Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme 2017. Niemi. 440 sivua. Teos.

Aikamatka niememme historiaan, tai tarkemmin sanottuna kulttuurihistoriaan, ja sen kertojana Juha Hurme, monipuolinen kulttuuripersoona. Jos Hurmeen teokset ovat yhtään tuttuja, voi jo ennakoida omaperäistä otetta, hulvatonta menoa ja anarkiaa. Toki Niemi aikaansai syksyllä sellaisen kohahduksen, ettei tarvitse olla Hurmeen tuotosten tuntija jotain aavistaakseen - kirjan tyylistä keskusteltiin siellä täällä ja kukin veti omat johtopäätöksensä. Jonkinlaista polemiikkia taisi aiheuttaa myös Niemen valinta Finlandia-voittajaksi. On hienoa, että kirjallisuus aiheuttaa keskustelua!

Niemeä voisi varmasti tarkistella monesta eri näkökulmasta, mutta tässä muutama sellainen, joka jäi itselleni päällimmäiseksi mieleen. Hurme rajoittaa historiikkinsa koskemaan aikaa ennen Suomen sotaa, ennen Venäjän valtaa ja itsenäisyyttä. Aikaa, jolloin mitään yhtenäistä Suomen kansaa ei vielä ollut. Vähitellen muotoutui toki Ruotsin itäinen osa, jonka rajalinja Venäjää vasten siirtyi sotien myötä, mutta sen sisällä eli hyvin heterogeeninen sakki heimoja, eri murteita, elinkeinoja ja elintasoja. Koska kyseessä on kulttuurihistoriikki, on sangen luontevaa, että näkökulma on kulttuurin tekijöiden. Niinpä Hurme kuljettaa historiaa eteenpäin runoilijoiden, kirjailijoiden, ajattelijoiden, akateemikoiden ja usein myös tavallisten tallukoiden johdolla. Valta, politiikka ja sodat vaikuttavat tietysti taustalla, mutta eivät pääse kertomuksen keskiöön.

Venäläismiehitys, isoviha, tarkoitti 30 000 sotilaan oleilua Niemellä kymmenen vuoden ajan. Sen poliittinen tarkoitus oli pakottaa Karl XII nopeaan rauhaan ja alueluovutuksiin Suomenlahden eteläpuolella, estää Ruotsin armeijan vastaisku pohjoisteitse ja palkita miehistöä sillä kaikella, minkä he ehtivät siviileiltä ryöstää. Sota on semmoista. Ruotsalaisjoukot olivat rylläänneet aivan samalla tavalla Venäjällä muutamaa vuotta aikaisemmin.

Teos on melkoinen pläjäys lyriikan historiaa, kiitos tästä Hurmeelle, joka on kolunnut lukijoitaan varten valtavan määrän aineistoa. Vanha kansanrunoutemme on saanut aina aineksia ulkomaailmasta, muuttanut muotoaan, kokeillut erilaisia tahteja, laulattanut ja tanssittanut väkeä. Jo menneinä aikoina runoudella on ollut merkittävä rooli perinteen tallentajana, terapeuttina, hauskuuttajana, yhteiskunta- ja jopa tasa-arvokriitikkona!

Mitä mies minusta toruvi?
Niin olen nainen kuin muutkin naiset:
lehmät lypsän, leivät paistan,
lapset katson, kaalin keitän,
niitä viisi viisikkoa,
vielä vieressä makajan.

Vanhat tavat kuolevat vähitellen, mutta yksi merkittävä tapojen kitkijä oli kristinusko, joka pakotettiin Niemelle vuosisatojen kuluessa. Hurmeella onkin selkeän kriittinen näkemys kristinuskosta, hierarkkisesta uskonlaitoksesta ylipäätään, tai siitä millä tavalla valtaapitävät käyttävät sitä aseenaan ja Raamattua ohjenuoranaan. Tämä uskonto oli ja on myös se mikä hidasti valistuksen ja tieteen saapumista Niemelle. Vaati suunnatonta rohkeutta ja jopa itsetuhoisuutta väittää maailmasta jotain Raamatun vastaista ja siksi tieteenteko otti pienenpieniä askelia kerrallaan.

