Katsaus kirjavuoteen 2016

Vuosi 2016 ei ihan vielä ole ohi ja voi olla, että ehdin lukea yhden kirjan ennen vuodenvaihdetta. Nyt tuntui kuitenkin, että on sopiva päivä tehdä hieman tilastoa ja katsausta tänä vuonna lukemistani kirjoista. Kuvakoosteeseen olen valinnut osan parhaista, mutta niistä lisää tuolla alempana.

Luin tänä vuonna 86 teosta, mikä on selvästi enemmän kuin koskaan! Bloggaaminen on tehnyt minusta kunnianhimoisemman lukijan sekä laadun että siihen käyttämäni ajan suhteen. Nyt on menossa toinen blogivuosi ja ounastelen, että tällainen 80 - 90 teoksen vuosivauhti on minulle sopiva. Tahtiin mahtuu innostuneita, rentoutuneen lomalaisen lukupyrähdyksiä ja väsyneitäkin jaksoja. Vuoden aikana osallistuin muutamaan lukuhaasteeseen, joista Helmetin 50 kirjan haaste oli suurin. Muita haasteita olivat Klassikkohaaste 31.7., Kansojen juurilla -haaste (5 luettua teosta) jossa kerättiin alkuperäiskansoista kertovaa kirjallisuutta sekä Kurjen siivellä -haaste (6 luettua teosta), joka keskittyi itäaasialaiseen kirjallisuuteen. Joulukuussa osallistuin Novellimaratoniin ja julkaisin kirjabloggaajien joulukalenterin 9. päivän luukun. Heinäkuu oli varsinaista lukemisen riemua, sillä  Lukumaratonin lisäksi heinäkuussa juhlittiin naistenviikkoa lukemalla nimipäiväsankareiden teoksia. Syksyllä kävin kaksilla kirjamessuilla: Turussa ja Helsingissä ♥

Sitten tilastoja: 85 kirjasta 49 eli yli puolet ovat kotimaisia. En ole yllättynyt, sillä niin hyvä tarjonta on ollut viime aikoina. Kaikista lukemistani 54 kirjaa eli reilusti yli puolet ovat naisten kirjoittamia - hyvä naiset! Käännöskirjallisuutta on kertynyt yhteensä 16 eri maasta: Australia, Kanada, Japani, USA, Kiina, Ruotsi, Tanska, Iso-Britannia, Irlanti, Nigeria, Brasilia, Italia, Ranska, Pohjois-Korea, Saksa ja Alankomaat. Luen selvästi eniten niin sanottua perusromaania, mutta mukana on myös 13 dekkaria/jännäriä, 10 novellikokoelmaa, 2 muistelmateosta, 1 sarjakuvakirja ja 1 näytelmä. Varsinkin dekkareita on välillä ihan pakko saada, mutta viimeksi mainituista sarjakuvat ovat se genre, joiden suuntaan haluaisin hieman laajentaa.

Vuoden aikana on valitettavasti jäänyt kesken noin viisi kirjaa, joista en ole blogannut enkä aio niitä nytkään listata. Joskus lukeminen vaan ei maistu. Erinomaisia, loistavia, upeita teoksia sen sijaan tuli vastaan niin monta, että parhaiden valitseminen on lähes mahdotonta. Pakotin itseni kuitenkin valitsemaan kymmenen parasta tai mieleenpainuvinta teosta ja tässä ne ovat (lukujärjestyksessä):

• Heidi Köngäs: Hertta
• Kate Atkinson: Elämä elämältä
• Jeannette Walls: Lasilinna
• Sadie Jones: Kotiinpaluu
• Louise Erdrich: Pyöreä talo
• Pekka Hiltunen: Onni
• Terhi Rannela: Frau
• Riitta Jalonen: Kirkkaus
• Deborah Levy: Uiden kotiin
• Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Lisäksi haluaisin nostaa esille pari esikoisromaania. Kuten monissa blogeissa on huokailtu, tänä vuonna on julkaistu hirveän paljon tasokkaita esikoisia ja minäkin luin melko monta. Suosikeikseni nousivat Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa ja Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä.

Mitäs tulevaisuus tuo? Aloitin jo Seinäjoen 100 kirjan lukuhaasteen (apua!) Suomen 100-vuotissynttäreiden kunniaksi. Saapa nähdä onnistunko, onko sata minulle liikaa? Sen ohessa aion jatkaa Helmetin uuden haasteen parissa, nostaa osaltani marginaaleja esille Suomi(ko) 100 -haasteen myötä ja jatkaa niin ikään Novellit kunniaan -haasteen kanssa. Lisäksi on mainittava, että Kirja hyllyssä osallistuu Ylen Kirjojen Suomi -tempaukseen :)

LUKURIKASTA JA INSPIROIVAA KIRJAVUOTTA 2017 KAIKILLE! ♥

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Liane Moriarty. 2010. Englanninkielinen alkuteos What Alice Forgot. WSOY 2016. Suomentanut Helene Bützow. 495 sivua.

Esitin joulupukille kolme kirjatoivomusta. Yksi niistä oli Liane Moriartyn tuorein suomennos Nainen joka unohti. Luin tasan vuosi sitten tämän australialaisen kirjailijan teoksen Mustat valkeat valheet ja ihastuin kovasti. Täältä voit lukea, miksi. Tämänkertainen teos oli tunnistettavalla tavalla Moriartyn tekstiä ja maailmaa, mutta siitä jäi puuttumaan se sarkastisen terävyys ja hahmojen herkullinen itseironisuus, josta sain kiksejä vuosi sitten. Siitä huolimatta teoksessa oli jotain erittäin koukuttavaa ja nautinnollista.

Alicesta on tullut kymmenen vuoden aikana kolmen lapsen äiti, kiireinen ja hoikka, juoksusta nauttiva jokapaikan aktiivi, jota naapurustossa ihaillaan ja vihataan. Hänellä on menestyneen miehensä ansiosta upea koti, varaa personal traineriin ja ylellisiin asuihin, eikä hän unohda laittautua viedessään lapsiaan kouluun ja lukuisiin harrastuksiin. Kiire ja arvostuksen puute ovat kuitenkin näivettäneet avioliiton, ennen niin suloisen parisuhteen, ja Alice on eroamassa miehestään. Kunnes hän lyö päänsä kuntosalilla ja menettää muistinsa. Alice ei muista mitään, mitä kymmenen vuoden aikana on tapahtunut: hän ei muista lapsiaan, hän ei muista eroa, hän ei tiedä miksi välit mieheen ja rakkaaseen siskoon ovat viilenneet.

Ensimmäisten päivien aikana Alicen on opeteltava nykyisen arkensa rutiinit uudelleen ja ennen kaikkea tutustuttava lapsiinsa. Vielä kymmenen vuotta sitten lapsekkaan huolettomasta, luottavaisesta ja rakastuneesta nuoresta Alicesta on tullut sietämätön ja kipakka ihminen, jota hän itse ei voi sietää. Raskainta heräävälle Alicelle on ymmärtää, miksi avioliitto on hajalla. Nainen päättää tehdä kaikkensa selvittääkseen ongelman ja saadakseen miehensä takaisin. Samalla hänen täytyy päästä kärryille siskonsa elämästä ja ongelmista, äitinsä uudesta avioliitosta ja lastensa luonteenpiirteistä. Eikä aikaa ole paljon, sillä kiireinen arki ei ole muuttunut miksikään ja megamarenkitapahtuma lähestyy uhkaavasti.

Kuten edellisessäkin teoksessa, tässäkin tarinassa on keskiössä naisia ruuhkavuosien keskellä. Alakouluikäisten lasten arki, koulumaailma ja harrastusrumba tekevät äideistä väsyneitä, kilpailuhenkisiä ja armottomia. Vain he tietävät, mikä on lapselle parasta. Vain he pystyvät kaikkeen, mitä nykyelämä vaatii perheiltä. Samassa tilanteessa on myös Alice. Muistinmenetys saa hänet kuitenkin kyseenalaistamaan tuon kaiken hässäkän ja kireyden mahdottomuuden, rentoutumaan ja vaatimaan sekä itseltään että ympäristöltään vähemmän.

Teoksessa on runsaasti teemoja, jotka ovat monille 30 - 40-vuotiaille ajankohtaisia ja jopa kipeitä aiheita. Alicen sisko muun muassa kamppailee pitkäksi venyneen lapsettomuuden kanssa. Ja vaikka Moriarty - ainakin minun näkökulmastani - käsittelee näitä teemoja hyvin uskottavalla ja vahvalla otteella, ikään kuin kokemuksen tuomalla varmuudella, pystyy hän samalla tarkastelemaan niitä myös ulkopuolelta käsin. Ehkäpä juuri siitä syystä minäkin nautin hänen teoksistaan, vaikkeivat nuo teemat kosketa minua henkilökohtaisesti. Moriartyn tyyli on ihanan raikasta, eläväistä ja oivaltavaa, ja hänellä on veikeä taito suhtautua arjessa itsestäänselvyyksinä pidettyihin yksityiskohtiin ironialla ja jopa pienellä anarkialla.

Varsin pitkään teokseen tuo keveyttä tyylin lisäksi myös näkökulmien ja tekstilajien vaihtelu. Alicen näkökulman lisäksi ääneen pääsee hänen siskonsa Elisabeth, joka kirjoittaa kotitehtävää, eräänlaista päiväkirjaa terapeutilleen ja hänen "isoäitinsä" Frannie, joka pitää blogia netissä ja saa kommentteja lukijoiltaan. Pidin kovasti tavasta, jolla heidän versionsa erottuivat "perustekstistä".

Se, mikä sai minut ahmimaan kirjan, oli tietysti hyvinkin pinnallinen ja viihteellinen halu saada tietää, miten Alicen rakkauselämän käy. Vaikka Moriartyn teoksissa on paljon asiaa, luokittelen ne kuitenkin aika viihteelliselle tasolle ja nautin siitä, miten aivot ovat tavallaan narikassa pari päivää. Lukeminen on helppoa - joskin kulutin muutaman nenäliinan -, tarina on loppujen lopuksi hyvin ennalta-arvattava ja useat hahmotkin melko kliseisiä. Silti, jotain taikaa Moriartyn kynässä aina on.

Kirjaa on luettu melko paljon blogeissa, mm. näissä: Amman lukuhetki, Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Rakkaudesta kirjoihin.

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Soili Pohjalainen. 2016. Käyttövehkeitä. Atena. 208 sivua.

Ford Escort on teiniauto. Siitä huolimatta, ettei siinä ole karvanoppia eikä madallussarjaa eikä feikkipakoputkea ekä helvetillisiä kajareita. Näin on, ei voi auttaa. Saana on autokauppiaan tytär. Hän viettää lapsena paljon aikaa isänsä työpaikalla ja oppii autokauppiaan kielen: myyntifraasit, alan termit ja ronskit jutut. Saanan isä on tunnettu ja pidetty, eläväinen ja viinaan menevä. Isä osaa komentaa ja huutaa, mutta iskee silmää pian perään. Isän raidallisesta saunatakista tulee mieleen Joosef.

