. Suklaakakut, samettimekot ja makkara ovat opportunistisen isän ansiota, jota Katharina kyseenalaistaa kovin vähän. Perhe ei tunne omantunnon pistosta muuttaessaan hienoon asuntoon, joka on jäänyt juutalaisilta tyhjäksi. Berliinissä asuvat natsimieliset käyttävät asemaansa häikäilemättä hyväkseen ja ummistavat silmänsä siltä mitä maassa oikeasti tapahtuu. Näiden naisten valinnat herättävät inhoa, mutta hekin ovat sodassa, hekin joutuvat selviytymään. Katharinan perheessä koetaan menetyksiä, vajotaan peiton alle, suojaudutaan pommituksilta ja pelätään.

"Hän häilyi taittuneessa valossa, tilassa, jossa kaikki oli särkynyt - hänen edessään kellui ja ajelehti valkoista, keltaista, hänen veljensä kasvojen ja aviomiehensä hymyn pirstaleita. Hän --- tarvitsi jonkun lopettamaan epävarmuuden, jota koki ajelehtiessaan pirstoutuneen maailman läpi."

Sopimus on realistinen ja säälimätön kuvaus siitä, mitä sota saa ihmiset tekemään. Sopimus ei valitse puoltaan, vaan näyttää, miten puute ja hätä kuluttavat, nylkevät ihmistä päivä päivältä, ajavat mielenterveyden heikoille jäille. Kuka vajoaa seuraavaksi? Kenellä ei ole jäljellä enää mitään mikä pitäisi pinnalla? Teos ei todellakaan romantisoi sotaa eikä ihannoi aatteita. Puute ja hätä tekevät opportunistiksi, kaunaiseksi, epäluuloiseksi. Lihakeiton tuoksu saa nälkäisen antautumaan.

"Pääsi kestää hieman paremmin, eikö niin, kun sanot että tapat miehen suojellaksesi vaimoasi, häädät lapsen taivasalle, jotta sinun lapsesi saa pitää kotinsa?"
"Kestääkö? Enpä ole huomannut."

Sopimus on vangitsevan hyvä teos ja minulle yksi vuoden parhaita. Sen eleetön ja koruton tyyli on vaikuttavan armoton, muttei toivoton. Keveyttä tekstiin tuo vahvasti dialogiin perustuva kerronta. Dialogi kantaa sittenkin kun kaikki muu on jo hajonnut.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Teosta on luettu paljon ja siitä ovat kirjoittaneet ainakin Omppu, Katja, Mari A., Kirsi, Krista ja Jonna.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Salla Simukka. Musta kuin eebenpuu. Tammi. 2014.

Kun mietin haastetta varten, minkä nuorille tai nuorille aikuisille suunnatun kirjan valitsen, muistin kuulleeni kovasti kehuja tamperelaisen Simukan tuotannosta. Ja ilmeisesti hänestä ovat pitäneet muutkin kuin ystäväni, sillä Lumikki-trilogiaa on myyty jo 37 maahan. Uskomattoman huikea maailmanmenestys! Tottakai tällaiseen nimeen täytyi tutustua.

Nappasin kirjaston hyllystä epähuomiossa (jo toistamiseen tälle syksylle!) trilogian kolmannen osan, mutta eipä se haitannut lainkaan. Vaikka lukioikäinen Lumikki on seikkaillut aikaisemmissakin teoksissa, hänen tarinaansa pääsee hyvin mukaan niiltä osin kuin se päätösosan kannalta on olennaista. Eli hyvin tämä toimii itsenäisenäkin teoksena!

Toivuttuaan Liekin menettämisestä itsenäinen, kaunis Lumikki on taas valmis seurusteluun. Uusi poikaystävä on turvallinen, tavallinen ja tervehenkinen. Lumikki rakastuu, mutta ei unohda Liekkiä, jonka silmät ja kosketus saisivat edelleen hänen päänsä pyörälle, jos hän vain antaisi periksi ja antautuisi. Lumikin menneisyydessä on tapahtunut jotain mitä hän itse ei muista, mutta minkä joku on saanut selville. Hän alkaa saada painostavia viestejä, uhkauksia ja rakkaudentunnustuksia. Vähitellen Lumikki alkaa itsekin muistaa vaiettuja yksityiskohtia perheensä salaisuudesta. Samaan aikaan koulun teatteriryhmä valmistautuu joulujuhlaan kunnianhimoisen Lumikki-näytelmän kanssa. Lumikilla on luonnollisesti nimirooli. Näytelmän intensiteetti ja elämän varjot saavat Lumikin vajoamaan syvälle itseensä, kun hän yrittää selvittää, mitä on tapahtunut ja kuka häntä vainoaa.

"Lumikista tuntui kuin hän olisi joutunut hyökyaallon alle, ja aalto olisi vienut mukanaan katon, lattian ja seinät. Tulvavesi oli viskannut hänet keskelle tyhjyyttä. Missään ei ollut turvallista, tukevaa pohjaa, ja kaikki mihin hän oli uskonut oli valhetta, mustaa pimeyttä."

Musta kuin eebenpuu on sadunomainen, vauhdikas ja romanttinen jännäri nuorille, mutta täytyy sanoa, että keski-ikäinenkin nautti sen suomasta viihteestä pari iltaa. Lumikki on hahmona vetävä: mystinen, lahjakas ja periksiantamaton. Jännitystarinassa on läsnä perinteiset koukut, käänteet ja takaa-ajot. Nuorten riutuva rakkaus on täynnä epätoivoa, epäluuloa ja ihanuutta - erotiikkaa unohtamatta. Lisäksi oli hauskaa seikkailla Tampereen tutuilla kaduilla, puistoissa ja rakennuksissa Lumikin perässä. Simukan kieli vetää mukanaan: mielen mustat maisemat on maalattu maagisen kauniisti. Samalla nuorten välinen dialogi on aidon arkista. Menestyksen ainekset ovat siis todellakin paketissa!

Lisää Lumikista voi lukea vaikkapa Kirsin, Elinan ja Annamin blogeista.

Kirjan vuoden 2015 lukuhaasteen koonti

HelMet-kirjastojen lanseeraama lukuhaaste kirjan vuoden 2015 kunniaksi lähti minun kohdallani käyntiin vasta myöhään keväällä. Mutta kuten HelMetin sivuilla sanotaan, "ei ole vaarallista, vaikka kaikkia 50 kohtaa ei saisikaan toteutettua tai yhdellä kirjalla tulisi kuitanneeksi useamman rivin. Tärkeintä on saada uusia, yllättäviä ja ilahduttavia lukuelämyksiä." 

Täytyy sanoa, että vuosi 2015 on todellakin ollut minulle melkoinen kirjan vuosi! ❤

No, ihan kaikkia kohtia en saanut toteutettua. Ja koska aloitin niin myöhään, olin itselleni armollinen ja kuittasin joillakin teoksilla useamman kohdan. Muutenkin saatoin tulkita kriteeriä joskus löyhästi... Sopivien teosten metsästäminen oli kuitenkin hauskaa, eikä aina ihan helppoa! Eräs vaikeimmista oli löytää (35.) kirjailija, jolla olisi samat nimikirjaimet kuin minulla. KV on yllättävän harvinainen yhdistelmä...

Mitkä jäivät lukematta? (Tiedän, vuotta on vielä pari viikkoa jäljellä, mutta lopetan tämän nyt ja keskityn loppuvuoden muihin haasteisiin.)

Kohta 21: Kirja, joka piti lukea koulussa mutta en lukenut. Hmm, en muista yhtäkään teosta jota en olisi lukenut. En myöskään enää löytänyt viime vuosituhannen lukulistoja yliopiston kirjallisuuden laitokselta. Tähän olisi tietysti voinut soveltaa jotain, mutta jätin sen suosiolla pois. Kohta 31: Elämäntaito- tai self-help-kirja. Arvelin, ettei aikani tule riittämään, joten jätin heti pois kohdan joka kiinnosti vähiten! Lukematta jäi myös Kirja, joka pelottaa, kohta 45. Monikin kirja on saattanut pelottaa pienen hetken, mutta sen enempää kauhua en halua iltoihini!

Aika hyvin siis kuitenkin - vain kolme kohtaa jäi toteutumatta. Olen tyytyväinen itseeni!

Alla kaikki haasteeseen laskemani teokset. Suurimman osan niistä olen blogannut vuoden varrella, mutta bloggaamatta jäänevät seuraavat: Kaupunkimatkailijan kävelyopas Barcelona (9. Tietokirja), Asterix ja suuri merimatka (30. Sarjakuva; 25. Syntymävuonnani julkaistu, 39. Teos jonka muistan lapsuudestani) ja E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey (34. Kirjan nimessä numero; 42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa - no aika paljon!). Kirjatrilogiasta (26. Milla Ollikaisen Ylläs-trilogia) bloggasin vain viimeisen, Pirunkurun. Teoksen, jonka kirjailijalla on nimikirjaimet KV, bloggaan vielä tämän vuoden puolella ja Salla Simukan Musta kuin ebenpuu (27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu) ilmestyy blogiini lähipäivinä.

