Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen. Nälkävuosi. 2012. Siltala. 139 sivua. Kansi Elina Warsta.

"Toisen ihmisen puhe tuntuu hyvältä. Kun pitää pinnistellä ja keskittyä kuuntelemaan, unohtuvat hetkeksi nälkä ja kylmä. Ihan sama mitä toinen sanoo, kunhan vain osoittaa sanansa juuri hänelle. Silloin muistaa maailmassa olevan toisia ihmisiä, ja että ihmiset vielä puhuvat toisilleen. Ja jonakin päivänä ehkä puhuttaisiin taas jostain muusta kuin leivästä, sen puutteesta, nälästä ja taudeista."

Suurista nälkävuosista kärsittiin Suomessa ja Euroopassa vuosina 1866 - 1868. Vastaavanlainen tai vielä pahempi kato ja hätä tunnetaan vain 1600-luvun lopulta. Harvaan asutun maan pienillä torppareilla oli elämä niukkaa, sillä viljasadot olivat surkeita, halla saattoi iskeä jo elokuussa ja jatkuva sade tuhosi myös perunan. Talvet olivat pitkiä ja ankaria. Eniten kuolemaa aiheuttivat kuitenkin kulkutaudit, joita kerjäläislaumat kantoivat mukanaan siirtyessään hätämajoituksesta toiseen.

Myös Marja lähtee kahden lapsensa kanssa ja jättää kuolemaa tekevän miehensä yksin torppaan. Matka talosta toiseen, karjasuojasta latoon taittuu lumessa hiihtäen ja tarpoen. Välimatkat ovat pitkiä ja uuvuttavia, eikä majapaikoissa ole välttämättä ruokaa tarjolla. Harmaa velli ja leivänkannikat vievät eteenpäin vain vaivoin. Kylien asukkaat ovat vihaisia ja levottomia tautien ja nälän keskellä, silti armeliaisuuttakin löytyy.

Pieni Mataleena jää matkan varrelle. Nälkiintynyt maha ei enää kestä. Jäljellä ovat äiti ja pikkuveli Juho, kunnes äitikään ei enää jaksa, vaan tuupertuu pientareelle hyisen tuulen kasatessa lunta päälle. Unelma kullanhohtoisesta Pietarista ei pystynyt pitämään äitiä hengissä.

Nälänhätää eivät kärsi helsinkiläiset Renqvistin veljekset eikä senaattori. Kansan kohtalo vaivaa kuitenkin mieliä, eikä ole takuita että hallituksen toimet auttavat. Miten nälkäiset miehet muka pystyisivät rakentamaan rautateitä? Lyhyet kuvaukset näiden parempiosaisten elämästä ja ajatuksista asettavat Marjan perheen hädän historialliseen kontekstiin. Silti hangessa tarpovan nälkä on se, mikä tarinasta jää lukijan mieleen ja vavisuttaa. Onneksi vauraiden ja nälkäisten tiet kohtaavat, eikä pienen Juhon elämän tarvitse päättyä hankeen.

Nälkävuosi on pienestä koostaan huolimatta raskasta luettavaa. Lapsen hätä ja ikävä saivat silmäni sumenemaan. Toisaalta Ollikaisen kieli on kauniin puhdasta ja pelkistettyä, suorastaan runollista ja kuvantarkkaa. Viime syksyn kirjamessuilla Ollikainen kertoi itse siitä, millä tavalla hänen visuaalisuutensa vaikuttaa tekstin muotoutumiseen. Jälki on vakuuttavaa etenkin kylmyyden, talven valkeuden ja luonnon kuvauksissa.

Ollikaisen esikoisteoksesta on puhuttu paljon ja se on voittanut Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, Finlandia-ehdokkuuden ja Blogistanian Finlandian. En tiedä, miksi luin sen vasta nyt, mutta onneksi luin. Teoksesta on tietysti blogattukin paljon, ensimmäiset kohdalle osuneet ovat Elinan, Kirsin ja Saran. Kuittaan Helmet-haasteen kohdan 34: Keskustelua herättänyt kirja.

Kati Hiekkapelto: Tumma

Kati Hiekkapelto. Tumma. Otava. 2016. 300 sivua. 