Niin tieteentekijöistä kuin kulttuuripersoonistakin Hurme poimii kirjaansa herkullisia esimerkkejä, kuten vaikkapa Forsius ja Ganander töineen ja ajatuksineen. Hän sitoo niemeläiset vaikuttajat osaksi eurooppalaista kulttuuriketjua ja näyttää, mistä suunnasta tuuli puhalsi. Kun kyseessä on Suomenniemen historia, merkittävä tekijä on tietysti emämaa Ruotsi, sen hallitsijat vaikuttimineen, uudistukset, takapakit ja riidat naapurien kanssa. Näin Niemi ei ole mikään itsenäinen, sisäsyntyinen saareke, vaan osa naapurustoaan, osa Itämeren kauppasuhteita, osa Eurooppaa. Kirjailija ei siis tyydy vain kertaamaan historiaa puolueettomasti (jos sellaista on koskaan ollutkaan). Opittua tietoa ja näkemyksiä onkin hyvä välillä ravistella ja sen Hurme osaa.

Ihan kaikki eivät ole pitäneet Hurmeen kerronnasta, jäykkyyttä karttavasta kielestä, napakasta kommentoinnista ja kaikenlaisen pokkuroinnin karttelusta. Minusta räväkkää tekstiä on paljon mukavampi lukea kuin perinteisemmänlaisia historiankirjoja! Herätyshommeli paisui kansanliikkeeksi ja paukahti 1750-luvulla Lounais-Niemellä ja Satakunnassa auki kuin auton turvatyyny kolarissa. Vahva hurmoksellisuus näkyi kuului loitolle. Se ilmeni liikutuksina, spontaanina mölynä, itkuna, darrana ja kaikenlaisina ekstaattisina värinöinä. Polvirukoukset ja veisuu olivat heränneille kuuminta hottia. 

Finlandia-voittajasta on kirjoitettu blogeissa tietysti paljon. Tässä linkki ystäväni blogiin Luettua elämää. Niemi osallistuu tietysti myös lukuhaasteisiin. Helmetissä se sopii kohtaan 37: Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi. Goodreadsissä se kuittaa numeron 16: A narrative nonfiction.

Hanna Hauru: Jääkansi

Hanna Hauru 2017. Jääkansi. Like. 117 sivua.

Pieni ja kevyt kirja, mutta niin raskas tarina että se jättää muistijäljen pitkäksi aikaa. Huokoisa, ilmava, samalla tehokkaan tiivis teksti täynnä latautunutta ahdistusta ja pelkoa.

Erään iltapäivän jälkeen syystaivas oli raukean hämärä, ja minä kävelin mökille. Pelko hengästytti minut matkalla, vaikka kuljin varovaisin askelin. Nojasin hetken porraskaiteeseen ja avasin oven.

Nuori tyttö menettää isänsä sodassa ja tilalle kotimökkiin saapuu junalla mies, jonka tyttö nimeää Pahaksi. Kotona ei ole lieden eikä äidin lämpöä, on pahasuinen ja pahanhajuinen, juopotteleva Paha ja Betti, joka ei osaa rakastaa.

Tytöllä on nälkä ja kylmä. Kylän opettaja tuo hänelle kengät, joilla kävellä kouluun, jos ehtii. Kun tytöstä tulee nainen, hän saa töitä mielisairaalasta. Menee aikansa, että hän tottuu pesemään muiden likaa. Kasvu tuo mukanaan muutakin, häpeää ja pelkoa. Jatkuva paha olo syövyttää, eikä uuden alku ole välttämättä minkään hyvän alku.

Haurun pienoisromaani on unenomaisen lyhyitä välähdyksiä köyhän, osattoman tytön elämästä. Välähdyksiä, joihin sisältyy kaikki olennainen. Pienistä tekstinpätkistä muotoutuu kokonainen kuva. Tarina järkyttää ja suututtaa. Jääkannesta tuli mieleen Aki Ollikaisen Nälkävuosi - se on samalla tavalla karu ja koruton, paljastaa köyhyyden josta ei ole niin kovin kauan. Tällaiset tarinat saavat ihmettelemään ihmisen sitkeyttä ja kykyä pysyä hengissä.

