Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Pajtim Statovci. 2016. Tiranan sydän. Otava. 271 sivua.

Kuulin juuri eilen Helsingin kirjamessuilla, että Tiranan sydän on voittanut Toisinkoinen-palkinnon, eli palkinnon joka myönnetään aina vuoden parhaalle kirjailijan toiselle teokselle. Palkinnon myöntää Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestö. Voitosta ei itse asiassa ole vielä mainintaa palkinnon kotisivuilla, mutta Facebookista tieto sentään varmistui! Onnea Pajtim Statovcille!

Palkinto meni mielenkiintoiselle, hyvin ajankohtaisia ja silti ikuisia asioita käsittelevälle teokselle. Nuori Bujar ja hänen ystävänsä Agim elävät köyhässä Albaniassa, suljetussa maassa Euroopan reunalla ja haaveilevat paremmasta elämästä Italiassa. Vuosisatojen alistus näkyy maassa ja sen taruissa, vaikka tarinoissaan isät siirtävät pojilleen uskon oman kansan kauneuteen ja ylpeyteen. Kun perheestäkään ei ole enää turvaa, poikien on lähdettävä ja löydettävä oma keinonsa selvitä ensin hengissä ja sitten tienata matkarahat veneellä meren halki Italiaan.

Mitä pitäisi tehdä, jos oma tarina, jonka traagisuudella kuvittelee saavansa muiden ihmisten myötätunnon, aiheuttaakin muissa ihmisissä vihaa? Minne pitäisi mennä, jos palaaminen omaan kotimaahan on mahdotonta?

Vuosikymmen myöhemmin maailmalla elää levoton kulkija, joka etsii paikkaansa milloin Berliinissä, Madridissa, milloin New Yorkissa. Hän on mies ja hän on nainen, hän antaa sekä miesten että naisten rakastaa itseään. Hän on italialainen ja espanjalainen, mutta ei koskaan albanialainen. Hän on orpo, hän haluaa unohtaa äidinkielensä ja kieltää menneisyytensä. Pakonomainen halu löytää parempi paikka, sellainen missä voi hengittää vapaasti ja kietoutua hitusen entistä parempiin olosuhteisiin, ajaa häntä eteenpäin eikä hän kiinny mihinkään, ei kehenkään. Silti häneen on helppo rakastua, tuohon valehtelijan itsevarmuuteen on helppo ripustautua. Vuonna 2003 hän saapuu kylmään ja etäiseen Helsinkiin ja saa viimein osakseen palan loistosta, josta hän on niin pitkään unelmoinut.

Tiranan sydämessä on monta tarinaa yhdessä hahmossa. Järkyttävä köyhyys, nälkä ja kyvyttömyys nähdä tulevaisuutta omassa kotimaassa, suoranainen viha sen apatialle saa Bujarin lähtemään vaaralliselle matkalle. Edelleen Välimeren ylittää jatkuvasti valtava määrä pakolaisia samoista tai muista karmeista syistä. Ne onnekkaat jotka pääsevät perille, saavat osakseen vain epäinhimillistä kohtelua tai jopa palautuksen takaisin. Se joka lähtee eikä palaa, ei ole enää koskaan missään täysin kotonaan. Bujarinkin kokema ulkopuolisuus kulkee hänen mukanaan mantereelta toiselle.

Ulkopuolisuutta teos käsittelee pakolaisuuden lisäksi myös toisella tasolla. Transsukupuolisuus ja sukupuolen käsite on Bujarin tarinassa vähintään yhtä kantava teema. Saavuttuaan Helsinkiin hän tapaa Tanjan, epävarman nuoren joka odottaa pääsyä sukupuolenkorjausleikkaukseen. Tanjassa on kaikki se, mitä jää kun ei koe koskaan olevansa riittävä millään mittarilla, minkään virallisten normien mukaan. Olemassaoloaan jatkuvasti anteeksipyytelevä nuori luottaa kaiken nähneeseen ulkomaalaiseen ja luo suhteelle nopeasti puitteet, joissa Bujarin on helppo viihtyä, mutta jälleen kerran vain hetken.

Identiteetin rakentamiseen voi löytyä aineksia ympäri maailman metropolien, lehtileikkeistä, öisistä kohtaamisista, haaveista ja jopa tosi-tv:n mahdollistamasta hetken julkisuudesta. Albanian runsaat tarustot kaksipäisestä kotkasta, uljaista ratsuista ja monitulkintaisista kohtaloista kulkevat kuitenkin mukana vaikka maailman ääriin. Tiranan sydän on monisyinen teos, joka puistattaa ja ravisuttaa, kuljettaa mukanaan jouhevasti muttei päästä vähällä, vaan pakottaa ajattelemaan ja katsomaan peiliin. Sen kauneus on ihmisissä ja heidän mystiikassaan, mutta samalla sen julmat tarinat leikittelevät kuolemalla.

Huikean teoksen ovat lukeneet myös mm. Krista, Kaisa Reetta T. ja Omppu. Osallistun kirjalla Suomi(ko) 100 -lukuhaasteeseen, jonka avulla annetaan ääni suomalaiselle marginaalille.

Lyhyesti viikonlopusta Helsingin kirjamessuilla

Ihan niin ahkera en ollut kuin mitä perjantain postauksessani uhosin. Ja vaikka jätin ohjelmaani mielestäni liikkumavaraa, niin vain kävi, että varsinkin ympärilläni olevat sekä vanhat ystävät että uudet, ihanat messututtavuudet veivät oman aikansa, ja hyvä niin! Tässä viikonlopustani lyhykäisesti:

Lauantaiaamu alkoi jännityksellä, sillä viime vuonna en osallistunut bloggaribrunssille. Tämä oli siis ensimmäinen kertani. Meitä bloggaajia oli paikalla ihan valtava määrä, mikä oli yllättänyt brunssin järjestäjätkin, WSOY:n ja Tammen. Pääsimme (kai) kuitenkin kaikki istumaan, saimme maittavan aamiaisen ja kassillisen kirjoja mukaamme. Paikalla oli viisi konkarikirjailijaa, Tuula-Liina Varis, Claes Andersson, Anja Snellman, Riitta Jalonen ja Hannu Mäkelä, joita kustantamot haastattelivat ja mekin saimme esittää kysymyksiä. Viisaita sanoja oli ilo kuunnella!

Brunssin jälkeen siirryin Atenan järjestämään tilaisuuteen, jossa kaksi esikoiskirjailijaa, Tiina Lifländer ja Soili Pohjalainen, keskustelivat kirjoittamisesta, bloggaamisesta ja kirjoittajan identiteetistä. Kovin paljon enempää en lauantaina sitten jaksanutkaan kuunnella esitelmiä. Iltapäivällä oli tietysti pakko poiketa Tommi Kinnusen haastattelussa, mutta muuten vietin päivää bloggaripisteellä monen muun kollegan tavoin.