Saana on kahdeksan- ja yhdeksänkymmentälukujen lapsi ja nuori pienellä paikkakunnalla, jossa ei ole Seppälää, vain Asustepuoti. Kaikki tietävät, kuka on roskakuskin poika, kuka pelasi joskus jalkapalloa tai missä Alko sijaitsi ennen kuin siitä remontoitiin baari. Saanalla on muutamaa vuotta vanhempi veli, Veli, jonka on teinivuosien myötä yhä vaikeampi sopeutua ennaltaodotettavaan elämään. Velistä tulee ensin punkkari, sitten hiljainen, sitten hän katoaa. Saanalla on myös kaksoisolento Saija, joka uskaltaa enemmän kuin hän itse, meikkaa rohkeasti ja pussaa ketä haluaa. Valitettavasti Saija on kuitenkin mielikuvitusta. Äiti ei päästä lähelleen eikä Helvi-mummu taida aina olla ihan kartalla.

Käyttövehkeiden Saana on isän tyttö, joka parikymppisenä joutuu hoitamaan yllättäen kuolleen isänsä hautajaiset ja odottaa, josko Veli saapuisi paikalle. Velin katoaminen on hajottanut perheen ja turvottanut alkoholisoitunutta isää entisestään. Saanan on vaikea saada otetta elämästään. Lapsena kaikki oli selkempää, rajallisempaa ja ennakoitavissa. Ei pidä katsella uusilla autoilla ajavien poikien perään. Niillä ei raha pysy näpeissä. On isä opettanut muustakin kuin rahasta. Miltä näyttää kantarelli, tervaskanto ja säyne. Isä on kertonut, että haapa kahisee kuin raha. Sillä tavalla sen erottaa lepästä. Isä osaa matkia teeren suhinaa ja heittää monta leipää.

Soili Pohjalainen kirjoittaa vetävää, ilmavaa tekstiä, jonka kanssa palaa väistämättä omaan lapsuuteen ja nuoruuteen pienellä paikkakunnalla. Teksti pursuaa tuttua kamaa, tuotteita, muotia, tapoja, musiikkia, ilmiöitä, materiaaleja - miten hän onkaan saanut sen kaiken niin luontevalla tavalla osaksi tarinaa? Usein ärsyynnyn liiallisesta tietyn aikakauden yksityiskohtien keräilystä, sen ripotteluksi osaksi tekstiä, mutta Pohjalainen tekee sen tavalla, josta nautin suunnattomasti. Ehkä siksi, ettei yksityiskohtien määrä tee tekstistä runsasta eikä liian nostalgista, vaan se säilyttää ilmavuutensa. Minäkertojan, Saanan, kieli on niin ikään soljuvaa, mustan humoristista, tarkkanäköistä ja paikoitellen jopa ronskia - isänsä tyttö. Kieli pelastaa, sillä tarinan yllä leijuu surua ja apaattisuutta, kirosanoja ja patoutunutta kiukkua.

Ajattelin ottaa Käyttövehkeitä mukaani joululukemisiksi, mutta luinkin sen jo ennen lähtöä. Kirja oli pakko huitaista kerralla, eikä siihen sitten kauan mennytkään. Ihastuin täysillä sen suorasanaiseen tyyliin, joka itkettää ja naurattaa samaan aikaan. Mukavampi se on posliinille paskantaa. Pohjalainen on kirjoittanut tarinan, jossa on tragediaa, menetystä ja nuoruuden epävarmuutta. Se tarjoaa paljon tarttumakohtia, mutta ei sorru märehtimään menneessä. Napakka, nautinnollinen esikoinen, jonka kirjoittajasta toivon kuulevani jatkossa lisää!

Muualla blogimaailmassa: Kannesta kanteen, Lumiomena ja Kulttuuri kukoistaa. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Alice Munro: Sanansaattaja

Alice Munro. 2006. Englanninkielinen alkuteos The View from the Castle Rock. Tammi 2013. 383 sivua. Suomentanut Kristiina Rikman.

Alice Munro on upea kirjailija ylipäätään ja nyt kun voimassa on Ompun Novellihaaste, Munro pääsee esille varmasti (toivottavasti!) monessa blogissa. Minä olen merkannut muistiin parikin Munron novellikokoelmaa, jotka täytyy lukea. Sanansaattaja ei ole novellikokoelma ihan perinteisessä mielessä, sillä sen ensimmäinen osa koostuu Munron tekemästä sukuselvityksestä. Hänen sukujuurensa ovat Skotlannissa, josta hänen esi-isänsä ovat matkanneet Kanadaan 1800-luvulla. Kirjallisia lähteitä suvun taustoista ja vaiheista löytyy kuitenkin jo Skotlannin nummilta aikaisemmilta vuosisadoilta. Köyhä suku on osannut alkeellisista oloista huolimatta hyvin lukea ja kirjoittaa, joten kustakin sukupolvesta on löytynyt joku, joka on tallentanut tarinoita ja tapahtumia muistiin. Ne kirjalliset lähteet, mitkä suvusta on löytynyt, on Munro puolestaan kirjannut kronologiseen järjestykseen kertomustensa rungoksi ja täyttänyt (suuretkin) aukot joko itse sepittämällään fiktiolla tai suvussa kulkeneilla huhuilla. Lopputuloksena on mielenkiintoinen kertomuskokoelma suvun vaiheista Skotlannissa ja Kanadassa.

Kertomukset alkavat Skotlannista, syrjäisestä Ettrickin laaksosta, jossa sataa liian usein, viima on kylmä ja talot huonossa kunnossa. Esi-isät saavat toimeentulonsa useimmiten lammaspaimenina. Laakso on heille rakas ja he pitävät sitä itsestään selvästi Skotlannin upeimpana laaksona, onhan se ollut joskus kuninkaitten metsästysmaita. Metsiä siellä ei enää juurikaan ole, kuten ei muuallakaan Britanniassa. Suvun tarinoita on säilynyt jälkipolville ja jopa kuuluisa kirjailija Walter Scott (1771 - 1832) mainitsee heidät tuotannossaan. Rakkaasta Skotlannista lähdetään kuitenkin, niin kuin moni muukin perhe, kohti Pohjois-Amerikkaa. Kuuden viikon laivamatkan jälkeen alkaa uudisraivaajien loputon työ sankkojen metsien keskellä nykyisen Ontarion laitamilla. Suku pitää yhtä ja kasvattaa ahkerasti uusia jäseniä, sillä kuolema vierailee usein ankarissa olosuhteissa. Koulunkäyntimahdollisuuksia ei juurikaan ole ennen 1900-lukua, jolloin Munron isä pääsee kokeilemaan siipiään kotimetsien ulkopuolelle. Pitkään ne eivät häntä viehätä; poika on kuten sukunsa miehet ennen häntä ja tyytyväisempi "miesten" töissä. Munron isä on viimeinen jonka kirjailija tietää kuulleen vanhaa skottimurretta sukulaistensa keskuudessa.

Kokoelman toisessa osassa Munro käy läpi omaa elämäänsä (kuvittelin minäkertojan häneksi, vaikka tokihan kaikilla tarinoilla ei välttämättä ole suoraa yhteyttä kirjailijaan - kyseessä ei ole varsinainen omaelämäkerta) nuorena tyttönä pienen maalaiskaupungin laitamilla ja myöhemmin aikuisena naisena joka pohtii suhdettaan esi-isiensä seutuun. Ihmiset panivat merkille, jos liikkui sellaisissa kaupunginosissa jonne ei ollut mitään varsinaista asiaa. Sitten joku sanoi, me nähtiin sinut tässä yhtenä päivänä, ja sitten joutui selittämään. Luonto on tytölle tärkeää, mutta jo nuorena hän ymmärtää ettei se ole asia, josta kannattaisi puhua kenenkään kanssa. Hänen vanhempiensa sukupolvelle luonto on jotain mistä hyödytään ja luonnon arvostaminen muista syistä muuttuu ilmiöksi vasta joskus paljon myöhemmin. Ihmiset eivät ennen vanhaan varmaan halunneet viettää lepoaikaansa katselemalla peltoja, joilla heidän oli pakko raataa, tai kinoksia joiden läpi heidän oli luotava polku päästäkseen ruokkimaan karjaa. Niitä jotka avoimesti ihailivat luontoa - tai jotka menivät niin pitkälle että käyttivät siitä sanaa luonto - pidettiin usein hiukan tärähteinä.

Nuori minäkertoja on niin ikään kiinnostunut kirjoista ja tarinoista. Hän lukee paljon, mutta ymmärtää senkin, ettei kirjatietoa sovi tuoda aina esille. Hänen perheessään ei nähdä koskaan nälkää, ruokaa riittää ja kaikilla on muutenkin kaikki mitä he tarvitsevat, muttei mitään ylimääräistä. Siksi päähenkilökin tekee kesäisin töitä piikana tai auttaa kotonaan. Piikana hän pääsee tirkistelemään vauraampien ihmisten maailmaa ja tekee tarkkanäköisiä huomioita eri yhteiskuntaluokkien välisistä eroista: ajankäytöstä, käyttäytymisnormeista, oletuksista, arvoista, avioliitoista, naisen asemasta. Viimeisimmissä novelleissa minähahmo on jo iäkkäämpi ja joutuu käsittelemään ensin isänsä, sitten omaa mahdollista sairastumistaan.

Kirjan molemmille osille on ominaista kiehtovien, mieleenpainuvien henkilöhahmojen galleria. Kertomuksissa asetellaan luonteeltaan erilaisia ihmisiä vastakkain, punnitaan heidän tekojensa oikeutusta, verrataan entisaikojen moraalia tai käyttäytymisnormeja nykypäivään ja yritetään samalla kasvaa ihmisinä. Novelleja lukiessa tuntuu kuin jalat olisivat tukevasti maankamaralla, viljaa kasvavassa pellossa, pöllyävällä tienpientareella tai lumihangessa. Vaikka novellit ovat kirjailijalle itselleen osin hyvinkin henkilökohtaisia, ne ovat silti hyvin yleisinhimillisiä ja ikään kuin osa kenen tahansa historiaa. Lukiessa tulee selittämättömän rauhallinen olo ja luulen sen johtuvan Munron uskomattoman hienosta tarinankerronnan lahjasta, jossa on jotain ihanan vanhanaikaista. Kuin kuuntelisi iltasatua. Se miten hän kertoo arkisista asioista, saa pitämään kirjasta kiinni.

Lisää arvioita: Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie ja Lukuisa.

Pirkko Saisio: Signaali

Pirkko Saisio. 2014. Signaali. Siltala. 296 sivua.

Saisio on ollut pitkään yksi äitini kirjahyllyn vakionimistä. Jostain selittämättömästä syystä luin itse Saisiota ensimmäisen kerran vasta tämän vuoden syksyllä, kun Mies, ja hänen asiansa alkoi kiinnostaa ja näin Saision sekä Turun että Helsingin kirjamessuilla. Monipuolisen kulttuurivaikuttajan ajatustyö on aikaisemmin minulle tuttua vain teatterista ja sitä kautta arvostan häntä kovasti. Viime viikonlopun novellimaratoniin otin sitten mukaan tämän Signaalin ja se oli menoa. Piti ihan jarrutella, että ehtisin lukea vuorokauden aikana muidenkin novelleja.