Jääkansi oli yksi syksyn 2017 Finlandia-ehdokkaista. Minuunkin teos teki vaikutuksen. Pieni romaani on vakuuttava, hyinen, tehokas ja voimakas. Lisää vaikkapa näistä blogeista: Kulttuuri kukoistaa, Eniten minua kiinnostaa tie ja Tuijata. Helmetin haasteessa kirja sopii kohtaan 24: Kirja on surullinen. Goodreadsin haastekohdista kuittaan numeron 30: A short book.

Jessie Burton: Muusa

Jessie Burton 2016. Englanninkielinen alkuteos The Muse. Suomentanut Natasha Vilokkinen. Otava 2018. 447 sivua.

Espanja ajautuu sisällissotaan vuonna 1936. Andalusian maaseudulle muuttanut englantilais-itävaltalainen Schlossin perhe saa palvelijoikseen paikalliset sisarukset Teresan ja Isaacin. Teresasta tulee läheinen perheen taiteellisen tyttären Oliven kanssa, kun taas Isaac lumoaa perheen molemmat naiset ja omistautuu vasemmistolaiselle kapinaliikkeelle. Hetken jo näyttää siltä, että kosmopoliitti perhe asettuisi Andalusiaan, mutta lähestyvä sota terrorisoi ja vaatii ihmishenkiä. Pääseekö Isaac pakoon? Miten käy Teresan, jos Schlossit lähtevät?

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Lontoossa Lawrie Scott esittelee kaunista maalausta Odellelle, nuorelle karibialaissyntyiselle naiselle, joka työskentelee taidegalleriassa erikoislaatuisen Marjorie Quickin alaisena. Lawrien äidiltään perimästä maalauksesta syntyy kohu, sillä gallerian omistaja näkee sen edustavan kadonnutta vuosisataa ja vuosisadan alun Espanjaa. Odelle ja Quick näkevät taulussa muutakin, mutta salaisuus pysyy piilossa niin kauan kuin Quick elää. Mikä yhteys taululla on Andalusiaan, Isaaciin, Oliveen ja Teresaan?

Muusa on varsin herkullinen romaani, joka liikkuu kahdella eri aikatasolla ja paljastaa molemmista vähitellen hiukan enemmän. Taustalla on poliittista liikehdintää ja epätasa-arvoa, mutta tarinaa kuljettavat eteenpäin ihmissuhteiden kiemurat, nuori intohimo ja rakkaus taiteentekemiseen. Niin Schlossin perheen kuin Roblesin sisarustenkin motiivit ja vaikuttimet, tunteet ja teot kietoutuvat toisiinsa vyyhdeksi, jonka vain menetys voi selvittää. Lontoossa tummaihoinen Odelle raivaa itselleen tilaa. Lahjoja olisi, muttei oikein uskoa menestykseen eikä rakkauteenkaan. Lahjoja on myös Olivella, mutta onko hänelläkään mahdollisuuksia nousta kuuluisuuteen omana itsenään?

Romaanin alku oli hieman hidastempoinen. Jossain vaiheessa olin jo mielestäni ratkaissut Lawrien taulun arvoituksen ja sen kytköksen Espanjaan, mutta enpä ollutkaan oikeassa! Sen jälkeen aloin suorastaan ahmia sivuja ja jännittää, miten aikatasot kytkeytyvät toisiinsa. Muusa esittelee taidetta, joka saa haukkomaan henkeä ja toivomaan, että näkisi itsekin kyseiset teokset. Etenkin Andalusian maaseutu, sen hedelmätarhat, tuoksuvat viljelmät ja hieman repsottava loisto luovat hurmaavan miljöön. Yhteiskunnallisten teemojen lisäksi siis paljon kiehtovia yksityiskohtia ja erinomaisia aineksia, mutta tarina jää aika pinnalliseksi ja täytyy sanoa, että minun mieleeni romaanin hahmot olivat hieman liian monimutkaisia ja vaikeasti tulkittavia, enkä päässyt lähelle heistä ketään.

Lue, mitä blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Kirjaluotsi kirjoitetaan. Helmetin haasteessa tämä sopii kohtaan 49: Julkaistu vuonna 2018. Goodreadsin haastekohdista kuittaan kohdan 49: The best book of the month. Lisäksi Muusa osallistuu Tuijata-blogin emännöimään taiteilijaromaanihaasteeseen. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Kari Hotakainen: Iisakin kirkko

Kari Hotakainen 2004. Iisakin kirkko. WSOY. 176 sivua.