Sunnuntaina myöhästyin suunnitelmastani aloittaa päivä Terhi Rannelan haastattelulla. Ehdin kuitenkin kuulemaan Pajtim Statovcia lavalla. Luen parhaillaan hänen toista teostaan, Tiranan sydän. Kirja vaikuttaa oikein hyvältä ja mielenkiintoisia vastauksia kirjailijalla oli lavallakin. Lounaalla kävin ystävien kanssa, minkä jälkeen siirryimme ihailemaan Pirkko Saisiota ja hänen älykkäitä mietteitään. Iltapäivän kruunasi Helsingin Sanomien 10 esikoiskirjapalkintoehdokasta, joita kriitikot haastattelivat. Kaikki kandidaatit ovat varmasti voiton ansainneet, mutta vasta 16.11. kuulemme, kuka se on. Ai niin, tietysti päivääni mahtui muutama hankintakin!

Viikonloppu Helsingin kirjamessuilla

Yksi vuoden kohokohdista, johon olisi ihanaa heittäytyä neljäksi päiväksi, mutta niinhän se menee, että työ estää kokopäiväisen harrastamisen. Onneksi minulla on kuitenkin mahdollisuus viettää messuilla kaksi kokonaista päivää. Muistan vielä sen tunteen, kun viime vuonna astuin ensimmäistä kertaa Messukeskuksen aulasta portaat alas kirjojen täyttämään valtavaan halliin. Pää oli pyörällä ensimmäiset tunnit, mutta kun pääsin sinuiksi ihmismassan ja ohjelmatarjonnan kanssa, en olisi halunnut lähteä enää koskaan pois.

Tänä vuonna kävin maistelemassa messutunnelmaa jo neljä viikkoa sitten Turussa. Osa esiintyjistä ja haastateltavista on Helsingissä samoja, mutta ohjelma on jälleen kerran niin valtavan runsas, ettei päällekkäisyyden vaaraa ole! Lauantaina vietän aamupäivästä aikaa bloggaajaystävieni seurassa ja kello 14 - 15 päivystän kirjabloggaajien osastolla 6t139. Tervetuloa piipahtamaan! Tässä poimintoja kaikesta muusta mitä käyn kuuntelemassa, jollen pengo loputtomia kirjalaareja:

Lauantai 29.10.

13.00 Takauma - Suomen kirjailijaliitto esittää: Oikeista ihmisistä
Millaista on kirjoittaa ihmisestä, joka on todellinen historian henkilö? Mukana mm. Heidi Köngäs, joka kirjoitti hienon teoksen Hertta Kuusisesta viime vuoden lopulla.

15.00 Mika Waltari - Dekkarilauantai: Kuinka dekkari rakennetaan?
Neljän eri kustantamon dekkarikirjailijat keskustelevat tavastaan rakentaa juoni, miljöö ja henkilöt. Yksi haastateltavista on Niin With, jonka esikoisdekkari Lähettäjä tuntematon oli varsin viihdyttävä.

15.30 Aleksis Kivi - HS Tähtihetki: Tommi Kinnunen
Lopotille olisi varattu puolentoista tunnin mittainen lukupiiri, mutta luulenpa, että käyn kuitenkin kuuntelemassa haastattelun. Joko Kinnunen paljastaa, milloin hänen tarinansa jatkuu?

17.00 Kirjakahvila - Laura Gustafsson ja Korpisoturi
Joulupukki, jos luet blogiani, tässä on kirja, jota toivon joululahjaksi!

Sunnuntai 30.10.

11.00 - Kirjakahvila - Terhi Rannela ja Frau
Romaani pelätyn natsipyövelin vaimosta oli vakuuttavaa luettavaa. Roman Schatz haastattelee.

12.00 Katri Vala - Pajtim Statovci ja Tiranan sydän
Mielenkiintoiselva vaikuttava kirja, jota luen parhaillaan!

14.00 Aleksis Kivi - HS Tähtihetki: Pirkko Saisio
Okei, kuuntelin Saision haastattelun Turussakin, mutta minkäs teet, kun tekee mieli kuunnella uudelleen! Mies, ja hänen asiansa odottaa kirjahyllyssä vuoroaan. Olisipa se jo pian!

15.30 Aleksis Kivi - HS: Esikoiset lavalla
Helsingin Sanomat julkistaa esikoiskirjapalkintonsa voittajan 16.11., mutta sunnuntaina kandidaatit ovat lavalla ja saavat kertoa lyhyesti teoksistaan. Minulle mieluisia esikoisia ovat tänä vuonna olleet Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa, Minna Rytisalon Lempi ja Tiina Lifländerin Kolme syytä elää.

16.30 Aino - Elämän käännekohdat
Millä tavalla elämän käännekohdat vaikuttavat romaaneissa? Mukana keskustelemassa kirjoistaan mm. Riitta Jalonen (upea Kirkkaus) ja Anna-Kaari Hakkarainen, jonka Kristallipalatsin olen laittanut syksyn lukulistalleni.

Antoisaa messuviikonloppua meille messuilijoille ja nautinnollista lukuviikonloppua teille, jotka ette tällä kertaa pääse mukaan!

Patriarkka Tampereen Teatterissa

Ritva Jalonen ja Heikki Kinnunen. Kuva: Harri Hinkka

Juha Jokelan käsikirjoittama ja Samuli Reunasen ohjaama Patriarkka on pyörinyt Tampereen Teatterissa syyskuun alkupuolelta lähtien. Edelleen oli sali täynnä keskellä viikkoa, eikä mikään ihme. Patriarkka on vangitseva, hauska ja armoton kuvaus perheestä, joka voisi olla meistä kenen tahansa.

Heimo Harju (Heikki Kinnunen) on päättänyt palata eläkepäiviltä Normandiasta takaisin Suomeen, sillä hänestä tuntuu, että hänellä olisi kotimaalleen vielä paljon annettavaa. Hän haluaa ottaa vielä vastuuta. Hänen vaimonsa Virpi (Ritva Jalonen) ei ole asiasta kovin innostunut. Normandiassa hän on saanut omistautua puutarhalleen, kun taas Suomessa hänen roolikseen muotoutuisi lastenlasten hoito. Kuvio palauttaa Virpin mieliin ne kipeät vuodet, jolloin hän joutui yksin kantamaan vastuun lastenhoidosta Heimon reissatessa työmatkoilla maailmalla. Kysyttiinkö silloinkaan hänen mielipidettään? Ei taideta kysyä nytkään.

Niinpä pariskunnan kotiinpaluujuhlastakin meinaa tulla Heimon ja tämän parhaan ystävän tähdittämä juhla, kunnes suorasanainen miniä (Mari Turunen) avaa suunsa ja kyseenalaistaa suuriin ikäluokkiin kuuluvien appivanhempiensa välisen tasa-arvon ja perheen sisäisen asetelman. Hän nostaa pöydälle nyt eläkeikään päässeiden miesten itsekeskeisyyden, näköalattomuuden ja hegemonian. Hän kyseenalaistaa Heimon ystävän Kalen (Jukka Leisti) hävyttömät vitsit. Pöytäpuhe järkyttää perheen sisäistä dynamiikkaa, mutta niin on tarkoituskin.