Jo Hiekkapellon Kolibrista ja Suojattomista tuttu poliisi Anna Fekete päätyy tällä kertaa tutkimaan kuolleen laukkuvarkaan tapausta pienessä kotikaupungissaan Serbiassa. Entiseen kotimaahansa lomailemaan lähtenyt Anna antaa periksi vaistoilleen eikä voi olla sekaantumatta tapahtumiin, jotka saivat alkunsa jo hänen isänsä kuolemasta vuonna 1988.

Kahden Pohjois-Suomeen sijoittuvan dekkarin jälkeen Hiekkapelto on sijoittanut Annan Serbian unkarinkieliselle alueelle, paikkaan, josta aikaisemmissa teoksissa on vain mainittu. Edelleen liikutaan maahanmuuttajia käsittelevissä teemoissa: Annan oma sopeutuminen Suomeen, isoveljen ja äidin paluu kotimaahan, sekä nyt ajankohtaisina aiheina romanien asema ja Lähi-idän pakolaisten virta Eurooppaan.

Anna on ollut Suomeen muuttaessaan niin nuori, että on omaksunut kielen täydellisesti ja edennyt uralla. Perheen vanhemmille jäsenille ovi yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi ei koskaan kunnolla auennut. Annalla on perheessä selviytyjän rooli, eikä hän ole koskaan osannut sanoa ääneen, miten vaikeaa on ollut todistaa ympäristölle pätevyyttään. Eikä hän ole koskaan lakannut vertailemasta kahta kieltä ja kulttuuria toisiinsa. Kovan ja kyynistyneen kuoren alla on kotia ja isäänsä kaipaava, ei-mistään kotoisin oleva tyttö.

Hiekkapellolla on alusta saakka ollut vahva ote ja Anna päähenkilönään hän on pystynyt tuomaan dekkarikentälle uudenlaisen äänen. Siinä missä kaksi ensimmäistä teosta kuvasi monipuolisella tavalla kotoutumiseen liittyviä seikkoja, Tummassa päästään sinne, mistä on alunperin lähdetty. Tekstiä maustavat Annan vanhat perhetutut tarinoillaan, hellettä enteilevän alkukesän lämpö, paikallinen ruoka sekä voimakkaasti virtaava Tisza-joki. Serbian unkarinkielinen kolkka on myös hyvä esimerkki siitä, miten aina löytyy ihmisiä, joita valtaväestö on halukas sortamaan: romanit ovat Kanizsassakin se kaikkein poljetuin kansanosa.

Mutta mitä tekemistä Kanizsan romaneilla on laukkuvarkauden tai Annan isän kuoleman kanssa? Vai löytyykö parempi selitys, kun kaivaa menneisyyttä tarpeeksi ahkerasti oman henkensäkin uhalla? Hiekkapellon dekkarit ovat olleet mieluista luettavaa ja erityisesti pidän siitä, miten hän heittää unkarinkielisiä fraaseja dialogiin. Teosten parasta antia on lisäksi jo mainitsemani maahanmuuttajuuden ja ulkopuolisuuden tematiikka. Annan hahmo sen sijaan ei ole suosikkejani - onko niin, että kovasta kuorestaan kiinni pitävä nainen pystyy pitämään minutkin käsivarren mitan päässä?

Kuittaan tuoreella teoksella Helmet-haasteen kohdan 49: Vuonna 2016 julkaistu kirja.

Hyeonseo Lee: Seitsemän nimen tyttö

Hyeonseo Lee ja David John. Seitsemän nimen tyttö. Pakoon Pohjois-Koreasta. 2013. Englanninkielinen alkuteos The Girl with Seven Names: A North Korean Defector's Story. Suomentanut Jaana Iso-Markku. Otava 2015. 363 sivua.

Koska jokainen lapsi tiesi, että yksi ainoa yksittäisen esiintyjän lipsahdus saattaisi pilata tuhansien esiintyjen esityksen, jokainen lapsi oppi alistamaan tahtonsa kollektiivin tahdolle. [---] voimisteluesitys toisin sanoen auttoi tukahduttamaan yksilöllisen ajattelun.