Tässä muut:
1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin, 14. Tositapahtumiin perustuva kirja, 22. Muistelmateos: Jari Tervon Esikoinen.
2. Kirja, josta on tehty elokuva, 29. Kirjassa on taikuutta, 38. Kirja jonka olen joskus aloittanut mutta jättänyt kesken: Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti.
3. Vuonna 2015 julkaistu kirja: Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa.
4. Kirja, jonka kirjoittaja oli kirjan julkaisuhetkellä alle 25-vuotias ja 10. Suositun kirjailijan ensimmäinen teos: Olli Jalosen Unien tausta.
5. Kirjan henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä, 19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä, 32. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiini: Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi.
6. Kirjan nimi on yksi sana ja 13. Merkittävän kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, 41. Kirjassa on yli 500 sivua: Ulla-Lena Lundbergin Jää.
7. Novellikokoelma, 41. Kirjailija oli kirjan julkaisuhetkellä yli 65-vuotias: Alice Munron Liian paljon onnea.
8. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle: Colm Tóibínin Äitejä ja poikia.
11. Suosikkikirjailijaltani sellainen jota en ole aiemmin lukenut: Ian McEwanin Lauantai.
12. Ystäväni suosittelema kirja, 28. Kirjan nimessä on väri: Anilda Ibrahimin Punainen morsian.
15. Kirja, jonka lukemista olin harkinnut jo pitkään, 16. Äitini rakastama kirja, 24. Kirja sijoittuu paikkaan jossa olen halunnut käydä, 33. Kirjailija ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta, 44. Klassinen rakkausromaani: André Brinkin Tuokio tuulessa.
17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassikosta: Riina Katajavuoren Wenla Männistö.
18. Yli sata vuotta vanha kirja: Teuvo Pakkalan Elsa.
20. Kirja, jonka valitsin kannen perusteella: Ayad Akhtarin Appelsiinikuorten katu.
23. Kirja, jonka pystyin lukemaan vuorikaudessa: Kari Hotakaisen Huolimattomat
36. Runokirja: Silja Järventaustan Kaupungin lippuluukulla.
37. Kirja on kielletty jossain päin maailmaa: Hassan Blasimin Irakin Purkkajeesus.
40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja: Emmi Itärannan Teemestarin kirja.
46. Kirja kertoo jostain alkuperäiskansasta, 48. Kirja kertoo henkilöstä joka on eri sukupuolta kuin minä: Chinua Acheben Kaikki hajoaa.
47. Hauska kirja: Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa.
49. Jännityskirja tai dekkari: Risto Isomäen Kurganin varjot.
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Tuomo Jäntin Talven hallava hevonen.

Leena Krohn: Erehdys

Leena Krohn. Erehdys. Teos. 2015. 155 sivua. 

"Miten vaikeaa, hän ajatteli, onkaan erottaa ihmistä siitä, mitä hänelle tapahtuu. Sillä itse kukin vetää puoleensa juuri omansa kaltaisia kokemuksia eikä kukaan voi nähdä muita unia kuin omiaan."

Kyllä kannattaa olla kuulolla, kun ystävä luettelee tämän vuoden parhaimmistoa. Tässä sitä ollaan sen äärellä. Pienehkö, vaivattomasti etenevä Erehdys on huomattavasti kokoaan suurempi teos, jonka tarinat jäävät varmasti kytemään ajatuksiin pitkäksi aikaa. Todennäköisesti ne myös muuttavat tapaa ajatella, kuten hyvän kirjallisuuden kuuluu välillä tehdä!

Kirjailija E. saapuu kirjaston yleisötapahtumaan lukemaan otteita teoksistaan ja keskustelemaan kuulijoiden kanssa. Jo ajomatka saa hänet hermostumaan, mutta se on vasta pientä. Vastassa on välinpitämättömältä ja tylsistyneeltä vaikuttava yleisö, josta irtautuu välillä muuta julma kommentti ja typerä kysymys. Joukosta löytyy myös muutama menneisyyden hahmo, jotka ovat paikalla ihan kuin kiusallaan muistelemassa tai oikomassa kokemiaan vääryyksiä. Keikka on painajaismainen.

E. lukee yleisölleen kirjoittamiaan novelleja. Näissä kiehtovissa, tragikoomisissa ja kauniissa novelleissa pohditaan - ei mitään pieniä aiheita! - elämän todellisuutta, ihmisen tietoisuutta, sattuman vaikutusta, harhaa ja kuvitelmaa, kauneutta ja epätäydellisyyttä. Novelleissa tapahtuu selittämättömiä - sitä minkä oli kuvitellut olevan, ei ehkä ollutkaan. Vai tapahtuiko mitään sittenkään? Tarinat horjuttavat ja kyseenalaistavat aisteja ja muistikuvia. Ne pistävät loogisen ajattelun koetukselle. Voi kunpa vain E:n yleisö olisi ollut niiden arvoinen!

Erehdyksessä otetaan myös kantaa. Nykypäivälle tyypilliset piirteet, kuten kiire tai massan mukana juokseminen asetetaan naurun alaisiksi. Kirjailija E. joutuu myös koville perustellessaan yleisölle muun muassa kirjailijan tekemiä valintoja, jopa kirjallisuuden olemassaoloa.

Hän muisti myös, miksi oli aikoinaan alkanut kirjoittaa. Oli ollut kokemus, suunnaton ja sanaton, jonka hän oli halunnut kääntää sanoiksi. Oli ollut hiljaisuus, jolle hän oli aikonut lainata äänen. Oli ollut näkymätön, jonka hän oli yrittänyt näyttää. Miksi kaikki tuo vaivannäkö? Nyt se pyrkimys oli jo melkein sammunut, mutta E:ssä oli vielä jäljellä hitunen uskoa. Hän tahtoi uskoa, että vaikka hän itse ei koskaan tavoittanut sitä mitä etsi, se kuitenkin oli olemassa ja kenen tahansa löydettävissä, milloin tahansa.

Vaikka tarinakokoelma on täynnä olennaista ja viisasta, se ei sorru mutkikkaaseen pohdiskeluun eikä se todellakaan yritä liikaa. Siinä ei ole mitään ylimääräistä. Krohn ei alleviivaa mitään, vaan lukija saa rauhassa itse hämmästyä ja sitten naurahtaa omille lukkiutuneille ajatuskuvioilleen. Tarinoiden loputkin jäävät usein ikään kuin avoimiksi tulkinnoille. Ratkaisuja ei anneta. Samalla tavalla on ilmavaa ja leppoisaa myös Krohnin lause. Se kulkee vaivatta eteenpäin ilman turhia koristuksia.

"Pienet ruumiit olivat muurahaisten, joiden toivioretki oli päättynyt. Sitä mitä ne olivat etsineet, ne eivät olleet löytäneet. Ne olivat tehneet sen, mitä niiden täytyi tehdä, täyttäneet oman heimonsa käskyt, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Simo ajatteli, että mitä niiden täytyi tehdä, sitä ne myös halusivat. Niiden pakko oli yhtä kuin niiden tahto."

Erehdyksestä ovat bloganneet myös mm. Omppu ja Suketus, sekä ne viisaat ystäväni Elina ja Sara.

Hassan Blasim: Irakin Purkkajeesus

Hassan Blasim. 2013. Irakin Purkkajeesus. Arabiankielinen alkuteos Al Masih al-iraqi. WSOY. Suomentanut Sampsa Peltonen. 192 sivua.

Kuten jo muutamassa blogissa on ihmetelty, ihmettelen minäkin sitä, miksei tamperelaistunut Hassan Blasim ole jo kaikkien huulilla tai ainakin yöpöydillä? Irakin Purkkajeesus voitti nimittäin The Independent -lehden käännöskirjapalkinnon viime vuonna. Eikä syyttä. Novellikokoelma on ajankohtainen, hirvittävän taitavasti kirjoitettu, älykäs ja rohkea. Irakin Purkkajeesus on avartava ja opettavainen lukupaketti kenelle tahansa. Se ei kumartele eikä selittele.

"Keväisin kaupungit olivat täynnä kukkia, mutta emme koskaan oppineet niiden nimiä. Kukkien sijaan meille opetettiin koulussa panssarivaunujen piirtämistä."

Novellien tarinat ovat synkän ja kaoottisen Irakin masentavan absurdia todellisuutta parin viime vuosikymmenen ajalta. Niissä käsitellään kipeitä asioita, eikä meikäläisen tyyppisestä normaalista arjesta ole tietoakaan. Kuolema taitaa olla läsnä kaikissa novelleissa tavalla tai toisella. Mutta jos menetykset, pelko, selviämistaistelu ja piileskely kuuluvat elämään, on hyvä että niistä pystyy kirjoittamaan. Niistä pitää kirjoittaa.

Absurdi elämä selittää varmasti myös osaltaan kirjailijan kykyä kirjoittaa monipuolisesti, välillä surrealistisesti, välillä runollisen kauniisti. Taustalla näkyy kotimaan lyyrinen kertomaperinne. Olennaista on musta huumori, räävittömät jutut ja ronskit otteet. Silmitöntä väkivaltaa ja kafkamaista yhteiskuntaa pystyy kai paremmin kuvaamaan, kun realismia maustaa magiikka ja näkökulma on satiirinen.