Olen itse samanikäinen kuin näytelmän lapset ja vanhempani kuuluvat suuriin ikäluokkiin. Heimo ja Virpi tuntuivat alusta lähtien järkyttävän tutuilta äänenpainoja ja ruokapöytäilmeitä myöten. Heimon vankkumaton luottamus kykyihinsä ja itsetyytyväisyys. Se, miten Heimon ystävä kysyy Virpiltä, mitä tämä on laittanut jälkiruaksi? Koska, niin tietysti, vaimon vastuullahan se on. Pieni esimerkki ehkä, mutta kuvaa hyvin sitä, millä tavalla Heimolla hyvävelineen on ollut erilaiset mahdollisuudet ottaa tilaa ja toteuttaa itseään kodin ulkopuolella. Entäpä nelikymppiset lapset? Perheen poika Jarno (Risto Korhonen), suurten ikäluokkien ja 90-luvun laman kasvatti, kelluu eksistentiaalikriisissä, sillä hän kuuluu sukupolveen joka uskaltaa kyseenalaistaa vanhempiensa teot ja moraalin, muttei täysin luota itseensä eikä kykyihinsä. Hänellä on jo taito käsitellä arpia ilman alkoholia, toisin kuin isällään. Sukupolvien välinen asetelma jännitteineen on kerta kaikkiaan herkullinen.

Jokelan teksti puhuttelee, puhuu kuin olisin osa perhettä, minulle ja minun puolestani. Miniän fallosmonologia on jo yksistään upea, mutta siinä vaiheessa kun Virpi sysää marttyyrinkruununsa sivuun ja alkaa HUUTAA, tietää, että tässä näytelmässä on tosi kyseessä. Virpin voimaantuminen on sellaista katsottavaa, että Heimoa käy sääliksi. Tällä kertaa niin päin. Nuori, yksinäinen Virpi kävi sääliksi siellä 1970-luvulla. Joko hän vihdoin saisi äänensä kuuluviin?

Patriarkka perustuu jykevään dialogiin, pitää ihmisen esillä, eikä lavasteita juuri tarvita. Valot riittävät. Yksinkertaisuudessaan hienosta lavastuksesta ja osuvasta pukusuunnittelusta on vastannut Mikko Saastamoinen. Esitys pyörii onneksi toukokuulle saakka. Vahva suositus!

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Riku Korhonen. 2016. Emme enää usko pahaan. WSOY. 392 sivua.

Pilata ensin puolet elämästä pelkäämällä jotain hyvin epätodennäköistä. Ja kun oli hitaasti voittanut hulluimmat pelot, pilata loput tekemällä se, mitä oli pelännyt.

Mistä ihme fantasioista Korhonen on tempaissut päähenkilölleen idean, että vaimo pitää järjestää kaapatuksi, jotta saisi korjattua kuvaansa naisen silmissä pelastajana, sankarina, uroksena? Paintball-yrittäjä Eero Viitanen on suunnitelmansa kanssa ihan tosissaan. Hänen on toteutettava vaimonsa ryöstö keinolla millä hyvänsä saadakseen takaisin jotain, minkä ruuhkavuodet ovat suhteesta kadottaneet. Mies lukee kymmeniä tarinoita eri kulttuurien vaimonkaappausperinteistä, perehtyy alan tarustoihin, maalaustaiteeseen, freskoihin ja pornografiaan.

Eeron ja Ainon voimakkaalla liekillä palanut rakkaus on vuosien yhdessäolon ja kahden lapsen myötä tasaantunut arjeksi, intohimon tasaannuttua aikuisuuden paloturvalliseksi induktioliesihehkuksi, joka pyörii rutiinilla ja hyvin, mutta josta varsinkaan Aino ei enää saa tarpeilleen tyydytystä. Perin tyypillinen kuvio, jolle Eero on päättänyt tehdä jotain. Eero on nimittäin Innostuja, joka saatuaan jotain päähänsä ei anna periksi vaan runnoo suunnitelmansa läpi. Siksi kai hänen yrityksensäkin on pärjännyt läpi lamojen ja muiden muutosten. Avukseen hän saa taivuteltua parhaan ystävänsä Larin, yksinäisen miehen, joka kärsii pakkoajatuksista eikä oikein tunnu saavan elämästään otetta. Niin kuin vain kuvitella saattaa, hyvin suunniteltu on toki puoliksi tehty, mutta vain puoliksi. Kävikö miehillä mielessä, että joku saattaisi nähdä jotain ja tehdä asialle jotain? Vaimonryöstöllä saattaa olla traagiset seuraukset.

Korhosen romaani on perusteellisuudessaan kunnianhimoinen paketti. Hänen kuvaamansa lähtökohdat, nelikymppiset hahmot ja ympäristö ovat arkisuudessaan hyvin tunnistettavia. Päähenkilöiden parisuhde ja elämäntilanne on suorastaan karrikoidun tavanomainen, mutta jotta asetelma ei olisi tylsä, Korhonen ripottelee sekaan osuvaa komiikkaa ja pureutuu etenkin mieshahmojensa ajatusmaailmaan herkullisella terävyydellä. Niin hahmojen menneisyys, mielihalut, ulkonäkö kuin työelämäkin esitellään perusteellisen tarkasti. Ympäristö eli Turku esikaupunkialueineen on niin olennainen osa romaania, että vähän väliä tekee mieli tarkastaa paikannimiä kartasta, ja siellähän ne kaikki ovat. Turkulaisille tämä lienee nautinto!

Sinä elokuun päivänä Kuuvuorta painoi kostea ilmamassa. Pyhän Katariinan kirkon yllä paisui tumma ihmisaivojen tavoin poimuttunut pilvi, hiekkateiden varsilla kulottuneet heinät seisoivat hievahtamatta ja tummenneet vaahteranlehdet roikkuivat pysähtyneessä ilmassa. Lari istui farkkusortseissa ilman paitaa ja odotti ukkosta.

Romaanin kieli olisi sekin perusteellisuudessaan nautinto, jollei se venyisi sivun mittaisiksi virkkeiksi. Välillä meinasi nimittäin käydä niin, että pudotin lukiessani virkkeen alun punaisen langan lukuisten ja aina vaan toisistaan virtaa saavien mielikuvien sekaan. Korhonen on ladannut tekstiin todella paljon, eikä siinä mitään, kuvaus on monipuolista ja (kuten jo sanoin) osuvaa. Todella osuvaa, mutta sitä on liikaa. Tiettyjen tunnelmakuvausten sijaan kirjailija olisi voinut luottaa siihen, että lukija osaa luoda mielikuvansa itse ja rakentaa jotain itse. Kerrassaan mainio tarina hyvine hahmoineen oli useaan otteeseen kompastua liian runsaaseen tekstiin. Eeron päätön vaimonryöstöidea oli onneksi se, mikä piti otteessaan, sillä halusin todellakin tietää, mihin toteutus johtaa.