Saision tekstiä on helppo lukea. Jotenkin se sopii minun aivoilleni kamalan hyvin. Siitä on riisuttu kaikki turha, sanoja on tasan tarvittava määrä. Ne ovat kuitenkin juuri oikeassa järjestyksessä, sillä niistä saa paljon irti. Signaali on saanut ymmärtääkseni lähtölaukauksen kirjoittajalle vaikeasta vuodesta, jonka aikana hän koki menetyksiä ja sairasteli paljon. Novellit heijastelevat näitä kipuja, mutta paljon muutakin. Teksti on elämän havainnointia useista vinkkeleistä. Saisio kirjoittaa novelleja äidin, elämäntoverin, naapurin, kunniatohtorin, isoäidin, potilaan tai vaikkapa ammattinsa näkökulmasta. Minä-muotoinen kerronta tuntuu ajoittain hyvinkin henkilökohtaiselta, mutta samaan aikaan se on tunnistettavaa ja yleistä. Niin monissa kohdin ajattelin, että juuri näin, näinhän tämä menee, sanoitpa osuvasti! Ihanaa! Saisio pukee sanoiksi elämän kummallisuuksia älykkään rennolla, tarvittaessa kapinallisella ja aina ihailtavan itseironisella tavalla. Älkää kysykö mistä minä näitä tietoja saan.

Novelleissa on laaja tunneskaala. On ihastumista, raivoa, ärtymystä, pettymystä, mitä milloinkin. Itse teksti on kuitenkin virkistävän lakonista ja vähäeleistä. Se hyödyntää vapaata assosiaatiota niin kuin ajatuskin. Kullakin novellilla on oma itsenäinen teemansa tai tarinansa, mutta se ei estä niitä karkaamasta aiheesta. Myös kirjoittajan muistiin kannattaa suhtautua varauksella ja hän kysyy itsekin, voiko omasta elämästään muistaa mitään oikein.

Tarina vuotaa kuin seula, ei haittaa. Jatketaan. 

Mitähän varten mitä tällaisia kirjoitan?
Ai niin. 

Novellikokoelmaa on luettu paljon, linkitän tähän ystävieni Elinan ja Sarin postaukset. Osallistun tällä tietysti Novellihaasteeseen.

Novellien (puoli)maraton

Omppu blogista Reader, why did I marry him? rytkäytti novellimaraton-haasteella kesken pahimpien työkiireiden. Olin ensin ettei onnistu, mutta kun näytti siltä, että niin moni muukin ja sitten kun vielä näytti siltä, ettei viikonloppu olekaan kiireinen (enkä minä liian väsynyt), päätin osallistua sen minkä pystyin. Yllätyksekseni pystyin enempään kuin uskoin. Tässä suorituksestani lyhyesti.

Luin yhteensä 13 novellia neljästä eri kokoelmasta:

Pirkko Saision Signaali (Siltala 2014):

• Kenelle kellot soivat
• Junamatkan kuvaus
• Kaksoisolento
• Kauppamatkustajan kuolema
• Onnellisten saari
• Viettelyksen vaunu
• Oidipus Kolonoksessa
• Nuoruuden suloinen lintu

Signaali koostuu kirjoituksissa, joissa päähenkilö - Saisio itse tai ei - havainnoi ja pohtii kuolevaisuutta, toveruutta, suhdettaan muihin, elämää ylipäätään.

Riikka Ala-Harjan Reikä (Like 2013):

• Satakerta
• Metsä
• Pehko

Nämä kolme novellia muodostavat yhdessä kokonaisuuden Laskeudun portaita pitkin järveen. Lyhyitä kertomuksia voisi kai yhdistää ajatus luontoon ja maaseutuun kuulumisesta.

Jhumpa Lahirin Tuore maa (Tammi 2008)

• Tuore maa

Lahirilta olisin muuten lukenut enemmänkin, mutta teoksen kertomukset ovat niin pitkiä, etten pystynyt mahduttamaan niitä tähän puolimaratoniin. Aiheena on, kuten Lahirilla yleensä, bengalilaisten sopeutuminen Yhdysvaltoihin sekä ensimmäisen, toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajien suhde toisiinsa.

Alice Munron Sanansaattaja (Tammi 2013)

• Ei etuisuuksia

Munroltakaan en saanut kuin yhden kertomuksen kasaan tälle päivälle. Kokoelman ensimmäinen osio on omistettu Munron selvityksille - sekoitus faktaa ja sitä värittävää fiktiota - hänen skotlantilaisen sukunsa vaiheille vuosisatojen takaa.

En kerro kokoelmista tämän enempää, sillä aion lukea ne pian kokonaan. Signaalista ja Reiästä kirjoittanen postaukset jo tulevalla viikolla. Teokset ovat varsin nopealukuisia. Sen sijaan Tuore maa ja Sanansaattaja vaativat enemmän lukuaikaa ja osallistuvat siksi (niin ikään) Ompun järjestämään novellihaasteeseen, joka kestää toukokuulle saakka. Niistä siis kevätpuolella lisää!

Kiitos emännälle! Tuli todistettua taas se fakta, että novelleille löytyy aina aikaa. Muita maratoonareita mm: Riitta, hdcanis, Nellu, Jane, Tiia & Tommi, Suketus.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Emma Puikkonen. 2016. Eurooppalaiset unet. WSOY. 178 sivua.

Eurooppalaiset unet olisi saanut olla Finlandia-palkintospekuloinneissa vahvemmin esillä. Voittaja oli minulle hyvin mieleinen, mutta jos olisin lukenut Puikkosen teoksen aikaisemmin, olisin liputtanut hänen puolestaan. Eurooppalaiset unet on jotain, mitä harvemmin tulee vastaan. Sillä ei ole alkua, sillä ei ole loppua. Se on taidokas kudelma keskenään hyvin erilaisista ihmisistä ja tapahtumista, hyvin erilaisissa oloissa ja todellisuuksissa, silti samassa Euroopassa.

Me ollaan osa, me ollaan yhtä lailla keskellä.

Unenomaisessa romaanissa on mahdollisuus tapahtua mitä vaan. Se on muistikuvia ja välähdyksiä viime vuosikymmenten Euroopasta. Hahmot Albaniasta Ruotsiin, Turusta Lontooseen nivoutuvat vähitellen toisiinsa ja luovat maailmasta jatkumon, jossa suuntaa on vaikea ennustaa, mutta jollaisen joku on aloittanut. Episodiromaani yhdistelee lähihistorian faktaa tarinoihin, jotka risteävät toistensa kanssa ajallisesti, paikallisesti ja ideologisesti.

Omassa todellisuudessaan elää rekkakuski Toma, joka ottaa kyytiin ruotsalaisen Johanneksen. Miesten tiet erkanevat, myöhemmin palataan rampaantuvaan perheenisä-Johannekseen, joka näkee silmillään syvemmälle kuin muut. Erilaista todellisuutta elää somalipakolainen Fadumo, joka tuodaan pakettiauton tavaratilassa kylmään Suomeen. Hän kouluttautuu hierojaksi ja saa asiakkaakseen Johanneksen. Fadumon tyttärestä, Immistä, kasvaa kansainvälisesti menestyvä kirjoittaja, todellisuuden muokkaaja. 1990-luvun Kosovossa paetaan metsään ja jalkapallo-otteluihin. Yksi pakenijoista päätyy vuosikymmeniä myöhemmin samaan työpaikkaan Immin kanssa Lontooseen. Yksi vaikuttavimmista tarinoista on kuitenkin se, missä Berliinin muuri erottaa perheenjäsenet toisistaan 28 vuoden ajaksi. Kun yksin itäpuolelle jäänyt äiti pääsee tyttärensä luokse länteen, on vaikea pidätellä kyyneleitä.

Berliinin muurin  ja Kosovon sodan lisäksi Eurooppalaiset unet kahlaa Lech Walesan uran alkuvaiheiden ja Eyjafjallajökullin purkauksen kautta vuoteen 2027, dystooppiseen Eurooppaan, jossa pelkomme luonnonkatastrofeista, valvonnasta, bioteknologiasta ja sosiaalisen median vallasta ovat tulleet toteen. Viimeisin episodi on toinen, mikä vaikutti minuun vahvasti. Maailma on täynnä itsekkyyttä, kovuutta, opportunismia ja kiusaamista, mutta Immin elämässä tulevaisuudessa välkähtää lupaus valosta, mahdollisuuksista, joiden ansiosta teos päättyy kauniin toiveikkaalla tavalla. Puikkosen romaanin yhteiskuntakriittisyys on samaan aikaan ajankohtaista ja ajatonta, ja vaikka se koostuu episodeista, se näyttää että historiankulku on jatkumoa, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

On myös niin ettei yhtään voi tietää mitä tapahtuu. Jos jokin alkaa niin se voi lähteä mihin suuntaan tahansa, ei sitä kukaan hallitse.

Alkuun minulla oli - ei vaikeuksia, jotain muuta, ehkä omaa kömpelyyttä - päästä kelkkaan, mikä saattoi johtua osittain siitä, että Puikkosella on omanlaisensa tyyli kirjoittaa. Se hyödyntää puhekielisyyttä, hahmojen välisiä persoonallisuuseroja, eikä selittele lukijalle mitään. Mahdolliset aukot on täytettävä itse. Ja vaikka alkuun kompuroinkin, tällaista tyyliä arvostan kovasti! En halua, että ajatukseni kirjoitetaan valmiiksi täyteläisillä virkkeillä. Haluan tehdä ajatustyöni itse ja juuri siihen Puikkonen antaa mahdollisuuden.

Teos on huomattu myös blogeissa Kirja vieköön!, Kujerruksia, Kannesta kanteen ja Reader, why did I marry him?

Kurjen siivellä -lukuhaasteen koonti

Kurjen siivellä -lukuhaasteessa on kerätty itäaasialaista kirjallisuutta: Kiina, Japani, Taiwan, Hong Kong, Macao, Mongolia, Pohjois- ja Etelä-Korea. Aikaa on ollut koko vuosi 2016 ja haastetta emännöi blogi Pinon päällimmäinen.

Haaste oli minulle erittäin hyödyllinen, sillä olen aikaisemmin ollut aika laiska tarttumaan tuon kyseisen alueen kirjallisuuteen - en tiedä miksi. Haasteen avulla tuli tutuksi maita ja kirjailijoita, joihin en välttämättä olisi muuten tarttunut.

Haastemaista osa oli melko haastavia (!), joten ei kai ole yllättävää, että luin Kiinaan ja Japaniin sijoittuvia teoksia enemmän ja osa maista jäi kokonaan kokematta. Tässä listani:

• Hyeonseo Lee: Seitsemän nimen tyttö (Pohjois-Korea) 
• Takashi Hiraide: Kissavieras (Japani) 
• Han Suyin: Päivien kimallus (Kiina ja Hongkong) 
• Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Japani) 
• Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa (Kiina)  
• Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia  (Japani)

Ehdottomaksi suosikikseni täytyy nostaa Kankimäen ihana tutkimusseikkailu Kiotossa. Kirja on ollut vuosien mittaan paljon esillä blogeissa, enkä ihmettele. Siinä on jotain ihan omanlaistaan viehätystä. Viihdyin hyvin myös Yiyun Lin teoksen kanssa, jossa oli paljon älykästä psykologista pohdintaa ihmisten välisistä kiemuroista. Varsinainen page turner sen sijaan oli Leen Seitsemän nimen tyttö - huima selviytymistarina, kannattaa lukea!

Kiitos sannabananalle loistavasta haasteideasta!

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Haruki Murakami. 2014. Japaninkielinen alkuteos Onna No Inai Otokotachi. Tammi 2016. Suomentanut Juha Mylläri. 276 sivua.