Irakin surkea lähimenneisyys on valitettavan hyvin saanut meidät unohtamaan, millainen sivistyksen kehto alue on alkujaan ollut. Viime viikonlopun HS:n kuukausiliitteessä oli mielenkiintoinen artikkeli neljästä Suomessa asuvasta, jo eläkeläisikäisestä irakilaismiehestä. Miehet olivat kokeneet järkyttäviä asioita kotimaassaan ja saaneet turvapaikan. Näillä vasemmistoälyköillä ei olisi ollut Irakissa mitään mahdollisuutta selvitä. Korkeasti koulutetut miehet harrastivat edelleen runoutta, muistelivat Bagdadin korkeatasoista yliopistokoulutusta ja kansainvälistä meininkiä. Sellaista mielikuvaa ei enää nykyihminen saa Bagdadista. Samalla tavalla Irakin Purkkajeesus on hyvä muistutus siitä, että nykyistenkin pakolaisten seassa on viisautta, älyä ja filosofiaa. Niiden ei sovi mennä hukkaan.

Teoksen ovat lukeneet myös Omppu, Erja, Mari A. ja Elina. Kuittaan sillä HelMetin lukuhaasteen kohdan 37: kielletty jossain päin maailmaa.

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Vuokko Sajaniemi. Pedot. 2015. Tammi. 308 sivua.

Kävin kirjamessuilla kuuntelemassa, kun HS nosti lavalle vuosittaisen esikoispalkintonsa 10 finalistia. Vuokko Sajaniemen Pedot herätti heti mielenkiintoni, vaistosin että pitäisin siitä. Ja vaikkei se palkintoa voittanutkaan, päätin että se tulee olemaan vuoden esikoisista ensimmäinen jonka luen.

"Kuva alkaa särkyä, sitä ei voi enää nähdä entiseen tapaan. Siellä se on, uhka, tai uhan mahdollisuus - läsnäolon tuntu, jolta ei voi sulkea silmiään. Se tulee syvältä korvesta, ja vaikkei se olekaan vielä saanut näkyvää hahmoa, se on vain ajan kysymys."

Syrjäinen, pieni pitäjä lähellä itärajaa kokee rauhaisan elonsa uhatuksi, kun asutuksen laitamilta löytyy suden jälkiä. Ikiaikainen taistelu susia vastaan ja niiden puolesta alkaa uudestaan. Myös 17-vuotias Maria on valmis jahtiin.

Teemana sudet - pedot - asettaa Marian, hänen isänsä ja kyläyhteisön tarinalle ulkoiset raamit. Pedon läheisyys, metsän pimeys ja pientareelle painuneen tassun jäljet luovat jännitystä ja vastakkainasettelua. Teemoiltaan rikkaan teoksen varsinainen tarina taitaa kuitenkin olla Marian oma sisäinen kamppailu ja surusta selviäminen. Äidin menettäminen varhaislapsuudessa ja parhaan ystävän menettäminen nyt lukioiässä koettelevat Marian omia rajoja, ehjyyttä ja identiteettiä.

Teoksessa käsitellään rajatematiikkaa monella eri tasolla: toisaalla on kyläläisten turvallisuudentunne, raivo oman pihan rajojen loukkaamisesta, kirkon tapojen noudattaminen ja perinteiden jatkuvuus. Toisaalla on ruumiillisuus, raskaat muistot ja inhimilliset tarpeet. On metsän pimeys ja mielen pimeys. Kuka määrää rajoista, voiko niitä hallita?

"Leivässä on elämä, tämä ja tuleva, ja kun sen syö, tulee ruumiiksi. Ja jos sitä taas ei syö, tulee ruumis pelkäksi tyhjyydesi, olemattomaksi tilaksi." Pedot on hyvin vahvasti minuuttaan käsittelevän tytön kasvutarinaa. Maria ei muista äitiään, mutta äiti elää hänen vihreissä silmissään. Ystävän kuolema ajaa mielensä rajojen kanssa taistelevan tytön entistä ahtaammalle, syvälle omiin ajatuksiin, kunnes sieltä on vaikea nousta takaisin. "Pian koittaisi taas yksi ylösnousemusjuhla lisää - ja niin monella tapaa pitäisikin nousta ylös, täytyisi jaksaa nousta. Läpi koko vuoden eikä vain nyt. Ylös haudasta ja aamulla sängystä."

Ortodoksisuus luo teokselle voimakkaan lämpimän, hieman mystisen ja kauniin taustan. Pienen kirkon ikivanhat perinteet, tuoksut ja hymnit sekoitettuna suden metsäpoluilla rasahteleviin askeliin tekevät teoksesta lämpimän ja lempeän, vaikka moni kylän asukas on arkisuudessaan tuttu ja tunnistettava. Ortodoksisuus ei kuitenkaan ole teoksessa pelkkiä sanoja tai pintaa, vaan sen kanssa mennään syvälle, sitä puntaroidaan ja siihen otetaan lopulta etäisyyttäkin.

Sajaniemen kieli on rytmikästä ja värikästä, suorastaan lyyristä. Kuvaus on tarkkaa ja paikoin tekee mieli pysähtyä keskelle musiikin katkeamattomuutta tai takkuiseen turkkiin. Silti teoksen tarinat kulkevat jäntevästi eteenpäin omissa ulottuvuuksissaan eikä teksti ole uneliasta.

"Ja Maria voi melkein nähdä, kuinka se vilahtaa puiden välissä. Harmaa kylki, joka sulautuu osaksi puiden tummunutta kaarnaa, kiven pintaa kiipeävää solukkoista sammalta, suokankaan kuivaa heinikkoa, harjut kummuiksi kohottavaa jäkälää. Se roikkuu naavana kuuden oksissa, tuulessa väreilevinä seitteinä pusikossa, risukkoisena tuulenpesänä tiheässä oksistossa. Se tulee näkyviin joka paikassa ja katoaa jälleen, kietoutuu metsän muotoihin ja väreihin: nousee kosteasta maaperästä ja kohoaa lopulta pilviin, revittyihin ja hauraisiin, jotka liukuvat yli puiden latvojen, korkealla taivaalla."

Krista on lukenut Pedot ja kirjoittanut siitä, mutta muuten arvioita on vielä hyvin vähän. Toivon, että tämä vahva esikoinen saa runsaasti lukijoita. Keskisuomalaisen arviossa sitä verrataan teemoiltaan ja tyyliltään jopa Kultarintaan ja Taivaslauluun.

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

Chinua Achebe. Things Fall Apart. 1958. Kaikki hajoaa. Basam Books 2014. Suomentanut Heikki Salojärvi. 236 sivua.

"Kun me kokoonnumme kuun valaisemalle aukiolle, me emme tee sitä kuun takia. Jokainen mies näkee sen omalta pihaltaan. Me kokoonnumme koska sukulaisten on hyvä tehdä niin."

Rohkea, kunnioitettu Okonkwo kasvaa Umuofian kylässä Nigerin alajuoksulla. Kunnianhimoinen nuorukainen menestyy kyläyhteisössä, kasvattaa suuren perheen ja kerää mainetta naapurikyliä myöten. Vuosisatojen ajan perinteiden mukaan eläneessä kylässä kaudet seuraavat toisiaan niin kuin ennenkin. Miehet johtavat, kuuntelevat jumaliensa neuvoja ja kasvattavat jamssia. Vaimot kuuntelevat miehiään, laittavat ruoan ja kasvattavat lapsia. Esi-isien henget ja ikiaikaiset uskomukset jäsentävät elämänkatsomusta.

Kun valkoiset saapuvat alueelle, he aiheuttavat alkuun hämmennystä ja jopa huvittuneisuutta. Kyläläiset huomaavat, ettei valkoisten mukanaan tuomassa uskonnossa ole mitään järkeä. Kaunis musiikki ja kaikkivaltiaan tasa-arvoisuus saavat kuitenkin vähitellen uusia seuraajia. Kylän viereen jäänyt seurakunta alkaa kasvaa. Vuosien kuluessa myös valkoisten hallinto ja oikeuslaitos saavat jalansijaa. Perinteinen klaaniyhteisö pyristelee sitä vastaan, mutta Okonkwo joutuu katsomaan, miten hänen kansansa maailma hajoaa.

Teos on saanut kansainvälistä huomiota tyylistään kertoa igbo-heimon sisäisestä arjesta ja maailmasta sellaisena kuin se oli ennen siirtomaavaltaa, ilman "menetetyn idyllin kaipuuta". Kaikki hajoaa pystyy myös kertomaan ilman kiihkeitä asenteita sen, mitä siirtomaavalta sai heimoissa aikaan, sortumatta saarnaamiseen. Se on realistisen kaunis kuvaus maailmasta jota ei taida olla enää paljon jäljellä. Teos onkin nostettu Afrikan englanninkielisen kirjallisuuden kulmakiviksi.