Min-young kasvaa köyhässä, kurinalaisessa maassa. Hänen perheensä kuuluu siihen varsin onnekkaaseen kansanosaan, jonka songbun on hyvä ja jonka vuoksi heillä on riittävästi rahaa toimeentuloon. Perheen isä on maata kiertävä virkamies, äiti aloittaa periaatteessa laittoman, mutta hiljaisesti hyväksytyn salakuljetustoiminnan Kiinan rajalla kaupungissa, josta tulee Min-youngin ja tämän pikkuveljen koti.

Kotimaahansa jääneet pohjoiskorealaiset eivät ajattele kriittisesti, koska heillä ei ole mitään, mihin verrata. Pohjois-Korean kansa ei pääosin ole tietoinen oikeuksista, yksilönvapaudesta tai demokratiasta. Nuori Min-young alkaa kuitenkin kasvaessaan epäillä virallista totuutta. Vain muutaman kymmenen metrin päässä Kiinan puolella valot loistavat kirkkaammin eivätkä ihmiset näe nälkää. Kapean joen yli on moni kahlannut. Houkutus käy liian suureksi.

Kimien hallinto perustuu siihen, että he tekevät kaikista osasyyllisiä raakaan järjestelmään, vetävät mukanaan kaikki, ylhäisimmästä alhaisimpaan, hämärtävät ihmisten moraalin niin, ettei kukaan enää ole viaton. [---] ystävä ilmiantaa ystävänsä, koska pelkää saavansa rangaistuksen, jos ei ilmianna häntä.

Jatkuva ilmiannon pelko on luonut maahan kattavat korruptiojärjestelmän, joka lopulta mahdollistaa myös 17-vuotiaan tytön retken rajajoen toiselle puolelle. Alkuun retken piti kestää vain muutaman päivän, mutta pian tyttö tajuaa, ettei paluuta ole. Alkaa pako syvemmälle Kiinaan, taistelu nälkää ja paljastumista vastaan. Uskomattoman onnekkaiden ja usein myös epäonnisten käänteiden jälkeen, noin kymmenen vuotta myöhemmin, sittenmmin Soon-hyangiksi kutsuttu nainen pääsee pakolaisena Etelä-Koreaan. Hän voisi jo levätä ja aloittaa elämänsä alusta, mutta hänen on saatava vielä äitinsä ja veljensä pakoon.

Seitsemän nimen tyttö on juuri niin koukuttava ja jännittävä kuin tällaisen teoksen toivoo olevankin. Hyeonseon tarina on täynnä epäluuloa, raakuutta ja pelkoa. Se on kuitenkin myös täynnä rakkautta, toivoa ja rohkeutta. Sinnikkyys, neuvokkuus ja rohkeus kantavat pitkälle. Uskomattoman pitkälle. Teos on samalla myös tarkka kuvaus siitä mitä olemme Pohjois-Koreasta kuulleet tai kuvitelleet. On käsittämätöntä, että nykyaikaa sykkivän Etelä-Korean vieressä on maailman paras maa, jonka kansalaisia kuolee kadulla nälkään ja jossa ihmisiä teloitetaan julkisesti.

Omaelämäkerrallisen teoksen mukana on muutamia valokuvia sekä kartta pakoreiteistä. Hyeonseo Lee on päässyt kertomaan tarinansa Yhdysvalloissa ja sitä kautta noussut pohjoiskorealaisten ääneksi maailmalla. Luin hänen tarinaansa myös pakolaisuuden kuvauksena ylipäätään: tänäänkin maahamme pyrkivistä turvapaikanhakijoista monella saattaa olla samankaltainen tausta ja matka kerrottavanaan.

Saan kirjasta ensimmäisen pisteen Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen!

1-vuotissynttärit & Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

Ensimmäinen vuosi lukublogin kanssa on nyt koettu! Eilen oli virallinen syntymäpäivä, mutta vietin laatuaikaa rakkaan ystäväni kanssa enkä ehtinyt juhlia blogia, josta samoin on tullut vuoden mittaan tärkeä ystävä.