Olen lukenut suositun Murakamin teoksista aikaisemmin vain Norwegian Woodin. Se ei ihan ollut makuuni, mutta koska niin kovin moni pitää Murakamista, ajattelin kokeilla rohkeasti lisää. Blogissa Reader, why did I marry him? on meneillään novellihaaste. Murakamin tuorein suomennos sisältää nimenomaan novelleja, joten sain hyvän tekosyyn tarttua kirjaan heti. Samalla saan vielä yhden pisteen haasteeseen Kurjen siivellä, jossa luetaan itäaasialaista kirjallisuutta.

Seitsemässä novellissa on pääosassa miehiä, jotka elävät kukin syystä tai toisesta ilman naista. Osalle naisettomuus on valinta, osa on ajautunut tilaan tahtomattaan, osa kärsii, toiset eivät. Tyylillisesti novellit ovat samoin erilaatuisia. Ensimmäisten kanssa podin hienoista tylsistymistä, kun taas viimeiset tarinat imaisivat otteeseensa. Viimeinen, niminovelli Miehiä ilman naisia, on runollisempi ja filosofisempi kuin muut ja sai minussa pienen kyyneleen silmäkulmaan.

Kyynel johtui jostakin, joka muistutti jostain pienestä mutta merkityksellisestä seikasta kaukaa menneisyydessä. Samaa tapahtuu myös Murakamin miehille. He läpikäyvät menneisyyttään ja pohtivat elämässään niitä ratkaisuja, jotka ovat johtaneet naisen menettämiseen. Ensimmäisen novellin mies muistelee kuollutta vaimoaan, jolla oli useita salarakkaita. Tutustuakseen vaimonsa menneisyyteen hän jopa yrittää ystävystyä yhteen näistä rakastajista. Novellissa Rakastunut Samsa nuori piilossa pidetty mies herää tyhjässä talossa yksinään. Taloon saapuu kyttyräselkäinen lukkoseppätyttö, joka saa Samsan kehon heräämään uudella tavalla. Erään novellin keskiössä on nainen, joka saapuu pari kertaa viikossa kotiarestissa pidetyn miehen luokse tuomaan ostoksia, rakastelemaan ja kertomaan salaperäisiä tarinoita, joiden valtaan mies joutuu. Kino-niminen mies puolestaan perustaa baarin, tapaa seksinnälkäisen naisen, jolla on tupakanpolttamia ihossaan. Hänen on kuitenkin lähdettävä kotikujiltaan kauaksi, jotta hän pääsee käsiksi avioeronsa aiheuttamaan tuskaan. Novelli Itsenäinen elin kertoo vauraasta, kevytkenkäistä elämää viettäneestä kauneuskirurgista, joka 52-vuotiaana rakastuu ja vastarakkauden puutteessa kuihduttaa itsensä kohti kuolemaa.

Novellikokoelma on selkeää ja sanoisinko vaivatonta luettavaa. Välillä kävin niin, että olin päähenkilön kanssa niin eri mieltä asioista, että alkoi hieman ärsyttää, mutta tarinoissa on kaiken kaikkiaan paljon hienoja ajatuksia ja kauneutta. Huolimatta melko alakuloisesta pohjavireestä niistä löytyy myös pilkahduksia terävää huumoria ja hauskoja yksityiskohtia. En ole vielä ihan varma, mikä on Murakamin suosion salaisuus, mutta lukukokemuksena tämä oli jo Norwegian Woodia parempi!

Kirjan ovat lukeneet myös Ulla, Krista ja Arja.

Kirjabloggaajien joulukalenterin 9. luukku

Tänään joulukuun 9. päivä Anna ja hänen lukuisat kaimansa viettävät nimipäivää. Neitsyt Marian äiti, Pyhä Anna, on sulautunut suomalaiseksi Anniksi ja Annikiksi jo vuosisatoja sitten.

Vanhassa kansanperinteessä Annan päivällä on merkittävä rooli jouluvalmisteluissa. Tästä kertovat sanonnat Anni oluet panee tai Annana oluet pannaan, juhlana joukolla juodaan. Koska Annan vastaista yötä pidettiin vuoden pisimpänä, oli silloin tapana nousta jo puolenyön jälkeen leipomaan ja paistamaan jouluherkkuja. Samana yönä kuljettiin myös naapureissa pyytämässä paistinkakkua. Jokainen antoi, sillä siitä riippui leivän kesto ja vuoden kalansaalis. Annan vastaisen yön pituus on myös säilynyt sanonnoissa, kuten On niin pitkä kuin Annan päivän aikuinen yö tai On kylmää ja synkkää kuin Annan päivän aikaan.

Kristittyjen Pyhä Anna alkoi saada suomalaisten metsäjumalten ominaisuuksia idässä jo noin 1000 vuotta sitten ja lännessäkin viimeistään 1300-luvulta lähtien. Lähtökohtana oli Annan suuri valta ja voima katolisessa kirkossa, jonka meikäläiset metsämiehet halusivat saada puolelleen. Annikin oli helppo vallata sekä Tapion emännän että tyttären paikka suomalaisissa uskomuksissa, sillä kummallakaan paikalla ei ollut edeltäjää. Nimellä Anna oli pyhyytensä lisäksi oma voimansa, sillä onhan se niin lähellä suomalaisia sanoja antaa, antaja. Tämä tulee esille vanhoissa runon säkeissä:

Anna minulle, me Annalle,

sinun antoaikanasi

minun pyyntöpäivänäni,

heitä auki annin aitta!

Suomalainen metsäusko ja muualta tullut kristinusko sekoittuivat monella tapaa toisiinsa keskiajalla, kuten vanhoista loitsuista käy ilmi. Uusi pyhimys valjastettiin sopivaan tehtävään, vaikkapa metsän emännäksi:

Annikki metsän emäntä

Avoa rahainen aitta

metsän linna liikahuta

En minä pyhänä pyyvä,

aina arkena ajelen.

Muinaisen ajanlaskun mukaan Annan päivä oli vuoden lyhin päivä eli ikivanha suomalaisten talvipäivän seisaus. Katolilainen Pyhä Anna peri siis Suomessa vanhan merkkipäivän. Sekin kertoo Annan suuresta suosiosta meillä - metsän jumalattarena tai kirkon pyhimyksenä. Tuo alkuperäinen talvipäivän seisaus oli kuitenkin 15.12. Nykyiselle paikalleen 9.12. se siirrettiin 1600-luvun loppupuolella.

Hyvää nimipäivää Anna, Anni, Anne, Anu, Anneli, Annikki ja Annukka! Nimen muita muunnoksia on valtavasti, vaikkeivat kaikki vietä nimipäiväänsä samana päivänä. Suomessa tunnetaan mm. Anniina, Anette, Anja, Annu ja Anita. Anna on yksi yleisimpiä etunimiä (minunkin ensimmäinen nimeni!) Suomessa ja koko maailmassa. Se on lähtöisiä heprean nimestä Hannah, joka tarkoittaa armoa tai suosiota.

Pyhä Anna

Eilisen eli 8. luukun voi käydä lukemassa blogissa Tuntematon lukija. Huomenna joulukalenterin 10. luukku avautuu blogissa Hurja Hassu Lukija! Kaikki joulukuun luukut löytyvät ensimmäisen luukun avanneen Hyllytontun blogista. Leppoisaa joulukuuta!
Lähteet: Wikipedia ja Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto (Otava 1950). Kuvat: joulutampere.fi ja internetdict.com

Emma Cline: Tytöt

Emma Cline. 2016. Englanninkielinen alkuteos The Girls. Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava 2016. 304 sivua.

On helteinen kesä vuonna 1969. Evie Boyd viettää vielä viattoman 14-vuotiaan lomapäiviä parhaan ystävänsä kanssa ja tekee kaikkea mitä tytöt tekevät. Eroperheessä on arki alkanut rakoilla, kun äiti etsii itseään ja jättää tyttärensä yhä useammin itsekseen. Elämä tuntuu tylsältä ja mitättömältä, eikä parhaan ystävän isoveljeltä saa kaivattua huomiota. Sattumalta Evie näkee Suzannen: salaperäisen kauniin, villin ja itsevarman 19-vuotiaan, joka varastaa ruokaa ja elää kommuunissa kaupungin ulkopuolella, vallatulla ranchilla.

Epämääräinen, anarkistinen hippiyhteisö vetää tyttöä puoleensa, vaikka vaatteet haisevat, ruoka on vanhaa ja patjat homeessa. Lapset kulkevat yhteisön laidoilla vaipoissaan, jalkapohjat rakoilla. Suzanne esittelee Evien muille tytöille ja porukan karismaattiselle johtajalla, Russellille. Evie on täysin Suzannen lumoissa ja solahtaa nopeast osaksi Russellin leiriä. Huumeiden käyttö on runsasta ja kaikki kuuluu kaikille, myös seksi ja rakkaus. Tapahtuu asioita, joihin Evie ei tiennyt olevansa valmis, mutta tieto siitä, että se sitoo hänet tiukemmin yhteisöön ja Suzanneen, saa hänet näkemään asiat kuin sumuverhon läpi. Välillä Evie piipahtaa kotonaan ja myöhemmin isänsäkin luona, mutta aina hän palaa takaisin ranchille. Sillä Suzanne on ensimmäinen joka hänet on koskaan nähnyt ja yhteisön tyttöjen keskinäinen side on niin vahva, että se saa Evien kaipaamaan jotain mitä ei ole.

Suostuin iloisesti vääntelemään merkityksiä, lukemaan merkit tieten tahtoen väärin. Tuntui että jos tekisin mitä Suzanne pyysi, se olisi paras lahja mitä koskaan voisin hänelle antaa, se vapauttaisi hänet vastaamaan tunteisiini.

Clinen romaanin taustalla on Charles Mansonin "perhe" ja veriteot, joista tytöt pidätettiin hieman myöhemmin ja Manson itse parin vuoden päästä. Romaanissa ei mainita ketään oikeasti vuonna 1969 mukana olleita henkilöitä eikä uhreja, mutta hahmot ja tapahtumat mukailevat niitä hyvin läheltä. Romaani lähtee liikkeelle aikuisesta Eviestä, joka muistoissaan palaa kesään 1969. Hänen elämästään ei tullut sellaista kuin hän oli kuvitellut. Vaikkei hän ollut mukana hirmuteoissa, osuivat tapahtumat niin lähelle, että häntä on jäänyt kalvamaan ajatus, olisiko hän pystynyt samaan. Kuinka helppoa hänen olisi ollut noudattaa Russellin käskyä? Eikö hän muka ollut nähnyt tarpeeksi merkkejä siitä, mitä oli tulossa ja mihin sellainen miehenpalvonta voisi johtaa?

On totta, että Evie oli tuona kesänä kamalan nuori ja kokematon. Ehkä hän oli tarpeeksi turhautunut ja huomionkipeä, helppo kohde manipuloinnille ja hyväksikäytölle. Liikaa romaani ei kuitenkaan hae syitä, vaikka ainakin aikuisesta lukijasta tuntuu melko uskomattomalta, miten ranchi piti Evietä otteessaan. Toisaalta täytyy sanoa, että Evien teinitavoista, tuntemuksista ja ajatuksista, etenkin ennen Suzannen vaikutuspiiriä, löytyi paljon yhtäläisyyksiä siihen pikkupaikkakunnan 14-vuotiaaseen, joka minäkin joskus olin.