Tässä yksi kirjahyllyäni pitkään lämmittänyt kirja. Se on itse asiassa osallistunut niin moneen muuttoonkin - vai mikä lie syynä! - ettei sillä ole enää kansilehtiä. Siksipä kirja onkin oiva Helmetin haasteen kohtaan 9: Kirjan kansi on yksivärinen (viereinen kuva löytyi Kirjavinkeistä). Tiedän, huijausta tällainen yksivärisyys!

Huijausta tai ei, Iisakin kirkko oli miellyttävää luettavaa, kuten Hotakaisen teokset yleensä. Sain ehkä hieman enemmän irti teoksista Huolimattomat ja Henkireikä, mutta sympaattiseksi täytyy tätä(kin) kehua. Teoksen kertoja ja päähenkilö Paavo on 72-vuotias ja joutunut sairaalaan. Hänen vaimonsa on kuollut pari vuotta aikaisemmin ja suhde ainoaan poikaan on hauras, pelottavan lähellä katkeamispistettä. Sairaalassa Paavon ajatukset punnertavat lähinnä muistoissa, yhteisessä elämässä ja perheessä, vanhemmuudessa ja rakkaudessa, vaimon yksityiskohdissa, mutta myös kipeissä asioissa. Isän ja pojan välinen suhde ei ole aikuisella iällä ollut koskaan helppo, mutta sinä päivänä kun Pekka ilmoitti isälleen olevansa uskossa, ei puheyhteyttä ole juurikaan ollut. Isän on kamalan vaikea ymmärtää poikansa tarvetta löytää itsensä, löytää jotain hengellistä ja syvää, uskoa johonkin minkä olemassaoloa ei voida todistaa.

Paavolla on kova kiire parantua, mutta takapakkia tulee kun naapurisängyn urho lyö häneltä hampaat kurkkuun. Takapakkia aiheuttaa myös kiukku ja raivo, jonka pojan uskon ajatteleminen aiheuttaa. Pietarissa juhlitaan pian ja Iisakin kirkon kultauksia restauroiva poika on niin kiireinen, ettei Paavo saa häntä langanpäähän. Niinpä hänen on lähdettävä Pietariin ja etsittävä poikansa. Miten vasta sairaalasta päässeen miehen kunto kestää Pietarin kadut ja myyjät?

Iisakin kirkko kertoo paitsi isän ja pojan mutkikkaasta suhteesta ja yhteisymmärryksen puutteesta, myös vanhenemisesta. Paavo tajuaa toipuessaan, miten viimeiset neljäkymmentä vuotta ovat kuluneet kuin siivellä, kolotukset, hitaus ja yksinäisyys iskeneet vääjäämättä. Kirja jakaantuu kahteen osaan, Suomeen ja Venäjään, eivät pelkästään näyttämöinä vaan myös kohteina, joille voi irvailla hellään sävyyn.

"Tuona päivänä hieman yli kaksi vuotta sitten suomalaiset mieshiihtäjät tappoivat minun vaimoni. Kyllikki oli valitellut rintakipuja jo viikkoa aiemmin kun majavahampainen Jari Isometsä oli kärähtänyt dopingista. Silloin ei vielä tiedetty, että myös Jumalan valittu, suohon vajoava unelmavävy Mika Myllylä oli hiihtänyt kemiallisten epäjumalien juovuttamana. Kyllikki oli viimeiseen asti sitä mieltä, että Isometsä on puhdas kuin hampaansa ja että meidän Mika ottaa voimansa Taivaan Isältä ja Tervanevalta."

Romaani on tuttua Hotakaista, nasevaa ja ilkikurista, samaan aikaan totista ja koomista. Huomiot pureutuvat ihmisen ytimeen, repivät pinnan ja paljastavat armottoman totuuden, mutta rakkaudella. Loppua kohden tarina hieman kiihtyy, kun Paavon voimat alkavat Pietarissa ehtyä ja poika lähestyä.

Iisakin kirkosta lisää blogeissa Sallan lukupäiväkirja ja Kaiken voi lukea!

Heidi Köngäs: Sandra

Heidi Köngäs 2017. Sandra. Otava. 285 sivua.