Emme enää usko pahaan on parisuhdetarinan lisäksi hyvin kiinni yhteiskunnassa. Ainon työ päihdeongelmaisten asuntolassa esittelee niitä elämän nurjapuolia, joista kaikki tietävät, mutta jotka helposti lakaistaisiin näkyvistä. Nämä laitapuolen kulkijat saavat tarinan lopussa merkittävän roolin kohtaamisessa, joka on yllättävän raaka, mutta romaanin muuhun tyyliin sopiva makaaberilla tavallaan. Myös mielenterveyden kanssa kamppailevat saavat puheenvuoron, toisaalta Larin kautta, toisaalta tuon yllättävän lopun kautta. Koskaan ei kannata aliarvioida sattuman roolia.

Löysin arviot tuoreesta teoksesta myös blogeista Tuijata ja Kirjasta kirjaan.

Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkonen. 2016. Vieraat. Siltala. 191 sivua.

Mutta kun asiat alkavat muuttua, olivat ne sitten mitä asioita tahansa, sen huomaa usein liian myöhään, vasta silloin kun paljon on jo tapahtunut tai kun mitään ei enää tapahdu, kun elämä on vain pysähtynyt paikoilleen, kohtaan jossa kukaan ei haluaisi olla.

Enpä juurikaan maisemia ihaillut junamatkalla Tampereelta Ouluun, vaan keskityin pieneen episodiromaaniin vieraista, jotka saapuvat Senjan illalliskutsuille kauniin lämpimänä elokuun iltana. Alkuasetelma on siis lauantai-illan pienimuotoiset kutsut, joiden emännöimiseen Senja on nyt mielestään valmis, kaipaa iloa ja tuttuja ääniä, on tarpeeksi vahva. Senjan puolisoa Lauria ei vaan näy missään, miehen piti käväistä ostamassa lisää valkoisia ruusuja, eihän sen pitäisi kestää näin kauan. Täytyykö hänen nyt ottaa vieraat vastaan yksin?

Senjan ja Laurin rakkaustarina on hiipumassa suruun, odotukseen, toivoon ja hiljaisuuteen. Vuosien odotus ei ole tuonut parille vauvaa, eikä Senja ole enää entisensä. Ovesta astuvat sisään vuorotellen naapurin nuori äiti taaperonsa kanssa, Senjan paras ystävä ilman puolisoaan, äiti ja tämän uusi kumppani sekä kaksi Laurin kutsumaa nuorta naista, jotka eivät kuulu joukkoon. Laurin siskoa odotellaan vielä, vaikkei kukaan kai usko hänen tuloonsa. Kullakin vieraalla mukanaan ajatukset, joista muut eivät tiedä. Kullakin takanaan päivä, joka epävarmalla tavalla on johtanut näille kutsuille.

Vieraat on siis episodiromaani, jossa kukin vieraista kertoo joko omalla tai kertojan äänellä tarinansa, sen parisuhteista, lapsuudestaan tai vanhemmuudestaan. Kantavana teemana on suhde toiseen ihmiseen, rakkaus tai sen puute, riippuvuus toisesta. Lapsen suhteella vanhempaansa tai vanhemman suhteella lapseensa on aina jollakin tavalla kauaskantoiset seuraukset ja vaikutuksensa aikuisuuden parisuhteisiin. Suhde omaan lapseen, vanhempaan tai puolisoon on aina tavallaan myös riippuvuussuhde, ja jollei riippuvuus ole molemminpuolista, mitä se voikaan tehdä sille toiselle. Mikä valta voikaan olla sillä, jolle suhde ei merkitse niin paljon. Mikä valta hänellä onkaan määritellä suhteen tahti ja intensiteetti.

Äitiys ja vanhemmuus, toivottua ja suunniteltua tai ei, ei aina tunnu siltä kuin sen on kuvitellut tuntuvan tai siltä miltä ympäristö antaa ymmärtää sen tuntuvan. Vanhemmuuteen liittyvät ristipaineet yksityisten, yhteisten ja julkisten tunteiden välillä saattaa käydä ylivoimaiseksi. Entäpä kun parisuhteesta ja perheestä on päätetty yhdessä, on tahdottu yhdessä, onko mielipidettä oikeutta muuttaa ja miten siitä pitäisi kertoa? Onko päätöksestä oikeutta irtautua silloinkaan, kun suhde on muuttunut eikä toimi enää?

Vieraat käsittelee ikuisuuskysymyksiä, joita kuka tahansa joutuu pohtimaan suhteissaan perheeseen ja kumppaneihinsa. Romaanin hahmot ovat hyvin tunnistettavia, mutta hahmoina rohkeita. He läpikäyvät ajatuksia, joista keskustellaan paljon, mutta haaveilevat myös asioista, joista ei niin usein puhuta. Hahmojen läpi kulkee eräänlainen väsymys siitä, mitä pitäisi olla, mitä on luvannut olla, mutta johon ei ehkä kuitenkaan kykene. Jos ympäristö luo ihmiselle odotuksia, miten hirveästi niitä luokaan ihminen itselleen. Elämään kuuluu olla välillä eksyksissä, pitää hakea paikkaansa ja tunnustella rooliaan. Harvoin se menee käsikirjoituksen mukaan ja kukin kestää mutkat tavallaan, jos kestää.

Unohtaisin äänen joka kuiski sinä teit valinnan ja sait mitä halusit, sait sait sait, eikö se riitä, eikö sinulle mikään ikinä riitä, koko ajan se kuiskii, nytkin.

Sain romaanista paljon, vaikka junamatka Tampereelta Ouluun ei kestänyt kuin neljä ja puoli tuntia. Lyhykäisyydestään ja helppolukuisuudestaan huolimatta teos ei ole lainkaan pieni eikä varsinkaan kevyt. Se antoi paljon, vaikken vanhempi olekaan. Romaanin hahmot teemoineen ja tunteineen ovat niin vahvasti yleisinhimillisiä, että ne toimivat, oli lukija missä tahansa elämänvaiheessa. Kekkosen kieli on ihailtavan yksinkertaista ja soljuvaa, samalla hienoa ja koskettavaa. Se sanoo ilmaisuvoimaisesti kaiken olennaisen, eikä yritä olla enempää kuin on tarpeen. Loppuun kirjailija luo ikään kuin kaksi mahdollisuutta, onnellisen ja onnettoman, jotka jäivät hieman irrallisiksi varsinaisista "vieraista". Ehkä kokonaisuus olisi toiminut ilmankin?

Kirjan ovat lukeneet ja bloganneet myös mm. Ulla ja Laura.

Peter Sandström: Laudatur

Peter Sandström. 2016. Ruotsinkielinen alkuteos Laudatur. S&S. Suomentanut Outi Menna. 227 sivua.

--ennemmin tai myöhemmin vyöry purkautuisi ja pyyhkäisisi mennessään kaiken, maineen ja kunnian, valoisat muistot ajoista jolloin kaikki oli hyvin ja oikein---

Peter on keski-ikäinen, aikuinen mies, toimittaja, jonka elämä on jonkinlaisessa käännekohdassa. Hänen vaimonsa viettää aikaansa enemmän muualla kuin kotona ja rakentaa uraa humanistisessa yliopistomaailmassa, joka saattaa olla murenemassa. Peterin kaksi teini-ikäistä lasta eivät ole enää pieniä ja ovat jo etääntymässä isästään. Hänen entinen pomonsa on kutsunut hänet kylään, ehkä viimeistä kertaa ennen kuolemaansa. Peter on keskellä tapahtumia, joille hän ei voi mitään ja joita hän pelkää.