Evie rakentaa kerrontaansa koukuttavalla tavalla. Jo alkumetreillä hän antaa ymmärtää, että jotain tulee tapahtumaan. Tarina etenee päivä päivältä kohti sitä, minkä lukija jo tietää, on ehkä jo lukenut muualta tai vähintäänkin arvaa. Kirjan ehdottomasti parasta antia ovatkin juuri nuo kesän 1969 tapahtumat, nuoren Evien tarve tulla huomatuksi, kapina omaa äitiä kohtaan, jonkin ravisuttavan kaipuu ja halu säikäyttää lähipiiriä. Aikuinen Evie sen sijaan jää melko etäiseksi, joskin hänen ajelehtiva elämänsä tuntuu loogiselta seuraukselta nuoruuden kokemuksille.

Kenties jokiin minussa, jokin pimeään hukkunut kajastus, oli tiennyt, mihin asiat olivat menossa: kenties olin aavistellut tapahtumies mahdollista suuntaa, mutta lähdin mukaan siitä huolimatta. Myöhemmin sinä kesänä ja monta kertaa elämän eri vaiheissa sen jälkeenkin olen seulonut sen illan osasia, tunnustellut niitä sokeana.

Tytöt on virkistävän alkuvoimainen, likainen, jopa ällöttävä ja välinpitämätön. Samaan aikaan se on kamalan söpö, raastava ja vetoaa johonkin, minkä olin jo unohtanut itsessäni. Se nähdyksi tulemisen polte. Kasvavan tytön epävarmuus ja ripustautuminen. Enpä ihmettele, että kirjan oikeuksista on taisteltu ja se on ehditty kääntää kymmenille kielille. Pienistä puutteistaan huolimatta melkoinen esikoisromaani. Lue myös, mitä Krista, Katja, Annika ja Ulla ovat siitä kirjoittaneet.

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa

Yiyun Li. 2014. Englanninkielinen alkuteos Kinder Than Solitude. Tammi 2015. Suomentanut Helene Bützow. 394 sivua.

Vuonna 1989 Beijingin sivukujien kortteleissa asuu perhe, joka ottaa luokseen omalaatuisen sukulaistytön, Ruyun. Kahden syvästi uskovaisen Isotädin kasvattama orpotyttö vaikuttaa tunteettomalta, epäsosiaaliselta ja töykeältä. Hänet majoitetaan samaan huoneeseen yliopistossa opiskelevan Shaoain kanssa. Kapinallisuudellaan ilmapiiriä kiristävä Shaoai tuntuu vihaavan vähäeleistä, arvoituksellista Ruyua. Naapurissa kasvaneet Moran ja Boyang ottavat Ruyun kuitenkin siipiensä suojaan ja kuljettavat tätä halki suurkaupungin vilskeen kouluun, kotiin ja rakkaisiin paikkoihinsa. Yritys on kova, mutta kenenkään on vaikea saada kontaktia tyttöön, jota ei koskaan kasvatettu rakastamaan.

Jokainen toisen ihmisolennon luoma yhteys, olipa se sattumanvarainen tai tarkoituksellinen, oli häivytettävä: hänen tärkein omaisuutensa oli tyhjyys, jota hän vaali ympärillään.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Shaoai kuolee pitkällisen sairastamisen päätteeksi. Moran ja Ruyu elävät toisistaan mitään tietämättä molemmat Yhdysvalloissa. Molemmilla on takanaan vähintään yksi avioliitto. Moran on yrittänyt koko elämänsä olla hyvä ja pidetty. Nuorena hänellä oli tapana kysellä liikaa ja varmistaa kysymyksillään, että kaikki on hyvin. Yhdysvalloissa hän on jäänyt yksinäiseksi huolimatta miehestä, joka olisi ollut halukas jakamaan elämänsä tämän kanssa. Ruyun avioliitot eivät ole kestäneet naisen jääräpäistä itsenäisyyttä ja kyvyttömyyttä ymmärtää läheisten tarpeita. Boyang on jäänyt Beijingiin. Nuorella miehellä on ollut kaikki edellytykset elämään, jota niin monet tavoittelevat. Hänellä on ulkonäköä ja rahaa, mutta edelleen hän etsii tyttöä, jota voisi rakastaa lopun elämäänsä.

Mihin Shaoai kuoli? Mikä hänet sairastutti kaksikymmentä vuotta aikaisemmin? Mikä oli se tapahtumien ketju, joka aiheutti kolmen toistensa kanssa kasvaneen nuoren eron ja haluttomuuden pitää yhteyttä aikuisina? Miksi aikoinaan niin tavalliset, kirkasotsaiset, elämänjanoiset teinit ovat nyt kyynisiä keski-ikäisiä, jotka eivät tunnu saavan elämästään otetta vaan suorastaan vaalivat omaa yksinäisyyttään kukin tavallaan?

Jos unohtaminen on taito poistaa henkilö tai paikka menneisyydestä, Moran tiesi, ettei kehittyisi siinä koskaan taitavaksi. Sen sijaan hän oli kuin uuttera työläinen joka käytti kaikki valveillaolohetkensä hioakseen vähäisempää taitoa: kykyä olla katsomatta taakseen, kykyä olla ajattelematta mennyttä.

Yksinäisyyttä kalliimpaa vie lukijansa siihen Kiinaan, jossa tavallinen työläinen pelkäsi mielipiteitä, teki töitä lastensa paremman tulevaisuuden eteen ja haki turvaa asuinkorttelinsa hiljaisesta yhteisöllisyydestä. Kirjailija esittelee maailman, joka monin tavoin tuntuu vieraalta ja vanhalta, vaikka sen lapset ja nuoret ovat leikkeineen ja odotuksineen niin kovin tuttuja. Maahanmuuttajan silmin hän esittelee myös haaveiden Amerikan, jossa hiljaisuus on täytettävä puheella, oli siinä sisältöä tai ei, ja missä kenenkään sovi jäädä yksin, jos tavoitteena on olla huomaamaton.

Vuoden 1989 Kiina on historiallisesti mielenkiintoinen tausta, mutta tarinan keskiössä on kolme nuorta, jotka puntaroivat mielessään toistensa sanoja, hiljaisuutta, katseita ja äänenpainoja. Yiyun Lin teos jättää hieman alakuloisen olon, sillä tarina antaa ymmärtää, että vaikka kuinka opettelisimme toisiamme ja ottaisimme muita elämäämme, emme koskaan opi täysin ymmärtämään toisiamme. Ihminen on aina loppujen lopuksi enemmän yksin kuin mitään muuta. Moran, Boyang ja Ruyu pysyvät lopun elämäänsä menneisyyden vankeina, koska tapahtui jotain, mitä ei koskaan käsitelty. Mutta olemmeko me kaikki taustoistamme huolimatta aina jollakin tapaa menneisyytemme vankeja? Mitään oikeasti uutta ei voi aloittaa koskaan, sillä mukanamme on aina jotain vanhaa, eikä elämässä eteenpäin pyrkimisessä ole mitään mieltä, jollei elämää näe jatkumona, vaan pikemminkin päivinä, joiden läpi on selvittävä parhaansa mukaan.

Lin romaania olisi mahdollista lukea murhamysteerinä ja ehkä se onkin yksi tekijä, joka saa tarinan pitämään otteessaan. Minun oli alkuun vaikea päästä tekstiin sisään ja saada kiinni hahmoista, mutta sitten tapahtui jotain. Sain ehkä kiinni tekstin rytmistä ja opin paremmin keskittymään Lin tiiviiseen kerrontaan. Lopulta kirjaa oli vaikea laskea käsistä. Murhamysteerinä minä en sitä kuitenkaan lukenut, vaan tutkielmana siitä, minkälaisia motiiveja ja tarpeita ihmisillä on, kun he kohtaavat, tutustuvat, antavat itsestään tai ovat antamatta, pysyvät erillään tai pyrkivät miellyttämään. Rakastamiseen - sellaisena kuin sen yleensä käsitämme - kykenemättömän Ruyun ajatukset ja sanat hätkähdyttivät, mutta panivat ajattelemaan. Yksinäisyyttä kalliimpaa ei ollut ainakaan minulle ihan sitä helpointa luettavaa, mutta palkitsi inhimillisyydellään, viisaudellaan ja tarkkanäköisyydellään.

Osallistun teoksella Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen, jossa luetaan itäaasialaista kirjallisuutta. Kirjasta ovat bloganneet myös mm. Ulla, Kaisa Reetta ja Tuija.

Deborah Levy: Uiden kotiin

Deborah Levy. 2011. Englanninkielinen alkuteos Swimming Home. Suomentanut Laura Vesanto. Fabriikki Kustannus 2016. 144 sivua.

Englantilaisrunoilija Joe Jacobs viettää toimetonta kesälomaa eteläisessä Ranskassa perheensä ja ystäväpariskuntansa kanssa. Altaasta löytyy alaston nuori nainen, Kitty Finch. Kun Isabel Jacobs kutsuu naisen asumaan vierashuoneeseensa, tietääkö hän samalla ajavansa miehensä sairaan tytön syliin. Sillä Kittyllä on taipumus hurmata miehet. Suorasanainen luonnonlapsi, jonka runsaat punaiset kiharat valuvat vyötäröä myöten ja joka ei aina pukeudu helteisellä pihalla. Onko sattumaa, että Kitty, joka rakastaa Joen runoja, on paikalla juuri nyt?

Kumpikin oli odottanut heidän seuraavaa tapaamistaan, ja jännitys oli saanut heidät tekemään käsittämättömiä asioita.

Levyn pieni romaani paistattelee päivää, hikoilee helteessä, kiemurtelee vuoristoteillä ja käyskentelee Nizzan rantabulevardilla. Sen tunnelma on raukea, mutta tiheä. Ötökät tunkevat sisälle hotellihuoneisiin, hikipisarat valuvat pitkin miesten rintakarvoja ja teinitytön silmissä on liikaa maskaraa. Romaanin tunnelma on myös hieman arvoituksellinen, vaikka joo alku kertoo, mitä lopulta tulee tapahtumaan. Lukija ei ylläty sen enempää kuin runoilijan vaimokaan, mutta se ei olekaan tarinan pointti.

Lomapäivien aikana ei ehkä tapahdu kovin paljon, mutta henkilöiden keskinäinen kahina, kitka ja veto ovat käsinkosketeltavia. Henkilögalleria on varsin herkullinen. Miehet sanailevat ja ärsyttävät toisiaan, tytär nakkelee niskoja isälleen, vaimo välttelee miestään, naisten välinen ymmärrys kantaa kauas. Jacobsien teinitytär ei voi vastustaa vetovoimaista Kittyä hänkään, eikä lopulta Mick Jaggeriä muistuttavaa pehmeähuulista Claudea. Loma-asunnoista huolehtiva Jurgen haaveilee salaa elämästä Kittyn kanssa. Ja kaiken yllä istuu vanha nainen, joka parvekkeeltaan tarkkailee, mitä alapuolella tapahtuu.

Aivan kuin hoikka nuori nainen, joka lyhyessä sinisessä mekossa ja punaiset hiukset selässä luikerrellen johdatti harmaata ponia kahvilan terassille olisi ollut näky, jota saattoi vilkaista vain sivusilmällä. Kukaan ei voinut puuttua asiaa, sillä he eivät aivan käsittäneet näkemäänsä.