"Kuinka sinä luulet että me voimme taistella, kun omat veljemme ovat kääntyneet meitä vastaan? Valkoinen toi uskontonsa tänne hyvin vaivihkaa ja rauhallisesti. Me nauroimme hänen typeryytään ja annoimme hänen jäädä. Nyt hän on saanut vlejiämme puolelleen eikä klaani voi enää toimia niin kuin sen tulisi. Hän on painanut veitsensä terän siihen mikä ennen piti meidät yhtenäisinä ja nyt me olemme hajallamme."

Kaikki hajoaa on lopun surumielisyydestään huolimatta mukavan rauhallista luettavaa, kuin kuuntelisi nuotiolla vanhaa satua. Se on täynnä yksityiskohtia, hienoja ihmisiä ja opettavaisia tarinoita. Vaikka nykylukijan on vaikea sulattaa vanhan heimon väkivaltaa ja epätasa-arvoa, kirjan merkitystä ei voi olla arvostamatta. Ihmisyys ja sen edellytykset tuntuvat olevan hyvin samanlaisia 1890-luvun igboilla kuin nykypäivän bloggaajallakin. Suosittelen!

Kirja on huomattu Suomessa ilmestyttyään melko hyvin. Siitä ovat aikaisemmin bloganneet muun muassa Mari A., Leena, Jane ja bleue. Kuittaan teoksella HelMetin haasteen kohdan 46: alkuperäiskansasta kertova kirja. Samoin osallistun tällä uuteen Kansojen juurilla -haasteeseen.

Taina Latvala: Paljastuskirja

Taina Latvala. Paljastuskirja. WSOY. 2009. 322 sivua. 

Yritän muotoilla itselleni, miksi luin toisenkin Latvalan teoksen, vaikka edellisen tarina jätti niin kylmäksi. Saman teki myös Paljastuskirja. Molemmissa teoksissa on jotain lapsellisen kepeää, pinnallista ja jopa turhanpäiväistä, mutta silti jollain tasolla nautin niistä. Monessa kohtaa huomaan sanovani Päähenkilölle, että "kyllä sinä siitä viisastut" tai "ei tuolla asialla ole sitten enää merkitystä kun olet vanhempi".

"Täällä leijuu yksipuolisen rakkauden kiihkeä lemu."

Paljastuskirjan Päähenkilö on vasta maisteriksi valmistunut kirjailijan alku, joka työskentelee iltapäivälehden toimituksessa. Hän vihaa työtään, sen moraalittomuutta, kaupallisuutta, työkavereidensa tyyliä, lööppien kalastelua ja vääristelyä. Hän on työssään surkea. Kirjassa onkin raadollisen hauskaa satiiria kyseisestä ammattikunnasta ja huomaa, että kirjailijalla on siitä oikeasti kokemusta.

Päähenkilöllä on hauska tapa keskustella ja neuvottella Charles Bukowskin kanssa, kun hän kaipaa neuvoja tai asioille mittakaavaa. Hänen eräänlainen esikuvansa on kai myös ikoni, Marilyn Monroe. Kun Päähenkilö ajautuu salasuhteeseen ulkoministerin kanssa, hän näkee elämässään yhtäläisyyttä Marilynin elämään. Kun suhde loppuu, saavat Marilynin julisteetkin lähteä seiniltä.

"Minä pidän huolta ainoastaan yleissivistyksestä ja ulkonäöstä. Muut naiset voivat hoitaa lapsensa ja kotinsa ja vanhat likaiset miehensä."

Teoksessa on voimakkaasti epätoivoinen ja itsesäälissä rypemisen meininki, tarve olla rakastettu ja ihailtu. Bukowskin ja salasuhteen kautta myös erotiikka nousee keskeiseen rooliin. Siinäkin on jotain epätoivoisen marilynmaista: nuoren kauniin naisen taito hakea hyväksyntää ulkonäön ja keikistelyn avulla. Teokseen on upotettu mukaan aitoja tekstinpätkiä Marilynin rakastajien, ystävien ja muiden tuttujen muistoista. Niissä tulee hyvin esille se, miten raskasta Marilynille oli vetää raja yksityisen ja julkisen minän välille ja miten se väistämättä vaikutti hänen mielenterveyteensä ja yksinäisyyteensä.

Jotta Paljastuskirjan tarina ei olisi liian lapsellinen/pinnallinen/surkea/romanttinen, on teksti ytimekkään ironista ja hauskaa. Latvalan lauseet ovat napakoita ja osuvia, eivätkä nekään ota itseään kovin vakavasti. Itseironian ja huumorin tarkoitus ei suinkaan ole peitellä mitään, vaan nimenomaan paljastaa alastomat tunteet. Siinä Latvala on taitava. Tyyli onkin kai se juttu, mikä sai minut lukemaan toisenkin. Ja ehkä syytän myös vähän marraskuuta!

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Kaj Korkea-aho. Paha kirja. Otava. 2015. Alkuteos Onda boken. Suomentanut Laura Beck. 

"Tällaista me tarvitsemme enemmän! Runoja jotka luettuaan ihmiset haluavat viiltää kurkkunsa auki!"

Yliopistolehtori Mickel Backman luulee, että 1920-luvulla elänyt julkaisematta jäänyt runoilija Leander Granlund olisi jo unohdettu, hänen kohtalokas käsikirjoituksensa tuhottu ja Mickelin oma ura turvassa. Kauhukseen yksi hänen opiskelijoistaan päättää kuitenkin tehdä tutkimusta kyseistä runoilijasta ja 1980-luvulla kadonneesta graduhahmotelmasta. Kun pelko runojen vaikutuksesta palautuu lehtorin mieleen, hänen on tehtävä kaikkensa, jotta salaisuudet pysyisivät pinnan alla.

"Eikä Jumalalla ollut tapana siivota sellaisten vanhojen miesten jälkiä, jotka olivat itse aiheuttaneet sotkunsa."

Paha kirja on sujuvasti ja koukuttavalla tavalla kirjoitettu jännäri. Se sijoittuu yliopistomaailmaan, kirjallisuuden, runojen ja suomenruotsalaisuuden keskelle. Turun opiskelijakorttelit, Aurajoki ja sen sillat luovat kauniin, mutta pahaa enteilevän miljöön tarinalle. Marraskuu on juuri oikea kuukausi masennuksen, häpeän ja paniikin kuohuille. Mitä sellaista tuo runokokoelma voi sisältää, että sen lukemisesta "joutuu helvettiin"?

Ennen kuin vanha käsikirjoitus pääsee kunnolla kummittelemaan ja tekemään taikojaan, lukija pääsee keskelle miesten häpeää, melankoliaa, saamattomuutta ja välinpitämättömyyttä. "Elämä oli uteliasta, tulista, äkillistä. Mitä hän oli tuolle energialle muuta kuin vuotava seula, puolittaisten yritysten vankila?" Vanheneva Mickel kiemurtelee vanhan rakkauden aiheuttamassa synnintuskassa, ampumahaavojen aiheuttamissa kivuissa ja vaimonsa halveksunnan alla. Lisäksi pitäisi huolehtia siitä, ettei kukaan saa vihiä vanhasta käsikirjoituksesta. Calle löntystelee tutkintovaatimuksia eteenpäin, tarpoo saamattomuuden suossa ja joutuu jätetyksi. Pasi on pakkomielteinen niin Granlundin runojen, piristeiden kuin itsemurha-ajatustensakin kanssa.

Näistä synkistä hahmoista ja elämään tympääntyneestä tunnelmasta huolimatta teos vie mukanaan. Kyseessä ei ole varsinainen kauhuromaani, vaikka kirjan ulkoasu ja mainostekstit niin antavat ymmärtää. Kaikki psykologisen jännärin elementit ovat kuitenkin kasassa ja vanhojen runojen piina jää vaivaamaan pitkäksi aikaa. Vähintään yhtä keskeistä teoksessa on mielestäni se, mitä häpeä ja salaisuuksien paljastumisen pelko saavat aikaan. Lukija pääsee hyvin sisälle päähenkilöiden mielen synkimpiin sopukoihin.

"Häpeä oli kuin leimuava soihtu otsaluun takana. Se kirveli pahemmin kuin hänen isovarpaansa kun hän portille juostessaan iski sen suoraan kynnykseen, se jomotti ilkeämmin kuin hänen polvensa kun hän kaatui avuttomana mukulakiville."

Pahaa kirjaa täytyy kiittää siitä, ettei siinä ole mitään turhaa. Tarina on niin hyvin kasassa, ettei mikään ajatusten harhauma, sivupolku tai sivuhenkilö ole tarpeeton. Osa hahmoista on ehkä hieman kliseisiä, mutta se yhdistettynä perinteisiin parisuhdekriiseihin ja opiskelijanuorukaisten pesemättömiin kainaloihin tuo teokseen pientä keveyttä ja ehkäpä jopa pientä pilkettä. Korkea-aho kirjoittaa vaivattomasti (josta iso kiitos myös suomentajalle!), eikä kokonaisuus ole liian vakava tai ankea.