Lopultakin jokainen sota on aina häviö, ihmisyyden häviö. Sodilla on aina pitkät jäljet, jotka eivät lakanneet koskaan silloin, kun aseet vaikenivat. Miksi ei voi olla vain yhteistä, vedenväristä surua, surua siitä, että näin kävi, ettei osattu elää ja sopia, vaan piti taistella ja jättää valkoiselle hangelle punaiset jäljet. 

Nyt kun Suomen sisällissodan puhkeamisesta on kulunut sata vuotta, näkyy kansalaisia kahtia repinyt taistelu mediassa ja taiteessa monella tavalla. Sota oli lyhyt, mutta niin verinen ja raaka, että sen on täytynyt koskettaa lähes jokaista sukua Suomessa tavalla tai toisella. Vuoden 1918 tapahtumista on erittäin kiehtovaa lukea, ja tarinat jättävät niin voimakkaan jäljen mieleen ja sydämeen, että niistä on vaikea toipua. Jokaisen teoksen (blogissa Veriruusut, Lahtarit ja Tammilehto) jälkeen totean, etten jaksa enää. Keväällä aion kuitenkin vielä käydä teatterissa katsomassa Tampereen Työväen Teateerin Tytöt 1918, joka perustuu Anneli Kannon Veriruusuihin.

Sandra on jo saanut paljon kehuja kirjablogeissa. Lukumatkan alkupäässä olin vielä hieman ihmeissäni näistä kehuista, kun tuntui että tarinasta puuttuu jonkinlaista särmää, mutta se tunne jäi pian ja loppua kohden haukoin jo henkeäni ja mieleni muuttui täysin. Romaani on kertomus Sandrasta, nuoresta piiasta, joka perustaa perheen, rakentaa Jannensa kanssa oman torpan Ruoveden Ylä-Vääriin ja kadottaa miehensä alkuvuodesta 1918 juuri alkaneen sodan mielettömyyteen, samana keväänä kun kuudennen lapsen pitäisi syntyä. Huutolaisuudesta ponnistaneen nuoren naisen elämä on ollut yhtä työtä lapsuudesta lähtien, varhaisista aamuista illan pimeään. Tahti ei hellitä, vaikka valoa elämään tuovat rehti, leveäselkäinen Janne, toistensa perään syntyvät lapset ja oma torppa.

Kevättalvi 1918 on ankara, ruokaa on järkyttävän vähän, lehmätkin laihtuvat. Ei voi muuta kuin ihmetellä, miten Sandran perhe pysyy elossa niin vähällä ravinnolla. Jannen lähdettyä - vai pakotettiinko hänet? - punaisten matkaan kohti etelää Sandran on selvittävä torpparin päivätöistä omin avuin. Toukokuussa kun valkoisten voitto on selvä, apua on turha pyytää kylältä. Kuluu kuukausia ennen kuin Sandra tietää, mitä Jannelle kuuluu, missä tämä on ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Nainen luottaa sisimpäänsä ja uskoo saavansa miehensä takaisin.

Sandran lisäksi äänen romaanissa saavat Lyyti, Jannen sisko, sekä Klaara, Sandran lapsenlapsi joka kiinnostuu isovanhempiensa nuoruusvuosista ja lähtee arkistoihin selvittämään tapahtumia. Sisällissota iskee mielivaltaisen lähelle Ylä-Vääriä ja tuntuu ettei köyhällä väestöllä ole mitään mahdollisuuksia pysytellä sen ulkopuolella. Perhe ei ole ollut politiikkaan kallellaan, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun valkoisten sotilaiden raakuus rokottaa perhettä, viha, pelko ja kauna tarttuvat Sandrankin läheisiin. Päällimmäinen pelko on kuitenkin se, minkä jatkuva nälkä tuo tullessaan.

Surulla ei ole loppua, mutta onnella on. Se on kuin öinen kastepisara poimulehdella, jonka aamutuuli kuivattaa pois.

Romaani tuo hyvin esille etenkin köyhän naisen aseman vahvasti säätyihin nojaavassa yhteiskunnassa. Kuten romaanin naiset toteavat, ei yhtäläinen äänioikeus, kansakoulu eikä punainen aatekaan kitke pois sitä tosiasiaa, että omaan säätyyn on naitava, piiat ovat alati talonpoikien käytettävissä ja silti on naisen vastuulla, ettei käy hassusti. Miehet ottavat sen minkä haluavat. Huutolaisuus samoin on kenen tahansa köyhän lapsen mahdollinen kohtalo, sillä varsinkaan ilman miestä on tilattoman naisen lähes mahdotonta huolehtia lapsikatraastaan.