Levyn kerronta on raikkaalla tavalla ennalta-arvaamatonta ja dialogi paikoitellen kevyen ronskia, vaikka kaiken yllä leijuukin pehmentävä, epätodellinen utu. Kaiken aikaa ollaan menossa jotain kohti. Loppua kohden sekä runoilijan että Kittyn sisäinen surumielisyys - ehkäpä jopa sairaalloisuus - pääsee pintaan ja alun rauha, jos sitä edes oli, on vain muisto.

Levy on onnistunut mahduttamaan näennäisen pieneen tilaan ja kevyen tuntuiseen tekstiin paljon. Tekstiä ei kannata hotkia, vaan maistella hitaasti. Todella mielenkiintoinen ja piristävän erilainen romaani. Lukisin mielelläni lisääkin tätä kirjailijaa! Katsokaa myös, mitä mieltä olivat Omppu, Krista, Katja ja Arja. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Johan Theorin: Aarnivalkeat

Johan Theorin. 2013. Ruotsinkielinen alkuteos Rörgast. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2015. Bon-pokkari. 511 sivua.

Vanha kostaja oli palannut suuresta maailmasta takaisin Öölantiin, kostaja, joka kylvi pelkoa ympärilleen - eikä kukaan tiennyt, kuka hän oli. Tai missä hän oli. Niin kauan kuin turistisesonki oli kuumimmillaan ja saari kuhisi kesävieraita, hän saattoi liikkua vapaasti kenenkään huomaamatta. Kuka voisi pysäyttää hänet?

Johan Theorinin Öölanti-sarja on ollut alusta lähtien takuuvarmaa tuotantoa. Aarnivalkeat päättää komean sarjan emmekä valitettavasti pääse enää nauttimaan Gerlofin seikkailuista Öölannin karuilla alvareilla. Ihan ymmärrettävää, sillä onhan mies jo yli kahdeksankymmenen eivätkä jalat oikein enää kanna. Käveleminen on hidasta ja kankeaa, ja kuulokin reistailee. Sympaattisen merikapteenimme elämään on mahtunut niin surua kuin onneakin, ja nyt on aika viettää viimeinen kesä omalla torpalle ja vetäytyä sen jälkeen vanhainkodin rauhaan.

Kun Gerlof työskenteli nuorena poikasena haudankaivajan apumiehenä, hän tapasi 12-vuotiaan Aronin. Kalpean pojan, joka seuraavana kesänä suuntasi isäpuolensa kanssa meren toiselle puolelle uuteen maahan. Vastoin kaikkien luuloa uusi maa ei ollutkaan Amerikka, vaan työläisen paratiisi idässä. Aronia oli Neuvostoliitossa vastassa ankara elämä. Ulkomaalaisen työmiehen ainoa mahdollisuus selvitä hengissä oli raataa nälän ja kylmän keskellä. Kun Stalin aloitti puhdistukset, kielen oppinut Aron keksi, miten soluttautua oikealle puolelle ja pitää henkensä. Miljoonien ihmisten teurastukseen kului vuosia. Kukaan ei kuullut eikä nähnyt, mitä tapahtui taistelussa valoisamman tulevaisuuden puolesta. Aron teki työnsä, eikä paljastanut mitään vuosikymmeniin. Hänen ainoana haaveenaan oli päästä vielä jonain päivänä takaisin pieneen punaiseen torppaan Öölannin rannalle.

Kun Aron on 70 vuotta myöhemmin palaamassa saarelleen, ei torppaa enää ole, eikä rannikon vaurailla sukulaisilla ole halua tunnustaa äpäräserkun osuutta perintöön. Rannikolle kohonnut lomakeskus Ölandic saa tuntea nahoissaan, kun kaiken menettänyt mies päättää kostaa. Tapahtumien vyöry lähtee liikkeelle kun Gerlof löytää venevajastaan 12-vuotiaan Jonaksen. Poika on paennut mereltä laivasta, jossa hän on nähnyt omasta mielestään varman kummituksen ja useita kuolleita. Outoa, mutta aavelaivaa ei löydy. Onneksi Jonaksen turvana on utelias Gerlof, joka lopulta ratkaisee tapauksen sinnikkäästi nuuskien.

Theorinin dekkareissa on mukana annos vanhojen muistojen ja tarujen tuomaa mystiikkaa. Iäkäs merikapteeni on oiva päähenkilö, sillä hän jos joku on kuullut ja nähnyt outoja sattumia elämänsä varrella, eikä kyseenalaista muiden uskomuksia tai erikoisia näkyjä. Tosin Gerlofin avulla useimmat aaveet, äänet ja aistimukset saavat loogisen selityksen ennemmin tai myöhemmin. Tarinat ulottuvat usein kauas Gerlofin lapsuuteen tai nuoruuteen. Öölanti on dekkareissa vähemmän käytetty miljöö kuin Gotlanti, ja ilmeisesti hieman erilainen. Lähes puuttomalla saarella on omanlaisensa luonto ja merellä on suuri merkitys. Turistit vaikuttavat tietysti Öölanninkin kesään, ja lomabisnes on omiaan toimimaan epäilyttävän toiminnan ja jopa rikosten näyttämönä.

Jään innolla seuraamaan, jatkaako Theorin Öölanti-sarjan jälkeen ja jos jatkaa, millä tavalla. Kunniakirjoja saanut kirjailija osaa nimittäin punoa jännityksestä, mystiikasta, historiasta, luonnosta ja vanhan miehen elämästä sellaisia teoksia, että niiden vertaista on vaikea dekkarimaailmasta löytää. Valitettavasti täytyy kuitenkin lisätä, ettei Aarnivalkeat ihan yltänyt kirjailijan parhaimmistoon. Jos brittikirjailija Ann Cleevesin tai islantilaisen Arnaldur Indriðasonin kirjat miellyttävät, kannattaa kuitenkin kokeilla Johan Theorinia - tai toisin päin!

Aarnivalkeista lisää blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjan vuoksi.

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio. 2016. Mies, ja hänen asiansa. Siltala. 403 sivua.

Kävin kuuntelemassa Pirkko Saision haastattelut sekä Turun että Helsingin kirjamessuilla. Turusta mieleeni jäi päällimmäisenä se, että Saision uutuusteoksessa on mies, jonka monologia valtaosa romaanin kerronnasta on. Helsingissä muistan ihailleeni Saision tapaa puida oikeustajullisia näkemyksiä aiheesta, jota teoskin käsittelee.

Tunnustustaminen.
Rangaistukseen suostuminen.
Katumus.

Kyllä, kerronta on pääosin kuusikymppisen miehen monologia. On maanantaiaamu ja mies lukee lehdestä, että Pablo, hänen ystävänsä lähes neljänkymmenen vuoden takaa on kuollut. Uutinen panee liikkeelle sellaisen tunnevyöryn, että miehen viikko on yhtä helvettiä. Ei niin, että hän itkisi ja surisi. Ei, mies pelkää. Hänen ajatuksensa menevät solmuun tai voisi kai ajatella myös, että ne laukkaavat niin villisti, että mies myöhästelee töistä, unohtaa sovittuja tapaamisia ja näkee painajaisia. Hänestä tulee niin poissaoleva, että hänen vaimonsa ja sihteerinsä alkavat huolestua. Romaani seuraa viikon ajan kellon lailla miehen mielen hajoamista.

Ennen kuin mitä?
En muista.
Äsken se kyllä oli mielessäni.

Töissään puolustusasianajajana mies on tottunut auttamaan rikoksentekijöitä ja keksimään lieventäviä asianhaaroja heidän edukseen. Työ on kai ollut melko helppoa. Rikokset, niiden laatu, niistä koituvat rangaistukset sekä rikoksen uhrit toiseen ja kolmanteen aaltoon saakka ovat seikkoja, joita mies joutuu kollegoidensa kanssa pohtimaan, mutta mitä Pablon kanssa tapahtui? Onko mies itse syyllistynyt rikokseen, joka pulpahtaa pintaan kun ystävä kuolee? Millä tavalla miehen työssään kohtaama häpeä tai katumus suhteutuvat häneen omaan menneisyyteensä?

Mies on naimisissa parikymmentä vuotta nuoremman Kristan kanssa. Krista tietää, millainen avioliiton kuuluu olla, millainen edustavan kodin kuuluu olla ja millaisia viinejä juodaan. Kristan mielestä on myös tärkeää, että asioista puhutaan säännöllisesti. Vaikka keskellä yötä, jos toinen piehtaroi ja vaikeroi unissaan. Avioliitto tuntuu läähättävän hapen puutteesta, mutta kun Pablo kuolee, miehen on oikeasti vaikea hengittää. Hänen on päästävä ulos kodistaan, toimistostaan, pois ihmisten luota. Hän on kuin vanki, jota kidutetaan paineella, äänillä ja vaatimuksilla. Tuntuiko hänestä siltä jo ennen uutista, vai onko Pablon kuolema se, joka sysää kaiken liikkeelle ja pilaa myös parisuhteen? Vaikea sanoa, sillä mies on kertojana melko epäluotettava. Niinhän ajatuksemme yleensä ovat, hyvin epäloogisia ja sekavia. Ota nyt sitten selvää toisen ihmisen ajatuksista!

Romaanin puolessa välissä vihdoin selviää, mitä menneisyydessä tapahtui ja suunta on pohjaa kohti. Memento mori - muista kuolema, muista että olet kuolevainen. Saisio tekee tarkkoja havaintoja ajastamme, parisuhteistamme, ihmisistä ja heidän oikeudentajustaan. Romaani miehestä on hyvin inhimillinen ja täynnä painavaa asiaa. Vaikka Saision teksti kulkee ilmavan väljästi ja vetää eteenpäin erikoisella poljennollaan, se osaa olla samalla tiivistä, sillä lukijaa ei päästetä kovin helpolla. Todellisuuden ja kuvitelmien välinen raja on häilyvä loppuun saakka. Lukijan on välillä mahdotonta tietää, onko keskustelu käyty oikeasti vai vain pään sisällä. Asioiden painoa keventää pisteliäisyys ja huumori, ja hahmot ovat vastenmielisyydessään kiehtovia, tarpeellisia. Romaani jättää runsaasti kysymyksiä jälkeensä.

Mies, ja hänen asiansa on pitkästä aikaa yksi omalaatuisimmista lukemistani romaaneista. Ja tämä on siis kehu. Omalaatuinen, omaääninen, erilainen, ei kuitenkaan omituinen. Olisin kovasti suonut näkeväni teoksen Finlandia-kandidaateissa. Kirjan ovat lukeneet myös mm. Ulla, Sari, Katja ja Airi.

Pirkko Saisio Turun kirjamessuilla.

Hanna Morre: Tuonen tahto

Hanna Morre. 2016. Tuonen tahto. Osuuskumma. 131 sivua.

Tytti ja Timo ovat hyvin toimeentuleva pariskunta Espoossa. Heidän tyttärensä Aino on jo tarpeeksi vanha pyöräilemään kavereidensa kanssa lähiympäristössä. Vai onko sittenkään? Tytin ja Timon maailma järkkyy, kun rattijuoppo törmää Ainoon ja tytär menehtyy matkalla sairaalaan.