Yliopistomaailma on kehyksenä myös toimiva vanhoillisine koneistoineen ja salaperäisine kirjastoineen. Kirja ottaa samalla kantaa humanististen tieteiden - etenkin kirjallisuuden - välttämättömään hitauteen ja opiskelijan ja tutkijan tarvitsemaan aikaan. Tehokkuuden ja tulosvastuun vaatimus näivettää humanistista tutkimusta, niin kuin tiedämme.  "Se että maassa määrätietoisesti kehitettiin yliopistoa, jossa nuorilta ihmisiltä vietiin into ja mielenterveys pikapikaa jaettavien titteleiden takia, oli hirvittävyys vailla vertaa."

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Lisää arvioita voi lukea vaikkapa Katjalta, Saralta, Annikalta, Kaisa Reetalta, Morrelta, Kirsiltä, Marilta ja Ompulta.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava. Taivaalta tippuvat asiat. Gummerus. 2015. 222 sivua. Kansi Jenni Noponen.

"Ehkä maailma ylipäätään jatkuu, koska asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa."

Ahavan Finlandia-ehdokkaassa liikutaan arkimaailman rajamailla, lähellä maagista realismia. Tapahtumat ovat uskomattoman epätodennäköisiä sattumia, mutta silti mahdollisia: Taivaalta tippuva jäälohkare tappaa Saaran äidin, Annu-täti voittaa kahdesti loton päävoiton ja salama iskee skotlantilaiseen mieheen viisi kertaa. Onko sattumalla mitään merkitystä? On kai asioita joita mikään ei selitä.

"Jos ei ole loppua, ei ole tarinaa." Saaralla on tarve piirtää asioille ääriviivat. Ne auttavat häntä hahmottamaan kokonaisuuden, ratkomaan ongelman. Niinhän tekee Hercule Poirotkin piirtäessään ruumiin ympärille viivat. Ääriviivat estävät asioita hajoamasta ja katoamasta. Kirjan alussa on kaunis kohtaus, kun äiti piirtää Saaran ääriviivat vanhaan seinään, jonka päälle rakennetaan paneelit. Näin Saara pysyy olemassa, vaikkei näkyisikään. Äitiä ei kuoleman jälkeen voi enää piirtää, sillä  kuolema oli äkillinen ja "äiti jäi kesken, emmekä me osanneet kertoa sitä loppuun". Isäkin menettää ääriviivansa äidin kuoltua.

"Ehkä äiti aina kertoi millainen isä on, missä isä loppuu ja muu alkaa, mutta nyt kun äiti on kuollut, isä hapertuu. Sen ääriviiva vuotaa, sen valkoinen viiva ei pidä, sen jalat katoavat."

Teoksessa on parasta lapsen, Saaran näkökulma. Kertoja vaihtuu välillä Saarasta aikuisiin ja myöhemmin takaisin Saaraan varhaisteininä. Muillakin tarinoilla - lottovoitoilla ja salamaniskuilla - on paikkansa ja tarkoituksensa, mutta lapsen ajatusmaailma on näkökulmista kauneinta ja ilmavinta. Esimerkiksi teoksen alussa on paljon lapsen muistoja, koskettavia palasia äidistä. Näistä muodostuu kokonaisuus, joka ei kulu ajassa, vaikka aika meneekin eteenpäin. Saaran tapa pohtia aikaa onkin eräänlaistä surutyötä. Miksi äiti on muuttumassa imperfektiksi?

Elämän, kuoleman ja sattumien pohdinta on teoksessa niin viisasta, että välillä on pakko pysähtyä pohtimaan itsekin ja maistella sanoja. Muutenkin tarina vie mennessään, se on hotkaistava kerralla. Teoksessa on paljon haikeutta, surua ja vakavuutta, mutta lapsen ja Annu-tädin taito kyseenalaistaa on viisasta ja hymyilyttävää. Surutyöstä huolimatta teos ei ole ollenkaan raskas - pikemminkin sadunomainen ja sävyiltään vivahteikas. Vanhat talot elävät, seinät huokailevat, lattiat narisevat ja lampaanvilla tuoksuu voimakkaasti.

Tämä oli minulle yksi vuoden parhaista enkä pety, vaikka Taivaalta tippuvat asiat voittaisi Finlandian. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Ihanaa teosta on ehditty jo blogata melko paljon. Arvioita löysin ainakin blogeista Lukuisa, Nannan kirjakimara, Reader, why did I marry him?, P.S. Rakastan kirjoja, Yöpöydän kirjat, Ilselä ja Kannesta kanteen.

Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Riina Katajavuori. Wenla Männistö. Tammi. 2014. Bon-pokkari. 268 sivua.

Seitsemän veljestä on siirretty nykypäivään, Helsingin Kumpulaan. Uusioveljessarja elää hunningolla, aiheuttaa paheksuntaa, vieroksuu työtä, käyttää aineita ja unelmoi naisista. Erityisesti naapurin ihanasta Wenlasta, joka on leikkinyt sällien kanssa lapsesta lähtien. Tässä tarinassa suunvuoro onkin Wenlalla ja muilla naisilla: Seiska-jäbien Alli-äidillä taivaassa, saunottaja Kajsalla, Wenlan bestiksellä Anskulla sekä Wenlan äidillä Marjalla.

"Yhdessä ne hengaa ja tekee kaikkea hauskaa. Ne ei asu yhdessä mutta ne osaa olla toistensa kanssa silti. Ne ei ole vaivaantuneita kun ne on yhdessä."

Suuren klassikon päivitys on kerrassaan herkullinen soppa. Esikuvansa mukaan suurin osa tarinasta on dialogia. Etenkin Wenlan ja Jukolan hulttioiden välinen sanailu ja tyttöjen keskinäinen haaveilu on hykerryttävän hauskaa, ajankohtaista ja rikasta. Välillä kertojan äänessä ovat aikuiset naiset maan päällä tai taivaissa. Kieli on rehellistä, räävitöntä, arkista ja aitoa.

"JUSA. Voitaisko me nyt vaan kattoo tätä?
LATE. Hirvee tilitys ja käläkälä.
TOMMI. Kenen idea oli pyytää noi tänne?
TIMPPA. Ne vaan lampsi sisään, taas kerran.
WENLA. Heitättekste meidät ulos vai häh.
JUSA. No ei heitetä. Pannaan pause ja keitetään uudet sumpit. Toi yksi voi huuhtoa niillä taas daisarinsa.
WENLA. Ehhehe ehhehe. (Jusa pussaa.)
EPPU. Anskulle teetä.
ANSKU. Irto-Earl Greytä, kiitos!
EPPU. Löytyy vaan Xtraa, Euroshopperia ja Pirkkaa.
SIMPPA. Me ollaan ekonoomisia.
AAPO. Me ollaan sikajärkeviä, nykyään."

Miljöön päivitys on samalla tavalla tarkan ajankohtaista. Jukolassa katsotaan taulu-TV:tä, syödään eineksiä ja kuljetaan tennareissa. Nuorisolla on oma kellaribändi, välillä huijataan rahaa pullonpalautusautomaatista, lenkkeillään askelmittarin kanssa ja paheksutaan Thaimaan-turisteja. Kaupunkiyhteisössä harrastetaan katukirppiksiä ja luomua.

Siinä missä alkuperäinen seitsikko joutui metsään poltettuaan talonsa, tämä veljessarja joutuu evakkoon homeongelmien vuoksi. Simpan astma äityy pahaksi, kun hoitamaton vesivahinko saastuttaa talon. Alkuperäinen kasvutarina on kuitenkin tässäkin läsnä: tajutessaan, että kämpän menetys on lähellä ja ettei kaikkea voi maksaa pikavipeillä, pojat päättävät kunnostautua, pariutua ja ottaa vastuuta.

"JUSA. Jumalauta Wenla, mä kostan, mä NIIN kostan!
WENLA. Mä kiljuin hysteerisesti ja juoksin pakoon ja huohotin ja mahassa tuntui mahtava jännitys. Iso-Jusa oli hurja kun se suuttui. Mutta minä en pelkää mitään, se on minun motto. Enkä mä tiedä, suuttuiko se ikinä mulle oikeasti. Se haisi hikiselle miehelle ja ulkoilmalle kun se kävi minuun kiinni."

Kuten teoksen nimestä voi päätellä, naiset on nyt nostettu esille. Farkkusortseissa ja korsettitopissa kulkeva Wenla on rämäpää teini, joka on valinnut oman polkunsa ja tietää, miten miesten päät käännetään. Jos olisin tosikompi, voisin jopa paheksua häntä. Mutta ei, Wenlaa ja hänen tyttöenergiaansa ei voi olla ihailematta! Nyky-seiskojen menneisyydestä kertoo heidän rakastava äitinsä: pojilla on kolme eri isää, ja vain 5 heistä on Allin biologisia lapsia. Saman katon alla on kuitenkin kaikkia rakastettu tasapuolisen boheemisti.

Alkuun pääsy oli minulle hieman kankeaa. Ehkä se johtui näytelmämäisen dialogin, romaanimaisten muisteloiden ja laulujen repaleisesta kokonaisuudesta. Mutta kun vauhtiin pääsin, oli meno huikeaa. Rohkeasta päivityksesta huolimatta alkuperäiset veljekset ja tarina muutenkin ovat hyvin tunnistettavissa, mikä onkin ehkä lukunautinnon yksi edellytys.