Mitä vuoteen mahtuu? Enemmän kirjoja ja lukemista kuin koskaan ennen. Lukutahtini oli kiivaimmillaan viime kesänä ja alkusyksystä, mutta paluu työelämään on hidastanut harrastusta. Alkuvuodesta kärsin ehkä jopa pienestä lukuväsymyksestä, mutta kevään myötä into on palannut ja odottavien kirjojen pinot houkuttelevat entistä enemmän. Helmet-lukuhaaste jäsentää harrastustani mielenkiintoisella tavalla, joskin pääsääntöisesti luen ihan mitä haluan, enkä ota paineita haastekohtien kanssa. Usein kirjan saan vaikka väkisin ängettyä johonkin kohtaan :)

Bloggaaminen eli kirjoista kirjoittaminen ja muiden arvioiden lukeminen on hieman muuttanut lukutapaani. Tietysti edelleen annan tarinan viedä mukanaan, mutta olen analyyttisempi kuin ennen. Osaan nyt myös nauttia huomattavasti laajemmasta skaalasta tyylejä kuin aikaisemmin. Jäsenyyteni eräässä lukupiirissä on vain hieman vanhempi kuin blogini, ja nämä kaksi lukuharrastusta ovatkin täydentäneet toisiaan hienosti! Voisi kai sanoa, että 36-vuotinen kirjaintoiluni on nyt sosiaalisempaa kuin koskaan.

Onnittelen siis tyytyväisenä sekä itseäni että blogiani ja toivon lukijoilleni runsaasti lukunautintoja jatkossakin!

Ljudmila Ulitskaya. 2003. Naisten valheet. Venäjänkielinen alkuteos Skvoznaja linija. Suomentanut Arja Pikkupeura. Siltala 2011. 

Perjantaina sain loppuun Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet. Kirjailijan nimi tuli minulle tutuksi joskus viime vuonna täällä blogimaailmassa ja hankin teoksen hyllyyni odottamaan syksyn kirjamessuilta. "Miten valheen voi määritellä?", kysyy Ulitskaja alkusanoissaan. Millä tavalla naisten harttaiset valheet eroavat miesten mahtipontisista valheista?

Irene avautuu elämästään Ženjalle, kertoo traagisen tarinan lapsistaan, jotka kaikki ovat kuolleet vuorotellen. Ženja on järkyttynyt, lasten kohtalot jäävät vaivaamaan mieltä. Miten yhden ihmisen kohdalle voi sattua niin paljon murhetta? Miten ihmeessä tämä kärsinyt nainen on edelleen niin valovoimainen? Viikkoa myöhemmin käy ilmi, ettei mikään, mitä Irene on niin vuolaasti kertonut, ole totta.

Kymmenkesäinen Nadja tarinoi pihapiirin pojat pyörryksiin. Tyttö on taitava metsäntuntija, reipas johtaja joka on oppinut kaiken veljeltään Juralta, jota ei ole olemassakaan. Teini-ikäinen Ljalja-neito paljastaa Ženjalle suuren salaisuuden, jota ei oikeasti ole tapahtunutkaan. Pitkään eläkkeellä ollut kirjallisuuden professori haluaa viimeisten kuukausiensa aikana kokea, miltä tuntuu ihailu ja käyttää hyväkseen nuoren naapurintytön tietämättömyyttä. Ženja joutuu sivullisena paljastamaan, etteivät vanhan naisen runot olekaan tämän omia. 

Tässä osa naisten valheista. Ulitskaja lataa lisää pieniin tarinoihinsa, jotka toimivat vallan hyvin myös itsenäisinä novelleina, mutta kirjassa niitä yhdistää Ženja, jolle yleensä lankeaa kuuntelijan rooli. Ženjan kautta lukija tapaa kokoelman eri-ikäisiä, eri yhteiskuntaluokkaa edustavia, eri tavoin Ženjalle läheisiä tai etäisiä naisia, jotka kaikki vuorollaan valehtelevat.

Miksi nämä valheet? "Miten surkeita valheita. Mutta totuus oli silti niitäkin surkeampi." Onko niin, että valheilla saamme elämäämme ja kokemuksiimme lisää draamaa ja intohimoa, lisää puuttuvaa romantiikkaa, väkivaltaa ja muita elokuvan aineksia. Kukapa tähän ei olisi välillä syyllistynyt?