Ajatuksissaan Peter käy läpi kesää 1988, kun hän oli parikymppinen nuori, hänellä oli morsian ja lämmin elokuu kotona vanhempien luona. Sinä kesänä taisi vanhemmilla oli oma taitekohtansa. Hänen isänsä oli päässyt elämässään eteenpäin sotamiehestä puutarhuriksi, ja Peter oli kouluttautunut pidemmälle, kuten niin monissa muissakin sukupolvissa. Peter näkee heidät nyt ehkä ensimmäistä kertaa aikuisina, yksilöinä, joiden pitkästä liitosta paljastuu uusia asioita. Sinä kesänä Peterin maailma horjuu, kun äiti lyö isää kuokalla päähän, isä vie pojan hiekkakuopalle ampumaan kuollutta sikaa ja päätyy nostamaan armeijatoverinsa ylös lipputankoon.

Laudatur on romaani niistä elämän kohdista, joista avautuu näkymä moneen suuntaan: omaan lapsuuteen, aikuisuuden porteille, omien vanhempiensa valintoihin ja oman keski-ikäisen arkensa tilaan, mahdollisesti omaan epävarmaan tulevaisuuteenkin. Laudatur on myös romaani sukupolvista, siitä millaisiksi sitä kuvittelee omat vanhempansa, tyytyväisiksi elämäänsä ilman unelmia, ennalta määrättyyn osaan ja vanhuuteen, ja miten eräänä päivänä huomaakin olevansa väärässä ja itse samassa iässä, mutta erilaisessa elämäntilanteessa.

Lyhyesti sanottuna olin alkanut ymmärtää, ettei koskaan voisi olla olemassa vain yhtä totuutta vaan totuuksia oli aina yhtä paljon kuin ihmisiäkin, ja toisinaan se ällistytti minua mutta samaan aikaan sain siitä lohtua ja rohkeutta jatkaa eteenpäin. 

Kirjan takakansi kertoo, että Laudatur on ennen kaikkea tarina rakkaudesta ja siitä, miten moneen se muuntuu. Peter pohtii paitsi omalaatuista parisuhdettaan ja ikäväänsä omaa puolisoaan kohtaan, myös herkkää ja muutoksille altista suhdetta lapsiinsa ja tunteitaan vanhaa työkaveriaan kohtaan. Vuonna 1988 nuoren miehen suhde isään on keskeisessä roolissa - rakkautta, ihailua, vastuuntuntoa, myötähäpeää ja huolta. Sillä rakkauteen kuuluu olennaisena osana huoli, ja se on tunne, joka minulle jäi tästä tarinasta päällimmäiseksi mieleen.

Nyt minä haistoin omenoiden tuoksun, ja se palasi mieleeni yhtä voimakkaana ja ihanana kuin hedelmävarastossa kotona Uudessakaarlepyyssä, paikassa jossa säilytettiin kauden omenasatoa mutta myös muuta, kuten revolveria ja ruskeaa viinaa, ohutsivuisia kirjoja, radiota, kaikkea sitä mitä isä oli hakenut apua yksinäisyyteensä ja epätoivoonsa tai yksinkertaisesti kyllästymiseen. Kuka minä olin syyttelemään häntä? Hän oli mies, joka oli kömpinyt jaloilleen ja opetellut kävelemään, monta kertaa uudestaan. 

Sandströmin teksti on varsin melankolista huolineen ja filosofisine pohdintoineen. Perspektiivi on ihaitavan laaja ja viisas; ihmisten välisten suhteiden lisäksi osansa saavat yliopistomaailma, toimittaja-kirjoittajan maailma kuin myös kieli itse. Päähenkilö miettii kielen ja sanojen voimaa, mutta kuten niin moni suomalainen, paljon myös sitä, mitä jätetään sanomatta. Joskus keskusteluksi riittää se, mitä kuvittelee toisen ajattelevan, ja hyvä keskustelu saattaa koostua yksitavuisten murahdusten musiikista. Huolesta huolimatta Laudatur on lempeä ja ymmärtäväinen, Peterin muistot ottavat asiat vastaan tuomitsematta, kuin luottaen siihen, että elämä kantaa. Kertojana Peter itse tuntuu kuitenkin jäävän sivurooliin, vaikka onkin suhteiden ja sukupolvien keskellä. Hän antaa äänen muille, jääden itse hieman ponnettomaksi seuraajaksi kaidetta vasten pusertuneena. Päähenkilön lailla hieman haahuilevan alun jälkeen romaani vie mukanaan ja karusellin vauhti kiihtyy, mutta lopettaa pyörimisensä ennen kuin tulee paha olo. Loppu on kokonaisuutta toiveikkaampi.

Kirja on saanut jo paljon huomiota blogimaailmassa, esimerkiksi Ullan, Tuijan ja Kristan blogeissa.

Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Lone Theils. 2015. Tanskankielinen alkuteos Pigerne fra Englandsbåden. Aula & Co 2016. Suomentanut Kari Koski. 380 sivua.

Tanskalaiset ovat kunnostautuneet viime vuosina rikossarjojen parissa niin hyvin, että kun kuulin uudesta tanskalaisesta dekkarista, teki heti mieleni kokeilla. Kohtalokas merimatka on Lone Theilsin ensimmäinen romaani, joka ilmeisesti ei jää ainoaksi, sillä Nora Sand -sarjaa on tulossa lisää. Vuosia Lontoossa asunut toimittaja-kirjailija on sijoittanut aloituksensa Englantiin, jossa hänen sankarittarensakin tekee töitä ulkomaankirjeenvaihtajana.

Teoksen alku teki hyvän ensivaikutelman. Kiehtova mysteeri vuodelta 1985 esiteltiin hyvissä ajoin ja Nora Sandin utelias periksiantamattomuus vaikutti lupaavalta. Ajattelin, että kyseessä on sellainen Camilla Läckberg -henkinen pehmodekkari, jota on mukava ja helppo lukea. Käsitys vain vahvistui siinä vaiheessa, kun Noran lukioaikainen ystävä saapui Lontooseen ja aiheutti ylimääräisiä sydämentykytyksiä työkiireiden keskelle. Vaikka kovapintainen ja urakeskeinen onkin, päähenkilömme ei kuitenkaan ole niin kovaksikeitetty, etteikö antaisi komean Andreaksen sekoittaa ajatuksiaan. Käsitys kirjan mukavuudesta oli itse asiassa jo kääntymässä negatiivisen puolelle, olin jo hieman pettynyt ja taisin marista ääneenkin, että näinkö tämä nyt sitten olikin lapsellinen dekkari.

Nora Sand ratkaisee ongelmat. Hän ratkaisee ne kylmän rauhallisesti ja harkiten. Ja jälkeenpäin hän voi saada hysteerisen kohtauksen. Jos enää jaksaa.