Wenlaa on luettu ahkerasti ja kattava linkkikoonti löytyy mm. Luettua elämää -blogista. Kuittaan tällä teoksella Kirjan vuoden haasteen kohdan 17 (mukaelma klassikosta). 

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa

Kate Atkinson. 2010. Started Early, Took My Dog. Joka lapsia ja koiria rakastaa. Schildts & Söderströms 2015. Suomentanut Kaisa Kattelus. 389 sivua.

Dekkarisyksy jatkuu. Atkinsonin neljäs Jackson Brodie -sarjan teos oli tutulla tavalla samanlainen kuin edeltäjänsäkin (Ihan tavallisena päivänä, Kaikkein vähäpätöisin asia, Eikö vieläkään hyviä uutisia). Pidän kovasti kirjojen älykkäästä, hieman mustasta huumorista, monipuolisesti kuvatuista, mainioista hahmoista, varsin hitaasta ja suorastaan vanhanaikaisesta tunnelmasta ja englantilaisuudesta. Atkinsonin tyyli kirjoittaa on valtavan elävää, ja monin paikoin on pakko pysähtyä ja naurahtaa "Aivan!".

Jackson Brodie on jäänyt vuosia sitten pois poliisin työstään, yrittänyt yksityisetsivänä, mutta päätynyt elämään varakkaana kiertolaisena perimiensä rahojen turvin. Hän ei niinkään etsi ratkottavia tapauksia, vaan ne ennemminkin osuvat kohdalle. Tällä kertaa häntä on kuitenkin pyydetty selvittämään uusiseelantilaisen naisen perhetaustaa. Tapaus vie hänet Leedsiin, jossa menneisyyden kanssa painivat myös eläkeikää lähestyvät poliisit ja vanha näyttelijätär. Miten lapset ja koirat liittyvät tapaukseen? Hyvin olennaisesti, mutta lukekaa itse! Lähellä on myös edellisistä osista tuttu Julia, Jacksonin eksä ja sisäisen dialogin toinen osapuoli.

Brodie-sarjan teokset eivät ole ihan tasaisen hyvää kamaa. Toiset ovat parempia kuin toiset, enkä taida sijoittaa tätä kirjaa parhaimmistoon. Lukeminen oli kivaa samalla tavalla kuin on rentouttavaa katsoa tuttua sarjaa televisiosta. Välillä kehumani englantilaisuus meni hieman liian pitkälle. Se, minkä ketjun teehuoneet ovat Brodien mielestä parhaita, on söpö yksityiskohta, mutta. No, ehkä olen liian kriittinen, sillä mainitsemani hyvät ominaisuudet olivat tämänkin kirjan suola: henkilökuvaus taitavan kiehtovaa (itseironinen Jackson kiehtovimpana) ja itse tarinakin onnistuneen vetävä. Rönsyistä huolimatta juonen käännökset toimivat ja lopussa ne rönsytkin saatiin siistiin nippuun.

Olen ennenkin maininnut pitäväni mm. Fred Vargasin Adamsberg-sarjasta ja Håkan Nesserin Barbarotti-sarjasta. Atkinsonin Brodiet kuuluvat ehdottomasti samaan, lempeän älykkääseen dekkariseurueeseen. Lokakuussa taisin sijoittaa Milla Ollikaisen Pirunkurun samaan kastiin. Atkinsonin teoksesta ovat kirjoittaneet myös mm. Kirjakaapin kummitus, Tuijata ja Sinisen linnan kirjasto.

Jo Nesbø: Verta lumella I

Jo Nesbø. 2015. Blood on Snow. Verta lumella, osa 1. Johnny Kniga. Suomentanut Outi Menna. 195 sivua.

"Minulla ei ollut henkilökohtaisesti mitään häntä vastaan. Sanoinkin sen hänelle, ennen kuin hän lysähti kasaan jättäen verisen vanan tiiliseinään. Ei niin, että kuvittelisin sen tehneen tilanteen hänelle jollain lailla helpommaksi."

Olin alkuun hieman skeptinen, jaksanko keskittyä Nesbøn teokseen, jos siinä ei seikkaile Harry Hole. Alku olikin hieman tahmea, mutta se ei johtunut siitä että tekstissä olisi ollut mitään vikaa, vaan siitä, että oletin (ennakkoluuloisesti) tekstin olevan samankaltaista kuin Hole-sarjassa. Verta lumella on siis erilainen. Se on sekä kielellisesti, tyylillisesti että tarinana hyvin erilainen. Ja kun tämän hyväksyin, pidin siitä niin että hotkaisin pienen teoksen parissa illassa!

Päähenkilö Olav on asiainhoitaja. Hän on kokeillut pakoauton ajoa, parittamista ja huumekauppaa, mutta hänellä ei ole kykyjä niistä mihinkään. Asiainhoitajana - kappaleiden eliminoimisessa - hän sen sijaan on hyvä ja luotettava. Nyt vastaan tulee kuitenkin sellainen kappale, joka saa Olavin pään pyörälle. Onko järkeä alkaa sooloilemaan? Kannattaako vetää välistä? Onko kumpikaan naisista sitä mitä Olav kuvittelee?

Verta lumella alkaa hyvin mustavalkoisena, mafiamaisena ja vanhanaikaisena dekkarina. No, sehän sijoittuu vuoteen 1977. Ehkä asetelmat olivat silloin selkeämpiä. Hahmot ovat suorastaan koomisen tuttuja ja pelkistettyjä, huumori mustaa. Olav on kuitenkin muita mielenkiintoisempi tapaus. Hän kuvaa itseään (niin, kerronta on minä-muodossa) tyhmäksi ja yksinkertaiseksi, lisäksi myös sanasokeaksi. Mutta pian käy ilmi, että hän lukee sitkeästi eteenpäin Kurjia, on muutenkin melko yleissivistynyt, lausuu kauniita ajatuksia unelmiensa naiselle metrotunnelissa ja pohtii varsin syvällisiä elämästään. Hänelle itselleen käy myös ilmi, etteivät hänen tarinansa pidä aina paikkansa.

"Painoin kädet korvilleni. Näin hänen suunsa liikkuvan, mutta en kuullut mitään. Ei ollut mitään kuunneltavaa. Sillä tarina ei mennyt niin. Ei ollut koskaan mennyt."

Verta lumella (osa 1) oli mukava välipaladekkari. Hole-sarjaan verrattuna henkilögalleria on pieni ja ennalta-arvattava, juoni hyvin suoraviivainen ja kaikenlaiset rönsyt on jätetty pois. Paketti toimii kuitenkin erittäin hyvin. Voi olla että kokeilen toistakin osaa. Ykkösosasta ovat kirjoittaneet myös Kirsi, Jonna ja Mai.

En tiedä, johtuuko se marraskuusta, mutta tämä oli pitkästä aikaa jo toinen perättäinen dekkari. Ehkä nyt on kuitenkin paras jatkaa Oneironin parissa (vaikuttaa lupaavalta!) ja villiintyä Finlandia-huumasta ennen seuraavia dekkarikokeiluja!

Vastauksia haasteeseen ja haaste eteenpäin

Sain ystävältäni Elinalta (Kiitos!❤) mukavan haasteen, joka on kiertänyt blogeissa syksyn mittaan. Haastaja laatii 11 kysymystä, joihin haasteen saanut vastaa ja sen jälkeen lähettää haasteen eteenpäin uusine kysymyksineen.

Vastaan siis ensin saamiini kysymyksiin, jonka jälkeen listaan uudet kysymykset niille blogeille, joille lähetän haasteen eteenpäin.

 


 Tunnustushaasteen säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Elinalta saamani kysymykset ovat:

1. Mitä bloggaaminen sinulle merkitsee?

Siitä on tullut erittäin rakas harrastus! Enpä olisi puoli vuotta sitten aloittaessani arvannut, miten paljon se tulee vaikuttamaan lukemisen lisääntymiseen ja syvenemiseen, kirja-alan tuntemukseen ja vapaa-aikaani ylipäätään. Kutina oli ihan aiheellinen, kun sain päähäni seurata ystävieni esimerkkiä :) 

2. Mikä kirjallisuudenlaji ei maita ja miksi ei?

Fantasiaa olen tainnut lukea vähiten. En ole varma, mistä se johtuu. Saatan olla ennakkoluuloinen, mutta usein sellainen keksittyjen maailmojen, runsaiden yksityiskohtien ja runsaan hahmogallerian yhdistelmä ei minulle toimi. Olen siinä mielessä aika mustavalkoinen, realistinen ja jokseenkin koruton. 

3. Mitä muu taide kuin sanataide koskettaa sinua?

Monenlainen taide koskettaa parhaimmillaan, mutta eniten saan irti musiikista. Käyn aika usein keikoilla (Tampereella on yleensä hyvin vaihtoehtoja ja erilaisia musiikkitapahtumia). Näyttelyissä innostun ehdottomasti eniten valokuvataiteesta. Itse harrastan piirtämistä, mutta se ei ole vielä sillä asteella, että voisin puhua ilmaisevani sillä mitään. Se vain on kivaa. 