Tarinoita oli mukava lukea, vaikka hieman välillä ihmettelin syytä tällaiseen tutkielmaan, etenkin kun tarve valehdella tuntui usein niin pinnalliselta. Täytyy silti ihailla Ulitskajan tapaa kertoa. Kielessä on hienoista huumoria ja terävää ironiaa ja teksti soljuu mukavasti eteenpäin. Suomentaja on saavuttanut käännöksellään varmasti sen olennaisen.

Kuittaan tällä pienellä kirjalla Helmetin haasteen kohdan 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema. Naisten valheista on kirjoitettu myös blogeissa Sallan lukupäiväkirja ja Morren maailma.

Dolores Redondo: Näkymätön vartija

Dolores Redondo. 2013. Näkymätön vartija. Espanjankielinen alkuteos El guardián invisible. Gummerus. 2015. Suomentanut Sari Selander. 476 sivua.

Uutta tuulahdusta dekkarimaailmaan tuo Espanjan Baskimaasta kirjoittava Dolores Redondo, jonka trilogian ensimmäinen osa käännettiin viime vuonna. Suosion siivittämänä Baskimaa-trilogian toinen ja kolmas osa suomennetaan jo tänä vuonna.

Amaia Salazar on menestyvä ja tunnollinen rikostutkija, joka saa johdettavakseen kammottavat nuorten tyttöjen murhat kotiseudultaan, pimeiden baskimetsien keskeltä. Paluu kotikylään pitkän tauon jälkeen ei ole helppoa, sillä Amaia on yrittänyt koko aikuisen elämänsä unohtaa lapsuutensa kauhut. Tutkittava tapaus nostaa muistoja pintaan ja Amaia käy lähellä henkistä romahdusta ennen kuin tapaus on selvitetty.

Pilvisen laakson asukkaat eivät ole unohtaneet muinaisia metsänhaltijoita tulkitessaan joen rannalta löytyvien ruumiiden viestejä. Tarunhohtoinen basajaun elää monien mielestä edelleen. Onko tämä olento syyllinen vai metsän vartija? Amaian analyyttisyys ja huolellisuus horjuvat kun metsässä on vastassa jotain mitä järki ei selitä. Vai onko kyse vain siitä, ettei hän ole nukkunut hyvin pitkään aikaan? Sattumaa tai ei, mutta Amaian tutkimat tapaukset alkavat osoittaa kohti hänen omaa perhettään. Perheleipomo piirtyy keskipisteeksi etenkin Amaian omien lapsuustraumojen näyttämönä, mutta lopulta myös murhien johtolangat vievät tuttujen jauholaarien luo.

Redondon teos on toisaalta varsin perinteinen dekkari kuvioineen ja tutkimuksineen. Eksoottisen leiman sille antavat baskimaan omat perinteet, tarut, luonto ja kieli, joita kirjailija on käyttänyt runsaasti hyväkseen. Tarina on paikoin hidastempoinen, sillä teksti viipyilee tarkoituksella vanhan kylän mukulakivillä, talvisessa vesisateessa ja ennen kaikkea metsän siimeksessä. Juoni käänteineen piti hyvin otteessaan ja päähenkilön henkilökohtainen trauma  - (hienoisesta) epärealistisuudestaan huolimatta - kosketti ja toi tarinaan syvyyttä. Ja täytyy sanoa, että välillä suorastaan pelotti panna kirja pois ja sammuttaa valot!

Näkymätön vartija on ollut myyntimenestys Espanjassa ja sen ulkopuolella kymmenissä maissa. Redondon resepti onkin melko varma: kirjassa yhdistyvät tutut elementit, maagista realismia, naisasiaa, psykologista jännitystä ja uhkea miljöö. Asetelmat muistuttavat amerikkalaisista naisdekkaristeista, mutta toisaalta mystiikka tuo mieleen vaikkapa ranskalaisen Fred Vargasin. Kliseiltäkään ei vältytä, mutta miljoonat lukijat eivät ole olleet ihan väärässä, sillä odotan kyllä jatkoa!

Koska perinneleivonnainen txatxingorri paljastaa lopulta murhaajan, sijoitan teoksen Helmetin haasteeseen kohtaan 1: ruuasta kertova kirja. Dekkarista on kirjoitettu myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Ullan Luetut kirjat ja Tuijata.