Timolle on tärkeää, että kulissit ovat kunnossa ja miehellä on ote perheensä hyvinvoinnista. Timolle oli myös tärkeää, että avioliittoon syntyy lapsi, vähintään yksi. Siksi hänen on alkuun vaikea hyväksyä tapahtumaa. Eikö hän ollutkin perheen vastuunkantaja? Kun sitten käykin ilmi, että Tytillä ja Ainolla on ollut oma pikku salaisuutensa, Timon ei tarvitsekaan enää syyttää itseään, vaan hän voi kohdistaa raivonsa toisaalta vaimoonsa, toisaalta rattijuoppoon, joka sattuu olemaan tuttu täti lapsuudesta. Pariskunnan valtaisaa surutyötä alkaa kahlita syytökset, joiden kanssa kotona eletään ensimmäiset viikot syvässä hiljaisuudessa.

Tytti ei aikoinaan ollut niin varma vanhemmuudesta kuin miehensä ja pelkää että se, mitä nyt on tapahtunut, on jonkin suuremman kostoa. Tytti perehtyi vanhemmuuteen, mutta koki jäävänsä kuitenkin sen ulkopuolelle eikä hänellä ollut Ainoon samanlaista otetta kuin Timolla. Lenkkeillessään läheisessä metsässä hän löytää keinon purkaa pahaa oloaan ja haaveilla Ainon paluusta takaisin kotiin. Naapurin Ulpun seikoittamat yrittiteet auttavat ja kuljettavat Tyttiä aina vain syvemmälle metsään, pyhille kiville saakka. Metsä toistaa kaikuna Tytin toiveita ja kysymyksiä, mutta sureva äiti tulkitsee ne omalla tavallaan. Kun Tytille valkenee, mitä metsä häneltä pyytää vastineeksi Ainosta, alkaa suru vääristää todellisuutta ja aiheuttaa sellaisen kierteen, ettei tarinalla ole lohdullista loppua.

Morren pienoisromaani alkoi minun makuuni hieman kömpelösti. Ensimmäisissä luvuissa Tytti ja Timo esittelevät itsensä ja elämänsä, ja esittelyllä on tietysti merkityksensä, jotta hahmojen toimintaa surussa on helpompi ymmärtää. Olisin kuitenkin kaivannut erityyppistä ratkaisua, sillä esittelyvaiheessa olin jo lopettaa kirjan kesken. Takakannen lupaus kauhuelementeistä ja suomalaisesta mytologiasta saivat minut kuitenkin jatkamaan ja onneksi niin tein. Vasta tyttären onnettomuus sysää tarinan varsinaiseen alkuun. Sen jälkeen teksti kulkeekin huomattavasti jouhevammin ja pariskunnan keskinäiset syytökset, kyttääminen ja spekuloiminen ovat mielenkiintoista luettavaa. Shokin ja surun liikkeelle panevat voimakkaat tunteet ja harhat tekevät tarinan lopusta suorastaan vimmaisen. Jopa hieman makaaberilta tuntuva eroottinen lataus keskellä syvintä surua tai vihaa tuntuu mielekkäältä.

Tuonen tahtoon on liitetty termejä kauhu, fantasia, suomikumma, spefi... Ehkä luokittelu riippuu lukijasta. Minä tulkitsin Tytin reaktiot ja harhat eräänlaisena voimakkaan surun aiheuttamana stressinä, en niinkään fantasiaelementteinä. Kammoksun kauhua ja hieman jännitin, josko tässä olisi sitä liikaa, mutta yllätyksekseni en pelännyt hetkeäkään. Mytologialla on tarinassa merkittävä rooli, mutta kovin ohueksi sekin jää. Ennemminkin teoksen lataus on psykologinen, ja Tytin ja Timon elämä heijastaa vankasti nykyaikaa työelämän, kasvatuksen tai vaikkapa ihmissuhdekuvioiden suhteen.

Esikoisromaanista ovat kirjoittaneet myös mm. Krista ja Tiina. Onnittelut Hanna Morrelle esikoisromaanista ja kiitokset Osuuskummalle arvostelukappaleesta!

Kauko Röyhkä: Lapinpoika

Kauko Röyhkä. 2016. Lapinpoika. Like. 367 sivua.

Puro solisee niin kuin ei milloinkaan ennen, eikä se olekaan sama. Tämä on viimeinen kerta kun se solisee minulle. Haavat ja pajut kumartuvat latvat notkeina, sanovat mene jo. Usva seisoo niityllä, sekin sanoo mene jo. Jätä meidät, lapinpoika. [---] Koira haukahtaa. Ei raukka tiedä vielä, että aion jättää sen.

Simpan kotoa on matkaa kylälle ja kesäisin hän soutaa sinne veneellä Nellan, pystykorvansa kanssa. Lähimpään kaupunkiin on parisataa kilometriä, muttei hän osaa kaivata kaupunkia. Simppa on kasvanut täysi-ikään omalaatuisen erakkoenonsa hoivissa, metsästää, kalastaa ja kulkee itsekseen. Kun huono kunto vie viimein Aapi-enon voimat, on Simpan päätettävä, elääkö korvessa koiransa kanssa vai lähteäkö ammattikouluun etelään.

Vastarannan autiotalolle saapuu eräänä kesäpäivänä kolme tyttöä. Vaatteistaan ja puheenparrestaan päätellen eteläsuomalaisia. Simppa ei saa mielestään vaaleaa, hentoa Sonjaa, vaikkei heidän kohtaamisensa mitään lupaakaan. Kun hän sitten pääsee ammattikouluun Helsinkiin, on hänen jätettävä koiransa naapuriin ja hylättävä kotitalonsa järven rannalla. Asettumineen kolkkoon kaupunkiin ja ihmismassaan ei ole helppoa. Sonja löytyy, muttei tarina ota tuulta alleen. Ei kuitenkaan mene kauan, kun Simppa löytää itsensä turvallisesta suhteesta Minnan kanssa. Aikuinen elämä alkaa.

Lapinpoika Simppa on pärjääjä, joka valtaisasta riuhtaisusta huolimatta löytää paikkansa uudessa kaveriporukassa ja vaurastuvassa Etelä-Suomessa. Tunteet Sonjaan roihuavat pitkään, mutta asettuvat vuosien mittaan kaihoksi, jonka kanssa pystyy elämään. Avioliitto Minnan kanssa etenee ikään kuin käsikirjoituksen mukaan, eikä Simppa tosissaan edes pyristele irti, vaikka sydän sanoo välillä muuta. Velvollisuudentuntoinen nuorimies pitää sanansa satunnaisista harha-askeleista huolimatta.

Lapinpoika on vahvimmillaan toisaalta Lapin luonnossa, erämaissa ja kuolevalla kylänraitilla. Röyhkän moponrasvaiset nuorukaiset, alkoholisoituneet ukot ja paremmasta elämästä haaveilevat hahmot omalaatuisine tapoineen ja pystykorvineen tekevät Lapin syrjäkylästä aidon ja uskottavan. Tarinassa eletään 1970-lukua ja muutto etelään on väistämätöntä. Toisaalta Röyhkän pitkä historia musiikkimaailmassa tekee aloittelevien bändien keikka- ja bäkkärikuvauksista samoin hyvin eläväistä ja niiltä osin muistuttaa hänen aikaisempia teoksiaan. Lapin luonto on se, missä Simppa kasvaa ja mistä hän on kotoisin. Pääkaupunkiseudun nuorisokulttuuri ja asettuminen kaupunkilaisiin kuvioihin on kuitenkin se, missä hänen on selviydyttävä.

Monet ovat ne tunteet ja pyörteet, joihin Simppa ajautuu. Kaukorakkaus Sonjaan vaihtuu hetkessä seksin ihanuuteen, johon Minna pojan perehdyttää. Samaan aikaan ei voi kuin pyyhkiä silmäkulmiaan kun Simppa kaipaa Nella-koiraansa ja tammukkajokia ja kokee olonsa juurettomaksi. Romaani kuvaa hienosti menneiden vuosikymmenten, etenkin 1970-luvun murroksia, muutoksia kulttuurissa ja talouskasvussa. Pohjoisen ja etelän välinen kontrasti on selkeä, samoin se, millaisia meistä sodanjälkeisinä vuosikymmeninä kehkeytyi. Samalla kun lapinpoika luovii Helsingissä oman arvomaailmansa kanssa, hän saa seurata vierestä miten erilainen arvomaailma voikaan olla sillä, jonka kanssa jakaa elämänsä. Elokuvista, kirjoista ja taiteesta kiinnostunut nuorimies olisi lukijan mielestä voinut rohkeammin kuunnella sisintänsä ja valita toisin, mutta sittenpä tarina olisikin täysin erilainen. Tyytyminen toiseksi parhaaseen jättää Simpan elämän ylle hieman surumielisen pilven.

Alkuun koin romaanin kielen hieman kömpelöksi, mutta toisaalta se sopii hyvin Simpan ääneksi. Älykäs, sympaattinen ja pohdiskeleva mies kun ei ole mikään suupaltti. Simpan käyttämä peräpohjalainen murre on vahvaa ja saa osakseen hymyjä etelässä. Täytyy sanoa, että Röyhkän romaani on tarkkanäköinen ja moniääninen. Kaipauksen ja kaihon rinnalla on runsaasti raisuutta, nuoruuden väkevyyttä ja huumoria. Aapi-enon ohjeet kulkea kuin Rommel sodassa vievät Simppaa elämässä eteenpäin, vaikkei hänellä niitä ohjaksia useimmiten olekaan käsissään.

Lauri Viita 100 vuotta

Kuva: Kari Sunnari, TTT

Tampereella on muistettu tänä vuonna runoilija Lauri Viitaa, jonka syntymästä on kulunut sata vuotta. Tampereen Työväen Teatterissa pyörii musiikkinäytelmä Viita 1949, jonka kantaesitys oli 25.10. Lukupiirissämme haluttiin myös muistaa kaupungin omaa työväenrunoilijaa. Luimme kukin jotain Viitaan liittyvää, joko hänen tuotantoaan tai muuten hänestä kertovaa kirjallisuutta ja vaihdoimme ajatuksiamme niiden pohjalta. Viidan tuotannosta lukemistoon oli valikoitunut hänen keskeisimmät teoksensa Betonimylläri, Moreeni, Kukunor ja Ne runot jotka jäivät. Pari lukupiiriläistä oli perehtynyt mieheen lukemalla Aila Meriluodon kirjoittaman elämäkerran. Minulle osui loppukesästä silmään Olli Löytyn toimittama uusi esseekokoelma Luojan palikkaleikki, jossa Viidan tuotantoon perehtyneet asiantuntijat ruotivat teosten ominaisuuksia hyvin monipuolisella otteella.

Osalle meistä Lauri Viita oli varsin vieras mies - etenkin me pohjoisempana opiskelleet emme olleet hänen tuotantoonsa juurikaan perehtyneet aikaisemmin. Opimme varmasti kaikki paljon ja keskustelimmekin siitä, miten monipuolinen kirjoittaja Viita on ollut. Hänen tuotantoaan on mahdoton lokeroida, eikä se näytä noudattavan perinteisiä runouden lainalaisuuksia. Tai jos se niitä välillä noudattaakin, tyyli varmasti vaihtuu. Viita leikittelee säännöillä ja on taituroinut runoihinsa ihan omanlaisensa rytmin.