4. Jos saisit viettää päivän jonkun romaanihenkilön kanssa, kenen kanssa viettäisit?

Olisi hienoa päästä Köpin ja Aimon veneeseen (Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset) yhdeksi kauniiksi kesäpäiväksi kuuntelemaan miesten luentoja kirjoista ja kulttuurista. Oppisin hirveästi ja saisin samalla aurinkoa!

5. Nimeä kolme lempikirjailijaasi!

Dekkaripuolelta valitsen ranskalaisen Fred Vargasin. Lempeän humoristiset, hieman maagis-realistiset tapaukset vievät mukanaan ja hymyilyttävät. Ulkomaisista kirjailijoista voisin nimetä vaikkapa Alice Munron ja Jhumpa Lahirin, joiden tarkkanäköisiin kertomuksiin ei voi kyllästyä. Kotimaisista kirjailijoista olen aika ihastunut Kari Hotakaiseen. 

6. Minkä alan tietokirjoja hyllystäsi löytyy?

Tällä kielitieteilijällä kieliin liittyvää kirjallisuutta on selvästi eniten. Lisäksi siellä näyttäisi olevan arkkitehtuuria, koiria, karttojen historiaa, arkeologiaa ja lintuja. 

7. Onko sinulla joku kirjallinen hahmo, jota ihailet ylitse muiden?

Tähän on hirveän vaikea vastata, sillä yleensä mieleenpainuvimmat hahmot ovat sen verran rosoisia ja naarmuuntuneita, ettei heitä välttämättä ihaile, vaikka rakastaakin. Aika harvoin ajattelen ihailevani hahmoa. Yksi sellainen voisi kuitenkin olla Pauliina Rauhalan Taivaslaulun miespäähenkilö, viisas, kärsivällinen, rohkea ja rakastava Aleksi. 

8. Ketä kaunokirjallista hahmoa olet jäänyt suremaan?

Joskus olen saanut raivokohtauksen ja heittänyt kirjan seinään, kun mukavan romaanin päähenkilö on kuollut täysin yllättäen. En halua paljastaa ketään, sillä saattaisin pilata lukunautinnon niiltä, jotka eivät ole kyseisiä teoksia vielä lukeneet :D 

9. Milloin on paras lukuhetki?

Aamulla on ihana venyttää nousemista ja lukea vähän aikaa, jos siihen on mahdollisuus. Samoin illalla ennen nukahtamista on hyvä hetki. Junamatkat ovat myös oivallisia lukuaikoja.

10. Kuinka monta kirjaa luet vuodessa?

Ennen blogin aloittamista luin noin 30 kirjaa vuodessa. Tälle vuodelle näyttää kertyvän ehkä noin 60, mutta tänä vuonna on ollut poikkeuksellisen paljon aikaa lukea, enkä usko tällaisen tahdin jatkuvan enää ensi vuonna.

11. Keksi hyvä kirjan nimi!

En! Pitäisi ensin keksiä kirjalle tarina! :) Tänä vuonna ole pitänyt sellaisista nimistä kuten Talven hallava hevonen (mystinen, harmoninen), Ennen päivänlaskua ei voi (yhdistää mytologiaa ja tunnetun laulun) tai vaikkapa Jää (moniselitteinen mutta ytimekäs).

Tämä tunnustus on kiertänyt jo niin paljon, että lähetän haasteen vain kolmelle erinomaiselle blogille, joita seuraan aktiivisesti. Ne ovat:

Mustikkakummun Anna

Kirjakaapin kummitus

Reader, why did I marry him?

Kysymykseni teille ovat:

1. Millainen kirja kiinnittää huomiosi kirjakaupassa?

2. Millainen on olosi yleensä kirjan päätyttyä?

3. Millainen on kirjahyllysi?

4. Mitä luit teini-iässä?

5. Mikä oli lapsena lempisatusi tai muu lempikirjasi?

6. Mitä otat mukaan divareista?

7. Mihin aikaan päivästä luet yleensä?

8. Vaikuttaako vuodenaika lukemiseesi mitenkään?

9. Millaista kirjaa välttelet?

10. Kirjoitatko muuta kuin blogeja?

11. Kenen kanssa keskustelet kirjoista blogien ulkopuolella?

Milla Ollikainen: Pirunkuru

Milla Ollikainen. 2015. Pirunkuru. Like. 223 sivua.

Pirunkuru on Ollikaisen Ylläs-trilogian päätösosa. En ole lukenut trilogian aiempia teoksia, mutta se ei haitannut. Tarina oli täysin itsenäinen ja edellisiin tapahtumiin viitattiin vain parissa lauseessa. Dekkarin juoni liittyy kaivosyhtiön hankkeeseen ja paikkakunnan työllisyystilanteeseen, mutta syy rikoksiin taitaa löytyäkin henkilökohtaisesta nöyryytyksestä. Ei paljasteta siitä sen enempää. Ihan viimeisillä riveillä paljastuu vielä jotain aika hurjaa, mikä yllättää ja saa lukijan kelaamaan tapahtumat vielä kertaalleen läpi.

Pidin Pirunkurusta monestakin syystä. Ensinnäkään Ollikainen ei sorru käyttämään hahmoinaan niitä tehokkaita, ylisuorittavia, barbimaisia naisia, joita on paljon tietynlaisessa dekkarigenressä. Toisaalta sellaisia on ehkä hieman vaikea sijoittaa Luoteis-Lapin rauhalliseen miljööseen! Hyvä niin. Hän ei myöskään kuvaile alleviivaten hahmojensa ulkonäköä. Lukija saa kuvitella heidät itse pienten vihjeiden perusteella. Ainakin minun mielikuvissani heistä muotoutui mukavan arkisia, jos silläkään on mitään merkitystä. Eihän sillä pitäisi olla. Uskottavuus onkin hahmoissa parasta. He tarpovat läpi harmaan toukokuun (niin, Lapissa ei ole aina heleän vihreä) ja pohtivat elämäänsä, tekemiään virheitä, korkin kiinni panemista ja lähteneitä vaimoja.

Sain aikoinaan työpaikallani kuulla aimo annoksen herkullista Kolarin murretta, jota Ollikainen käyttää rohkeasti sikäläisten hahmojensa dialogeissa. Tuttuuden vuoksi murretta oli helppo lukea ja tuttujen ihmisten vuoksi se teki hahmoista mukavan leppoisia. En tiedä, miten murteen käyttö onnistuu laajemman yleisön kanssa; sitä voi olla paikoitellen jopa vaikea lukea, mutta minusta se oli ihanaa!

Pirunkuru oli positiivinen yllätys, joskin täytyy myöntää, että nimi ja tapahtumien sijainti virittivät minut positiiviseen vastaanottoon jo valmiiksi. Olen kuitenkin lukenut tätä genreä niin paljon, että tiedän, mitä kritisoin, jos sellaiseen on tarvetta. Pirunkurun tunnelmaa ja hahmoja vertaisin  esimerkiksi Håkan Nesserin Barbarotti-sarjaan tai Åke Edvardssonin Winter-sarjaan. Teos on niin tuore, ettei siitä ole kirjoitettu paljon, mutta blogissa Elämä on ihanaa siitä on myös pidetty kovasti. Odotan, mikä onkaan kirjailijan seuraava suunta!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Asko Sahlberg: Tammilehto

Asko Sahlberg. Tammilehto. WSOY. 2004. 388 sivua.

"Omituinen tämä ihmisen tarve takertua ohi viivähtäviin hetkiin, palata pettymystensä lähteille kuin haaskalle, piehtaroida kohdalle osuneiden vääryyksien tomussa. Ihminen oli totisesti oma rangaistuksensa."

Tammilehto osoittautui minulle jotenkin niin suureksi, että en tiedä, miten kertoa siitä. Mutta yritän jotenkin lähestyä sitä vaikkapa päähenkilöiden avulla. Tammilehto ei nimittäin ole helppo. Se vaatii lukijalta keskittymistä. Samaan aikaan perinteinen, karu, filosofinen, kaunis ja ajaton. Tammilehto on todellista kaunokirjallisuutta.

Kansalaissota, punaisten ja valkoisten yhteenotto ja keskinäinen vihanpito tulevat voimakkaasti esille, mutta ne ovat kuitenkin vain tarinan raamit. Ajattomuudessaan Tammilehto on hyvin yksityinen. Se, mitä päähenkilöiden välillä tapahtuu, ei johdu sodasta.

Martin. Ankaran isänsä väheksymä, avioliitossaan epäonnistunut, pahasti alkoholisoitunut kartanonherra. Omaisuudenvaalijana surkea, jäljellä vain kuoleva kartano vailla perillisiä, nyt myös vailla palkollisia. Karkea ja tympeä mies, mutta samaan aikaan herkkä vanhus, joka rypee pahassa olossa ja itsesäälissä. Rakastuu Emmaan. Hienosti kuvattu hahmo, joka tuli kirjan henkilöistä kaikkein lähimmäksi.

