Lukupiirissämme luetaan jo toista lasten ja nuorten kirjallisuuden Finlandia -palkittua teosta. Edellinen, Nadja Sumasen Rambo, luettiin reilu vuosi sitten. Olen nauttinut kovasti molempien lukemisesta. Hyvin erilaisia teoksia, mutta yhtä lailla teräviä teini-iän kuvauksia. Et kävele yksin kolahti minuun kuitenkin paljon vahvemmin, sillä löysin sen toisesta päähenkilöstä, Adasta, paljon itseäni ja omia muinaisia ajatuksiani noin vuodelta 1990. Uskallan jopa tunnustaa, että kirja avasi minussa pieniä patoja.
Ada ja Egzon tulevat varsin erilaisista ympyröistä ja lähtökohdista, mutta käyvät samaa yläkoulua ja asuvat lähekkäin. Ei kai siis ole ihme, että kaksi nuorta, joita kumpaakaan ei huomaa kovin helposti massasta, päätyy yhteen. Egzon, Kosovosta muuttaneiden vanhempien keskimmäinen poika, on tottunut kantamaan vastuuta ja huolta, mutta häpeää taustaansa eikä aina saa kiinni kielen kiemuroista. Hänen lahjansa ovat piirtämisessä. Ada on ollut tähänastisen elämänsä yhtä taiteilijaäitinsä kanssa, mutta murrosikä alkaa rakentaa muuria heidän välilleen, eikä mikään tunnu enää yhtä luontevalta kuin aikaisemmin.
Ada ja Egzon löytävät pian yhteisen sävelen, toistensa huulet ja ihon. Kun Ada rakastuu, hän saa itsevarmuutta ja äänen, tilan ilmaista itseään. Kaveriporukka vaihtuu, hän on yhtäkkiä kaiken keskellä, osa lirkuttavaa parvea, joka lentää läpi välituntien ja bileiden. Egzon viihtyy Adan kotona, tämän äidin ullakolla, jossa hän oppii taiteesta enemmän kuin kuviksentunneilla koskaan. Ada huomaa ettei Egzon kerro vanhemmistaan koskaan mitään, muttei hän kysy, on kuin he olisivat hiljaa sopineet ettei pojan tarvitse kertoa. Onko se siis valhe, kun jotain paljastuu, jos ei ole koskaan puhunut eikä oikaissut?
Olihan minua pelottanut jo ennen kuin edes tutustuin Adaan. Isoveljen lähdettyä oli päiviä jolloin tuntui, että vain vatsalihaksia jännittämällä perhe pysyi kasassa ja talo pystyssä. Että koko ajan piti pinnistää itseään kokoon.
Vaikka Ada olikin se, joka pääsi paikoin ihoni alle ja muistutti omasta nuoruudestani, pidin enemmän luvuista Egzonin minä-kertojan kanssa. Siinä missä Adan sisäinen maailma on hyvin Ada-keskeistä, täytyy Egzonin jaksaa luovia kahden kulttuurin välissä ja säilyttää se mielikuva, joka tytöllä hänestä on. Kirjailija kuvaa hyvin katkeruuden ja lannistuneisuuden vallitsemaa kotia, kerrostaloasuntoa jossa muisto sodan raunioittamasta kodista ei päästä koskaan irti, vaikka muutosta on jo ainakin viisitoista vuotta. Kirjailija on perehtynyt hyvin myös siihen kuvataiteen maailmaan, johon Egzon saa uppoutua Adalla käydessään. Ja ennen kaikkea siihen tunteiden vuoristorataan, jota ihastus, rakkaus ja riippuvuus kahdessa teinissä aiheuttaa. Niin kamalan suloista ja niin kamalan raastavaa!
Niemen teoksessa on hurmaavia sivuhenkilöitä. Tapa miten hän saa nuorisotalon työntekijän, ylpeän somalitytön tai ylivilkkaan pikkuveljen eloon, on kerta kaikkiaan ihailtavaa. Jos Adan kerronta tai Egzonin sisäinen monologi on runollisen kaunista ja suorastaan taiteellista, ovat etenkin sivuhenkilöiden repliikit ja dialogit nasevia, eloisia ja hauskoja. Kokonaisuus on siis kielellisesti hyvin monipuolista ja runsasta. Niin tunteet kuin tunnelmatkin ovat käsinkosketeltavan aitoja.
Lisää teoksesta Mari A:n, Suketuksen ja Kian blogeissa. Arvioita on varmasti tulossa myös lukupiirimme muilta bloggaajilta. Helmetin haasteessa taidan sijoittaa tämän kohtaan 25: Kirja jossa kukaan ei kuole.
En malttanut jättää lukematta arviotasi, kun sain itsekin tämän nyt loppuun. Kyllähän tämä sai jotenkin vereslihalle. Tuli suorastaan pyörryttävästi jotain omia teini-iän rakastumisia, erityisesti se ensimmäinen, mieleen. Kerronta on hienovireistä ja oivaltavaa. Hyvin huomioit tuon, että Egzon ei ole niin itsekeskeinen kuin Ada, en ajatellutkaan. Hänellä on huolehdittavaa enemmän.
VastaaPoistaHieno kirja!