Johtaja

Sen joukon johtajaksi nimittäisin,

ken pitkäkaulaisin on, pienipäisin

ja takapuoleltansa täyteläisin.

Kas, kun jää painopiste matalalle,

voi nousta kukonnuppi korkealle

ja loistaa tunkiolta maailmalle!

(Betonimylläri 1947)

Pispalalla on ollut Lauri Viidan tuotannossa merkittävä rooli. Siellä hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa, ja siellä hän meni naimisiin ensimmäisen vaimonsa Kertun kanssa. Myöhemmin Viita eli muuallakin, mutta Pispala oli ja jäi hänen keskeiseksi mielenmaisemakseen. Aikoinaan hyvin työväenluokkainen kaupunginosa vaikutti vahvasti hänen tuotantonsa tematiikkaan. Ja vaikka hän selkäesti onkin oman ympäristönsä edustaja ja yhteiskuntakriitikko, ei teksteistä puutu ironiaa eikä huumoria. Viita kuoli auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin vuonna 1965.

Lukupiiriä täydensi upealla tavalla Viita 1949. Heikki Salon käsikirjoittama ja Sirkku Peltolan ohjaama musiikkinäytelmä oli mahtavaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Upeasta musiikista vastasi Eeva Kontu. Näytelmässä kietoutuu toisiinsa luontevalla tavalla aidot kirjeet, historialliset faktat ja viitamainen fiktio. Käsikirjoituksessa ja sanoituksissa on maallikon mahdotonta erottaa toisistaan, mikä on Viitaa, mikä on Saloa - niin sulavaa ja rytmikästä se on.

Kuva: Kari Sunnari, TTT

Näytelmässä eletään vuotta 1949, jolloin Viita oli jo saanut mainetta Betonimyllärillä, mutta palaa allapäin Pispalaan, sillä uutta kustannussopimusta ei ole syntynyt. Hänen avioliittonsa Kerttu Solinin kanssa on päättynyt ja uusi alkanut runoilija Aila Meriluodon kanssa. Silti ikävä Kertun luo on valtava, varsinkin humalapäissä ja etenkin Pispalassa. Näytelmää vievät eteenpäin Viidan luomat peikkohahmot Kukunor ja Kalahari, jotka toimivat lavalla eräänlaisina tarinankertojina. Vuoden 1949 lisäksi näytelmä koostuu lapsuus- ja nuoruusmuistoista Pispalassa, rakastumisesta Kerttuun ja perhettä koetelleesta sisällissodan tapahtumista.

Kuva: Kari Sunnari, TTT

Monipuolinen musiikkinäytelmä on draamaa ja romantiikkaa, surua ja ikävää, intohimoa ja pettymyksiä. Tunneskaala on laaja niin lavalla kuin katsomossakin. Paikoin mahtipontinen musiikki rauhoittuu tarpeen tullen viipyileväksi, kuten lavan taustakuvatkin. Niissä ja lavasteissa näkyy Pispalanharju puurakennuksineen, ikuisine portaineen ja kauniine järvimaisemineen. Eikä tietenkään sovi unohtaa hienoa näyttelijäntyötä. Tommi Raitolehto on juuri sellainen Lauri Viita, jollaiseksi hänet olin kuvitellutkin: väkevä, rohkea, alkoholisoitunut, älykäs ja romanttinen. Eriyisesti haluan nostaa esille näyttelijöiden laulutaidon: Jari Aholan, Petra Aholan, Suvi-Sini Peltolan, Petra Karjalaisen ja Eriikka Väliahteen äänet kaikuivat salissa uskomattoman upeina!

Vivahteikkaan postauksen näytelmästä on kirjoittanut myös lukupiirimme Sari!

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Pajtim Statovci. 2016. Tiranan sydän. Otava. 271 sivua.

Kuulin juuri eilen Helsingin kirjamessuilla, että Tiranan sydän on voittanut Toisinkoinen-palkinnon, eli palkinnon joka myönnetään aina vuoden parhaalle kirjailijan toiselle teokselle. Palkinnon myöntää Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestö. Voitosta ei itse asiassa ole vielä mainintaa palkinnon kotisivuilla, mutta Facebookista tieto sentään varmistui! Onnea Pajtim Statovcille!

Palkinto meni mielenkiintoiselle, hyvin ajankohtaisia ja silti ikuisia asioita käsittelevälle teokselle. Nuori Bujar ja hänen ystävänsä Agim elävät köyhässä Albaniassa, suljetussa maassa Euroopan reunalla ja haaveilevat paremmasta elämästä Italiassa. Vuosisatojen alistus näkyy maassa ja sen taruissa, vaikka tarinoissaan isät siirtävät pojilleen uskon oman kansan kauneuteen ja ylpeyteen. Kun perheestäkään ei ole enää turvaa, poikien on lähdettävä ja löydettävä oma keinonsa selvitä ensin hengissä ja sitten tienata matkarahat veneellä meren halki Italiaan.

Mitä pitäisi tehdä, jos oma tarina, jonka traagisuudella kuvittelee saavansa muiden ihmisten myötätunnon, aiheuttaakin muissa ihmisissä vihaa? Minne pitäisi mennä, jos palaaminen omaan kotimaahan on mahdotonta?

Vuosikymmen myöhemmin maailmalla elää levoton kulkija, joka etsii paikkaansa milloin Berliinissä, Madridissa, milloin New Yorkissa. Hän on mies ja hän on nainen, hän antaa sekä miesten että naisten rakastaa itseään. Hän on italialainen ja espanjalainen, mutta ei koskaan albanialainen. Hän on orpo, hän haluaa unohtaa äidinkielensä ja kieltää menneisyytensä. Pakonomainen halu löytää parempi paikka, sellainen missä voi hengittää vapaasti ja kietoutua hitusen entistä parempiin olosuhteisiin, ajaa häntä eteenpäin eikä hän kiinny mihinkään, ei kehenkään. Silti häneen on helppo rakastua, tuohon valehtelijan itsevarmuuteen on helppo ripustautua. Vuonna 2003 hän saapuu kylmään ja etäiseen Helsinkiin ja saa viimein osakseen palan loistosta, josta hän on niin pitkään unelmoinut.

Tiranan sydämessä on monta tarinaa yhdessä hahmossa. Järkyttävä köyhyys, nälkä ja kyvyttömyys nähdä tulevaisuutta omassa kotimaassa, suoranainen viha sen apatialle saa Bujarin lähtemään vaaralliselle matkalle. Edelleen Välimeren ylittää jatkuvasti valtava määrä pakolaisia samoista tai muista karmeista syistä. Ne onnekkaat jotka pääsevät perille, saavat osakseen vain epäinhimillistä kohtelua tai jopa palautuksen takaisin. Se joka lähtee eikä palaa, ei ole enää koskaan missään täysin kotonaan. Bujarinkin kokema ulkopuolisuus kulkee hänen mukanaan mantereelta toiselle.

Ulkopuolisuutta teos käsittelee pakolaisuuden lisäksi myös toisella tasolla. Transsukupuolisuus ja sukupuolen käsite on Bujarin tarinassa vähintään yhtä kantava teema. Saavuttuaan Helsinkiin hän tapaa Tanjan, epävarman nuoren joka odottaa pääsyä sukupuolenkorjausleikkaukseen. Tanjassa on kaikki se, mitä jää kun ei koe koskaan olevansa riittävä millään mittarilla, minkään virallisten normien mukaan. Olemassaoloaan jatkuvasti anteeksipyytelevä nuori luottaa kaiken nähneeseen ulkomaalaiseen ja luo suhteelle nopeasti puitteet, joissa Bujarin on helppo viihtyä, mutta jälleen kerran vain hetken.

Identiteetin rakentamiseen voi löytyä aineksia ympäri maailman metropolien, lehtileikkeistä, öisistä kohtaamisista, haaveista ja jopa tosi-tv:n mahdollistamasta hetken julkisuudesta. Albanian runsaat tarustot kaksipäisestä kotkasta, uljaista ratsuista ja monitulkintaisista kohtaloista kulkevat kuitenkin mukana vaikka maailman ääriin. Tiranan sydän on monisyinen teos, joka puistattaa ja ravisuttaa, kuljettaa mukanaan jouhevasti muttei päästä vähällä, vaan pakottaa ajattelemaan ja katsomaan peiliin. Sen kauneus on ihmisissä ja heidän mystiikassaan, mutta samalla sen julmat tarinat leikittelevät kuolemalla.

Huikean teoksen ovat lukeneet myös mm. Krista, Kaisa Reetta T. ja Omppu. Osallistun kirjalla Suomi(ko) 100 -lukuhaasteeseen, jonka avulla annetaan ääni suomalaiselle marginaalille.

Lyhyesti viikonlopusta Helsingin kirjamessuilla

Ihan niin ahkera en ollut kuin mitä perjantain postauksessani uhosin. Ja vaikka jätin ohjelmaani mielestäni liikkumavaraa, niin vain kävi, että varsinkin ympärilläni olevat sekä vanhat ystävät että uudet, ihanat messututtavuudet veivät oman aikansa, ja hyvä niin! Tässä viikonlopustani lyhykäisesti:

Lauantaiaamu alkoi jännityksellä, sillä viime vuonna en osallistunut bloggaribrunssille. Tämä oli siis ensimmäinen kertani. Meitä bloggaajia oli paikalla ihan valtava määrä, mikä oli yllättänyt brunssin järjestäjätkin, WSOY:n ja Tammen. Pääsimme (kai) kuitenkin kaikki istumaan, saimme maittavan aamiaisen ja kassillisen kirjoja mukaamme. Paikalla oli viisi konkarikirjailijaa, Tuula-Liina Varis, Claes Andersson, Anja Snellman, Riitta Jalonen ja Hannu Mäkelä, joita kustantamot haastattelivat ja mekin saimme esittää kysymyksiä. Viisaita sanoja oli ilo kuunnella!

Brunssin jälkeen siirryin Atenan järjestämään tilaisuuteen, jossa kaksi esikoiskirjailijaa, Tiina Lifländer ja Soili Pohjalainen, keskustelivat kirjoittamisesta, bloggaamisesta ja kirjoittajan identiteetistä. Kovin paljon enempää en lauantaina sitten jaksanutkaan kuunnella esitelmiä. Iltapäivällä oli tietysti pakko poiketa Tommi Kinnusen haastattelussa, mutta muuten vietin päivää bloggaripisteellä monen muun kollegan tavoin.

Sunnuntaina myöhästyin suunnitelmastani aloittaa päivä Terhi Rannelan haastattelulla. Ehdin kuitenkin kuulemaan Pajtim Statovcia lavalla. Luen parhaillaan hänen toista teostaan, Tiranan sydän. Kirja vaikuttaa oikein hyvältä ja mielenkiintoisia vastauksia kirjailijalla oli lavallakin. Lounaalla kävin ystävien kanssa, minkä jälkeen siirryimme ihailemaan Pirkko Saisiota ja hänen älykkäitä mietteitään. Iltapäivän kruunasi Helsingin Sanomien 10 esikoiskirjapalkintoehdokasta, joita kriitikot haastattelivat. Kaikki kandidaatit ovat varmasti voiton ansainneet, mutta vasta 16.11. kuulemme, kuka se on. Ai niin, tietysti päivääni mahtui muutama hankintakin!