Emma. Rohkea, älykäs, itsenäinen nainen, muonamiehen köyhä tytär Martinin pihapiiristä. Tienaa elantonsa epäedullisin keinoin juoruista välittämättä. Väkevän seksuaalinen olento. Auttaa veljeään kostamaan Martinille vanhan vääryyden, sillä/vaikka omakin vääryys on käsittelemättä. Päätyy
viettämään varsin sopuisaa rinnakkaiseloa köyhän kartanonherran kanssa. Ronskista Emmasta ei voi olla pitämättä.

Aarne. Muonamiehen poika, Emman veli. Hiljainen, arvoituksellinen nuorukainen, joka lähtee sotimaan punaisten puolelle koska niin kuuluu tehdä. Pärjää hyvin ja nousee arvostettuun asemaan, mutta piilottelusta huolimatta myös vankileirille ja sieltä pakoon. Tulipunaisen Martan aviomies, joka sotii ilman vakaumusta. Kantaa kaunaa Martinille ja pääsee kostamaankin. Aarnen kautta sota tulee hyvin lähelle, vaikkei se häntä kiinnostakaan. Aarne jäi minulle melko etäiseksi, mutta hän on hahmoista se, jonka avulla historialliset vuodet ja yhteisöllinen katkeruus sidotaan päähenkilöiden yksityisiin traumoihin ja kaunaan.

"Kuuma tunne heräsi hänessä. Ensin sillä ei ollut muotoa, mutta se kehittyi nopeasti polttavaksi ja kuluttavaksi kostonhimoksi, aidoksi kostonhimoksi, jolla ei ollut mitään tekemistä luokkavihan tai sorron uhriksi joutumisen tai edes sodassa katkeroitumisen kanssa. Se oli vanhaa vihaa, jota hän oli raahaillut ympäriinsä monta pitkää vuotta."

Sahlbergin kieli on kaunistelemattomuudestaan huolimatta hirveän kaunista! Lukija saa nauttia käsinkosketeltavan hienosta luonnosta tuoksuineen, lehtineen ja havuineen. Toki myös arkisista hajuista, liasta ja suorastaan eläimellisistä haluista. Taidolla asetellut sanat, harkitut asetelmat ja täyteläiset lauseet ovat paikoitellen suorastaan nerokkaita (välillä ne menivät ehkä jopa överiksi, mutta olkaamme välittämättä siitä).

"Puiden lehdet kiilsivät usvan helmittäminä. Viileä, veden tuoksuinen henkäys sormeili hänen kasvojaan ja koskematon ruoho taipui pehmeästi kahisten hänen jalkojensa alla. Hän eteni hitaasti ja takertui kivääriin kuin tankoon, jota seuraamalla hän pääsisi pimeässä tuntemattoman tilan halki, eivätkä hänen liikkeistään kertoneet niinkään askeleet kuin keuhkojen pakahtuneet vingahdukset."

Lukupiirissämme luettu  ja ihasteltu Tammilehto on varsin vähän blogattu, mutta ainakin Ilselä on sen lukenut. Ehkäpä lukupiirikaverini kirjoittavat siitä myös jonain päivänä.

Kirjamessuilla kaksi päivää

Vietin Messukeskuksessa lauantain ja sunnuntain. Ensikertalaiselle oli aluksi hieman hämmentävää seikkailla niin suuressa tilassa täynnä mielenkiintoisia osastoja ja ihmisiä. Pian pääsin kuitenkin innostuneeseen rytmiin ja risteilin onnellisena kirjailijahaastattelujen, paneelikeskustelujen, lukupiirien, antikvariaattien ja alelaarien välillä. Muistiinpanoja tein kahdesta mielenkiintoisesta keskustelusta ja HS:n esikoiskirjailijafinalisteista. Niistä alla. Muissa tilaisuuksissa rentouduin ja antauduin vain kuuntelemaan.  

Lukupiirit, Aki Ollikaisen Musta Satu ja Matti Röngän Eino, olivat lämminhenkisiä

ja leppoisia puolitoistatuntisia, joissa oli aikaa ruotia teosten piirteitä monesta näkökulmasta. Ollikainen totesikin, että joskus on hämmentävää, miten lukijat löytävät kirjoista asioita, joita hänelle itselle ei ole tullut mieleen! Ollikaisen tavasta kirjoittaa tekstiä jäi mieleen se, miten hän haluaa luoda vahvoja visuaalisia elämyksiä. Hän kuvittelee, millainen tilanne olisi kuvana ja sen jälkeen pohtii, miten sen saa sanallistettua. Matti Rönkä puolestaan valotti teostensa taustatyötä kertomalla, että kun tarinan faktapohja on hyvä ja luotettava, lukija uskoo myös faktan päälle rakennetun fiktion.

Mustan sadun lukupiirissä

Parnasson kirjallisuuspanelistit keskustelivat siitä, millaisen jäljen vuosi 2015 jättää kirjallisuuden historiaan. Kari Hotakainen muistutti, että kustantamoiden on tehtävä julmia kärjistyksiä ja liian aikaisia linjauksia tuotantonsa suhteen, minkä vuoksi katveeseen jää paljon hyvää kirjallisuutta. Niistä osa voi nousta maineeseen paljon myöhemmin. Kustantaja Anna Baijarsin mukaan tänä vuonna on nähtävissä ääri-ilmiöitä ja paljon muutoksia niin genreissä kuin kaupassakin. Pienet kustantamot tekevät rohkeita valintoja, kun taas globaalit markkinat keskittyvät bestsellereiden tuotantoon. Hän on pannut merkille uuden uskon paperikirjan nousuun ja ylipäätään myyntiin. Genreistä nousussa ovat vanhat klassikot, lasten- ja nuortenkirjallisuus ja esteettinen kirjallisuus. Popularisoidun, vetävän non-fictionin nähtiin myös saapuneen Suomeen. Kriitikko Anna Tomi painotti nykypäivässä verkon luomia mahdollisuuksia keskusteluun, kumppanuuteen ja yhteisöllisyyteen muun muassa runouden synnyssä.

Kirjailijan vuodesta olivat keskustelemassa Kaari Utrio ja JP Koskinen. Aiheena oli valottaa yleisölle sitä, millä tavalla kirjailija tulee toimeen ja mistä tulot koostuvat. Suomessa kirjamarkkinat ovat muotoutuneet sellaiseksi sykliksi, että syksy on markkinoinnin aikaa. Syksyllä on paljon kirjamessuja ja suomalainen tapa on ostaa suurin osa kirjoista joululahjoiksi. Tämä vaikuttaa luonnollisesti myös kirjailijan vuoteen ja rasittaa koko alaa. Syksyn jälkeen voi sydäntalven pyhittää itse kirjoittamiselle. Teos täytyy olla valmis keväällä, ja kustantamot aloittavat kirjasta tiedottamisen jo ennen kuin kirja on valmis. Usein kirjaa myydään sen ensimmäisellä mainostekstillä, jota kirjailijan itsensäkin on pystyttävä "noudattamaan" vaikkei kirja ole vielä valmis ja vaikka sitä haluaisi vielä muuttaa. Kesä täyttyy erilaisista tapahtumista, kunnes taas syksyllä markkinoidaan ja myydään. Niin kuin tiedämme, päätoimisen kirjailijan elämä on hyvin epävarmaa. Tuloja syntyy kirjan ennakkopalkkiosta, pienenpienestä lainauskorvauksesta, myöhemmin myynnistä. Lisäksi moni kirjailija tekee paljon muuta: kirjoittaa kolumneja, jatkokertomuksia naistenlehtiin, vierailee kouluissa ja kirjastoissa. Apurahojakin voi tietysti yrittää hakea!

Helsingin Sanomat esitteli vuosittaisen esikoispalkintonsa finalistit. Tässä heidän teoksistaan kolme, jotka minulle jäivät erityisesti mieleen. Voittaja julkistetaan 16.11. Vuokko Sajaniemen Pedot on monitasoinen, monen ulottuvuuden romaani nuoren naisen elämästä, perheestä ja kyläyhteisöstä. Teos pohtii rajatematiikkaa, rajoilla olemista ja niiden hallintaa. Mitä ihmiset pelkäävät, kun sudet - toiseuden symbolit teoksessa - herättävät niin voimakkaita tunteita? Lauri Mäkisen Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset on eriskummallinen dekkari, joka sijoittuu Ambomaalle 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen lähetyssaarnaajien keskuuteen. Dekkari ei sijoitu "siistiin laatikkoon" vaan leikkii ristiriitaisuuksilla, oikean ja väärän käsitteillä, ja siitä kenen näkökulmasta on kyse. Saako hyvä aina palkkansa? Pärttyli Rinteen Viimeinen sana käsittelee järkyttävän todellista ja rohkeaa aihetta: kouluampumista. Kirjailija on lähtenyt aiheen pariin hyvin hämmentyneenä ja haluaa siksi kunnianhimoisesti ymmärtää nuorta, sairasta(ko?) mieltä. Kirjailija kertoi, että hänen mielestään kirjallisuuden velvollisuus onkin käsitellä kipeitä asioita ja yrittää sitä kautta vaikuttaa tulevaisuuteen.

Kaiken kaikkiaan ihana viikonloppu! Joko seuraavat kirjamessut ovat pian??