Onneksi en kuitenkaan malttanut jättää kirjaa kesken, sillä rakkaushuolista huolimatta itse tapaus kiehtoi ja piti otteessaan. Halusin oikeasti tietää, mitä Tanskasta Englannin-lautalle lähteneille tytöille tapahtui. Miksi heidän valokuvansa löytyi vanhasta matkalaukusta yhdessä muiden kadonneista tytöistä otettujen kuvien kanssa? Viimeinen ilta kirjan parissa osoittautui toisaalta niin jännittäväksi, että pelkäsin nukkumaanmenoa, toisaalta niin koukuttavaksi, etten olisi halunnut lopettaa laisinkaan.

Varsin monipuolinen esikoisdekkari siis. Päähenkilö on melko yllätyksetön, sillä samanlaisia työnarkomaani-suorittajia löytyy niin monista saman genren edustajista. Pientä chicklitmäistä pehmeyttä hahmoon tuovat nämä sydänkuviot, ja jottei hahmo olisi liian yksioikoinen, särmää löytyy kun hän selvittää tapausta uhkauksista ja Scotland Yardin rajoituksista huolimatta. Tarinaan kuuluvat tietysti se väistämätön takaa-ajo ja päähenkilöön kohdistuva vapaudenriisto kirjan loppupuolella, mutta se mikä nostatti niskakarvojani huomattavasti enemmän, oli Noran ja sarjamurhaajan kohtaaminen vankilassa. Uhrilampaat ja Hannibal Lecter. Ja miten sen jälkeen pelotti niin hirveästi, että kohta jotain tapahtuu. Joko Noralle tai minulle.

Eli tiivistettynä: Kohtalokas merimatka on sekä yllätyksetön että yllättävän jännä. Ei haittaa ollenkaan, jos Nora Sand jatkaa seikkailujaan, saattaisin lukea lisääkin sopivassa mielentilassa. Kirjasta ovat kertoneet myös mm. Krista (jonka arvion perusteella taisin iskeä tähän silmäni!), Henna ja Annika.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Tiina Lifländer. 2016. Kolme syytä elää. Atena. 344 sivua.

Voi näitä hienoja esikoisia! Tänä vuonna on ollut ilo lukea niin vahvoja tekstejä, että sopii vain toivoa, etteivät nämä kirjailijanalut jätä kirjoittamista tähän, vaan jatkavat aina vaan. Lifländerille Kolme syytä elää on ensimmäinen romaani, vaikka kokenut kirjoittaja onkin. Harrastuneisuus näkyy ja tuntuu tekstissä, se on upean ilmaisuvoimaista ja samalla kevyttä, hengittävää. Lifländerin lauseissa on alakuloista kauneutta, muttei liikaa. Hahmojensa mukana elävä kieli on välillä napakkaa tai kiihkeää ja tarpeen vaatiessa myös sameaa ja utuista.

Kun istun keittiön pöydän ääressä ja olen juomatta aamukahvia, teeskentelen, että mitään ei ole tapahtunut vaikka on tapahtunut kaikki.

On vuosi 1958. Helmi on ollut Laurinsa kanssa naimisissa kuusi vuotta. He ovat toistensa silmäterät, sillä lasta ei ole tullut. Laurilla on työnsä konttorissa ja Helmi odottaa häntä iltaisin kotiin. Helmillä on Volvonsa, jolla pääsee irti huoneista, selvittämään tunteita. Sillä Vaikka Laurilla on Helmi, hänellä on myös Kerttu, sihteerinsä. Vain vähän aikaa, eikä mitenkään vakavasti, mutta Helmi tietää ja se tieto kantaa loppuun saakka. Kun Kerttu sitten menee naimisiin ja muuttaa Ruotsiin, elämä asettuu uomiinsa, kunnes 50 vuotta myöhemmin Kerttu istuu Helmin pöytään kahvilassa.

Kaksi vanhaa naista, jotka molemmat ovat kulkeneet toistensa ajatuksissa läpi nämä vuodet. Heidän välissään mies, jota molemmat ovat rakastaneet. Tai ehkä Lauri ei kuitenkaan ollut se, joka oli välissä, ehkä se oli pikemminkin Kerttu joka oli Laurin ja Helmin välissä, sanomattomana totuutena. Lauri ei koskaan tiennyt, että Helmi tiesi, ja kun hän sen kuuli, ei hän enää hengittänyt. Vuonna 1958 Helmi päätti valita näin, sillä häpeä ja pettymys estivät häntä valitsemasta toisin. Olihan Lauri kuitenkin lopulta valinnut hänet ja pitänyt loppuun saakka kuin kukkaa kämmenellään.

Ei ole ketään, joka kuulisi rukoukset ja tämän minä kannan lopun elämääni, tämän minä joudun kantamaan, että Lauri olisi vielä, jos olisin pitänyt suuni kiinni.

Kolme syytä elää käy läpi kahden naisen elämänmittaista ajatusten kehää. Kehällä on yhteinen alku ja yhteinen loppu. Valinnoilla on ollut seurauksensa, mutta aina ei ole mahdollista valita, vaikka vaihtoehtoja olisikin. Ja kun ikää tulee, pitkään piilossa pidetyt sanat saattavat päästä suusta, vaikkei niin olisi valinnut, ja silläkin on seurauksensa. Helmin ja Kertun romaani käsittelee valintojen lisäksi rakkautta, pitkää parisuhdetta ja ikääntymisen tuomaa yksinäisyyttä. Sekä sitä, mitä kuuluu sanoa ääneen, vai kuuluuko. Pitkän, jo vanhan tarinan rinnalla kulkee alakerrassa asuvan Tomin lyhyempi elämä ja tarina, mutta samat kysymykset. Avioeron vuoksi uutta elämänvaihetta aloitteleva mies pohtii samoin yksinäisyyttä, mutta ennen kaikkea suhdetta tyttäreensä ja avioliittoonsa. Vaikka Tomi ja tyttärensä Kia pysyttelevätkin romaanissa sivuosassa, on heillä tärkeä rooli, kun tarinat yhtyvät ja saavat lopussa toiveikkaan sävyn.

Sävyltään romaani on tosiaan hieman alakuloinen, vaikka etenkin ympäristö ja pienet yksityiskohdat tuovat siihen valoa. Minäkertojana Helmi hallitsee tarinaa ja värittää sen omanlaisekseen. Sillä vaikka Helmi on pidättyväinen ja hienotunteinen, hänen sisällään on vahvoja tunteita ja paljon kysymyksiä. Kirosanat ja itkun saa todistaa vain rakas, hymykuoppainen, helmenharmaa Volvo. Helmin muistot ja rakkaus Lauriin herättivät minussakin paljon vahvoja tunteita. Kuten jo alussa totesin, Lifländerin kieli taipuu upealla tavalla murtuneen mielen sumuiseksi virraksi tai ikääntyneen mielen epäselväksi puuroksi, mutta kirkastuu heti, kun päähenkilöiden mukana siirrytään nuoruuteen ja vuoteen 1958. Maailma on muuttunut 50 vuodessa paljon ja sekin näkyy tekstissä harkitulla tavalla. Volvot muuttuvat, koteja puretaan, Ruotsiin lähdetään työn perässä, muttei kotiuduta vaan tullaan takaisin. Pitkän elämän aikana kotiin saattaa kertyä liikaa tavaraa ja muistoja.

Kirjasta ovat raportoineet myös mm. Tuija, Leena, Arja ja Katri.
P. S. Kirjailija on muuten jo vuosia pitänyt kirjoittamisaiheista blogia nimellä Rooibos!

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Antti Tuomainen. 2016. Mies joka kuoli. Like. 301 sivua.

Kävin kuuntelemassa Antti Tuomaisen haastattelun Turun kirjamessuilla lauantaina, ja vaikka haastatteluissa saa kirjoista yleensäkin todella mielenkiintoisen vaikutelman, tämän kirjan kohdalla sanat musta, huumori ja katkaistu tatti kiinnittivät huomioni ja ystäväni kanssa totesimme, että tuo on pakko lukea! Ehkä asiaa vauhditti sekin, että olin langennut pari päivää aiemmin kirjamyyjän ansaan ja ostanut kirjan etukäteislahjaksi eräällä henkilölle - kai voisin lukea kirjan itse ennen kuin annan sen...?

Näin siis tein. Ja onneksi tein, sillä Mies joka kuoli vei niin mukanaan etten pariin päivään olisi malttanut töissä käydä. Kirja kertoo Jaakko Kaunismaasta, sieniyrittäjästä (!), joka saa lääkäriltä kuulla, että on kuolemassa. Piakkoin. Joku on altistanut hänet myrkylle jo pidemmän aikaa, ilmeisesti aikeenaan tappaa hänet. Jaakolla on loppuelämänsä aikaa selvittää, kuka murhayrityksen takana on. Epäilyt kohdistuvat hyvin pian vaimoon, joka tapailee ahkerasti sieniyrityksen autonkuljettajaa. Lopullinen ratkaisu ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, sillä viimeisten päivien aikana on otettava huomioon yrityksen kasvupotentiaali, japanilaisten asiakkaiden vakuuttaminen, työntekijöiden motivointi ja ennen kaikkea sienialalle änkeävän naapuriyrityksen kostonhimoiset osakkaat.

Jännäri sijoittuu Haminaan, joka on kuulemma Tuomaiselle uusi aluevaltaus. Jos näin on, hän onnistuu siinä loistavasti. Haluaisin heti matkustaa Haminan pyöreille kaduille, vanhojen korttelien kätköihin, meren liplatukseen ja auringonpaisteeseen. Tuomainen kertoi kokeilevansa tässä romaanissa aikaisempaa leveämpää pensseliä, tarkoittaen kai värikkäämpää ja rohkeampaa tyyliä. Minun pitäisi lukea enemmän hänen tuotantoaan, jotta tietäisin, mitä se käytännössä tarkoittaa ja mielelläni kyllä luen. Mies joka kuoli on joka tapauksessa värikäs, mukaansatempaava ja ihanan makaaberi.

Musta huumori on keskeinen osa jännäriä, joka genrelle tyypillisten ominaisuuksien kautta käsittelee keski-ikäisen miehen parisuhdetta, terveyttä ja uraa. Teoksessa on paljon herkullisia, ajankohtaisia ilmiöitä muunmuassa työelämästä sekä naisten ja miesten välisistä kimuranteista kuvioista. Hahmot ovat arkisuudessaan hauskoja ja hyvin uskottavia, ehkä hieman yliampuviakin, mutta se sopii tyyliin erittäin hyvin. Piristävä, uusi tuttavuus tämä Tuomainen! Ja senkin oli minulle uutta, että hän on niin menestynyt ulkomailla. Tämänkin kirjan voisin hyvin kuvitella elokuvana.

Tuoreesta kirjasta ei ole vielä paljon blogattu, mutta esimerkiksi Annikan tekstin löysin Suomi lukee -sivustolta.

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo. 2016. Lempi. Gummerus. 234 sivua.

Kerran minulla oli sisko, joka tiesi minun ajatukseni ja jonka unia minä näin.

Vasta kesällä ilmestyneen Lempin kanssa on tuntunut, että enkö vieläkään ole sitä lukenut, niin suosittu se on ollut blogimaailmassa. Nyt sitten sain sen varausjonosta ja luin parissa illassa. Kirjailijan tapasin toissapäivänä Turun kirjamessuilla, kohtaloako sekin oli? Siellä Minna Rytisaloa haastateltiin yhdessä Inkeri Markkulan kanssa. Molemmat Gummeruksen esikoiset ovat saaneet hyvän vastaanoton, Lempi kuitenkin enemmän julkisuutta kuin Kaksi ihmistä minuutissa, josta pidin kovasti. Teoksia yhdistää esikoisuuden lisäksi sattuman merkitys tarinoissa, se miten pienestä kaikki voi olla kiinni, ja sanoisin myös, että kirjoille on yhteistä kaunis kieli, sanojen soljuminen ja kietoutuminen luontevasti toisiinsa.

Lempi on Rytisalon teoksessa päähenkilö - puoliso, emäntä ja sisko -, josta kerrotaan. Viljami, Elli ja Sisko kertovat kukin vuorollaan Lempistä ja Lempille, sinä-muodossa. Heillä kullakin on vuorollaan ääni, joka täydentää edellistä ja myöhemmin tulevaa. Siskon muistelmat viimeisenä solmivat kolme erilaista tarinaa siististi yhteen kuin rusetin.

Viljamin rakkaus Lempiin leimahtaa yllättäen kauppareissulla ja pian hänellä on kotitilallaan vaimo, jolle navettaliina ei oikein sopinut, joka haaveili enemmän kuin tomeran emännän olisi suonut, mutta joka oli niin ihmeellinen ja täydellinen. Talo ehtii olla onnea täynnä vain puolisen vuotta, kun Viljami saa käskyn rintamalle. Nuorta puolisoa jää raastamaan vaimon pärjääminen ja syyllisyys siitä, oliko Lempi oikeassa paikassa, olisiko hänen paikkansa ollut toisaalla.

Jokainen uloshengitys tekee sinusta kaukaisempaa historiaa, työntää sinua taaksepäin ajassa ja kuljettaa minua pois sinusta, ja se on väärin, kaiken jälkeen.

Lempi jää kotiin Ellin kanssa, kotiapulaisen, joka omassa hiljaisuudessaan ensin sopeutuu, sitten katkeroituu ja vihaa. Elli tekee kaiken työn ja seuraa vakavana vierestä Viljamin lapsen kasvua Lempin sisällä. Viljamin olisi pitänyt nähdä, mitä otti ja miten olisi Ellistä saanut paremman, sopivamman, taitavamman. Kun Elli vaikean raskauden jälkeen hetken huolehtii Lempin pienistä pojista, kokee hän vihdoin olevansa oikeassa asemassa, Pursuojan emäntänä, äitinä, ehkä jopa Viljamin puolisona.

Viljami ei selviäisi ilman minua, ei mitenkään. Minun ääriviivani tarkentuvat, pirtin seinällä olevan raanun värit kirkastuvat ja olen valmis astumaan valoon.

Vuosikymmeniä myöhemmin Sisko muistelee, miten saksalaisten miehityksen alla kauppalassa elettiin ja miten aika vaikutti kaksossiskojen kohtaloihin. Äidittöminä eläneiden tyttöjen tiivis yhteys katkeaa Lempin yhtäkkiseen naimisiinmenoon. Järkevän Siskon huoli villimmän sisarensa kohtalosta evakkomatkalla kantaa, vaikka omakin kohtalo saksalaisen Maxin matkassa on epävarma. Väkivaltainen suhde päättyy yksinäisyyteen, mutta vain hetkeksi, sillä sodan jälkeen velvollisuus pursuojalaisista kutsuu kotiseudulle.

Minä sain jo syntyessäni kiltin tyttären osan ja vähäisemmän nimenkin, eikä minusta koskaan itseäni isompaa tullut, en minä mahtunut sinunlaiseksesi kasvamaan. 

Vaikka Rytisalon kieli soljuu ja on vaivatonta lukea, alkuun minun oli vaikea saada Viljamin rytmistä kiinni. Ehkä miehen nuori, huumankaltainen rakkaus Lempiin vaikuttaa hieman kerrontaankin, sillä se on melko toisteista ja kauneudessaan jotenkin sumuista. Ellin kerronta pursuaa katkeruutta ja vihaa, mikä tuo kieleen selkeyttä ja uudenlaista rytmiä, kun taas jo iäkkään Siskon muistot kulkevat eteenpäin rauhallisempaa tahtia. Siskon ääni nouseekin jo kokemuksellaan äänistä vahvimmaksi, on kai menneestä jo tarpeeksi etäällä, vaikka menetys tuntuu edelleen vatsanpohjassa.

Ne olivat rajuja aikoja. Ihmisen kohtalon saattoi määrätä jokin aivan käsittämätön asia. --- Ei voi kuin jatkaa sinne minne on menossa ja yrittää unohtaa, että joskus oli toisin ja meitä oli kaksi ja maailma vielä hyvä.

Siskokset leikkivät sattumalla eivätkä aavista, että kyseessä on heidän loppuelämänsä, tai ainakin Lempin. Teos ei ole varsinainen sotaromaani, mutta sota ja saksalaiset vaikuttavat niihin polkuihin, joita voi valita, jos päättää valita eikä heittäytyä mukaan sattumankauppaan. Sota ja pula myös antavat draamalle sen kohtalokkuutta vahvistavan taustan, ja Sodankylässä syntynyt kirjailija kertoo noista vuosista hyvin uskottavalla tavalla. Samoin Lapin luonto, jonka värit ja tuoksut tulevat lähelle: suopursut, neulaset, suonsilmäkkeet.

Sulan osaksi vaivaiskoivun jäykkää lehteä, saraheinän heiluvaa liikettä, järvenselän sinisyyttä minä olen ja tähän jään. On koko ajan hyvä ilma, ei sadakaan, ja heinät varmaan on saatu tehtyä. Sekin muisto sinun kanssasi, Lempi, tulevien kesien etukäteen kadotetut hetket.

Lempistä on siis kirjoitettu paljon, esimerkkinä vaikkapa Saran, Elinan, Kaisan ja Suketuksen postaukset.

Lauantai Turun kirjamessuilla

Ensimmäinen kerta Turun kirjamessuilla oli (tietysti!) mieluisa kokemus. Niin kuin hieman ounastelin, tekemäni suunnitelma osoittautui liian tiiviiksi. Jätin parit paneelikeskustelut ohjelmastani pois, sillä muuten en olisi ehtinyt katsella kirjalaareja ja -aleja ollenkaan. Kamalaa! Samassa hallissa olivat myös viini- ja ruokamessut, joiden puolella oli myös mukava käydä piipahtamassa ja syödä jotain pientä.

No mitä sitten tein? Agricola-lavalla oli monta mielenkiintoista haastateltavaa. Jari Tervo kertoi Matriarkan synnystä, pohti siirtolaisuutta ja lähellä tapahtunutta kansanmurhaa. Hän muistutti ettei hänen julkinen narripersoonansa ole se, joka kirjoittaa kirjoja, eikä kirjailijan luoma maailma ole välttämättä sama kuin yksityishenkilön mielipiteet. Pirkko Saisio aloitti erittelemällä proosan ja draaman välisiä eroja ja sitä, miten tarve kirjoittaa vaikuttaa siihen, minkä genren valitsee. Hänen uutuusteoksessaan Mies, ja hänen asiansa jännitteet ja vastakkaisuudet syntyvät päähenkilön sisäisestä monologista. Molempien kirjailijoiden uutuksia kehuttiin heidän parhaimmikseen, minkä kirjailijat itsekin allekirjoittivat. Saapa nähdä, ovatko nämä konkarit esillä F-kuusikossa!

Seuraavaksi kuuntelin monen muun bloggaajan tapaan esikoiskirjailijoiden Minna Rytisalon ja Inkeri Markkulan haastattelut Jukola-salissa. Rytisalon Lempi on vielä lukematta, mutta odottaa jo vuoroaan hyllyssä. Teos on saanut paljon ylistäviä arvioita ja odotan innolla, että pääsen lukemaan kirjaa, joka on syntynyt nopeasti arjen keskellä. Hitaammin syntyneen Markkulan teoksen, Kaksi ihmistä minuutissa, luin vasta viikko sitten. Kirja teki minuun suuren vaikutuksen ja oli hienoa saada vaihtaa kirjailijan kanssa muutama sana.

Fiore-lavalla esiintyneet Matti Rönkä ja Outi Pakkanen paljastivat omien dekkareidensa syntyprosesseja: mistä ideat saavat alkunsa, miten muistiinpanoja tehdään, miten maailman lähtee hahmottumaan ja mikä kirjoitusprosessissa on työläintä. Iltapäivän lopuksi palasin Agricola-lavalle, jossa Juha Itkonen vastasi kysymyksiin kirjojensa Anna minun rakastaa enemmän  ja uuden Palatkaa perhoset yhteisestä maailmasta. Sen jälkeen Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen kertoivat rakkaudestaan Pariisiin ja Ruissaloon sekä siitä, miten kirjemuotoinen Nainen parvekkeella lähti muotoutumaan jännitysromaaniksi. Viimeinen haastattelu, jonka jaksoin kuunnella, esitteli Antti Tuomaisen Mies, joka kuoli. Uusia värejä ja tyyliä kokeilleen noir-kirjailijan tuoretta jännäriä on kehuttu kovasti. Onneksi sekin löytyy jo hyllystäni!

Tietysti päivään mahtui myös hieman shoppailua. Voi miten vaikeaa olikaan ohittaa kaikki ne lukuisat kirjat. Pidin itseni hienosti kurissa ja mukaani lähti vain viisi teosta!