Sandran ja Jannen tarina tuo menneisyyden koskettavan lähelle niin Klaaralle kuin lukijallekin. Se tulee uniin, se painaa mieltä ja se järkyttää - itkettää tässä kirjoittaessakin -, mutta se on paikoin myös lohdullinen, toiveikas ja kauniskin. Kerronnan koin välillä hieman kömpelöksi, etenkin kun vuorossa oli Klaara ja nykyaika, mutta se on helppo unohtaa, sillä Sandra on ehdottoman vaikuttava teos kokonaisuudessaan.

Lisää löytyy monesta blogista, esimerkiksi Luettua elämää, Kirja vieköön!, Tuijata, Reader, why did I marry him?, Eniten minua kiinnostaa tie sekä Leena Lumi. Haasteissa tämä sopii hyvin kohtiin 30: Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan (Helmet) sekä 5: A book about or inspired by real events (Goodreads). Teoksella osallistun myös Ompun emännöimään 1918-haasteeseen.  Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun

Elisabeth Norebäck 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Säg att du är min. Suomentaneet Ida Takala ja Sirje Niitepõld. Like 2018. 408 sivua.

Psykoterapeutti Stella Widstrand menetti vuoden ikäisen lapsensa Alicen, kun tämä katosi rattaista parikymmentä vuotta sitten. Romahdusten, surun ja eron jälkeen hänen on onnistunut rakentaa uusi elämä ja ura, perustaa uusi perhe ja oppia elämään kaipuun kanssa. Nyt Stellan vastaanotolle tulee kuitenkin nuori nainen, jonka hän tunnistaa heti kadonneeksi tyttärekseen. Vanhat tunteet nousevat pintaan eikä hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin selvittää, kenestä on oikeasti kyse ja mitä lapselle tapahtui. Samaan aikaan Stella alkaa saada uhkauksia ja pelottavia viestejä.

Kirja rakentuu kolmen naisen näkökulmasta ja paljastaa vähitellen mitä menneisyydessä tapahtui. Psykologinen trilleri porautuu päähenkilöidensä mieleen, tunteisiin ja pelkoihin. Se käsittelee pahinta mahdollista surua, syyllisyyttä ja sen vaikutusta perhe-elämään ja parisuhteeseen, mutta myös äidin ja lapsen välistä suhdetta. Jännäreille tyypilliseen tapaan tahti tiivistyy loppua kohden, kun palaset alkavat loksahdella paikoilleen.

Olen kauhuissani. Ja se työntää muita pois.
Pelostani on tullut ennustus, joka käy toteen.
En tule koskaan saamaan selville, mitä Alicelle tapahtui. Me emme koskaan enää tule tapaamaan toisiamme, emme koskaan saamaan tilaisuutta oppia tuntemaan toisiamme.

Sano että olet minun osaa koukuttaa ja on paikoin hyvinkin mielenkiintoinen, mutta myös turhauttava. Kerronnassa on paljon toistoa ja minulle oli hieman liikaa kaikki se tunteissa ja mielessä vellominen. Toisaalta lisää paljastui koko ajan eikä kirjaa voinut keskenkään jättää. Vähitellen aloin itsekin yhdistellä palasia ja olin kovin tyytyväinen kun hoksasin mysteerin avaimen ennen päähenkilöitä. Hyvin intensiivinen teos, jota olisin (silti!) tosiaan hieman tiivistänyt. Veikkaan teokselle kuitenkin jonkinmoista menestystä, sillä se muistuttaa kovasti maailmalla menestyneitä bestsellereitä, kuten Annoin sinun mennä, Hyvä naapuri tai Petät vain kerran.

Tämän enempää kerrottavaa ei tällä kertaa irtoa. Lisää voisi löytyä vaikkapa näistä blogeista: Leena Lumi, Kirja vieköön! ja Rakkaudesta kirjoihin. Helmetin haasteessa laitan kirjan kohtaan 19: Kirja käsittelee vanhemmuutta. Goodreadsin haasteessa se kuittaa kohdan 13: Centered around a secret.

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2017

Kirjabloggaajat ovat jälleen äänestäneet! Vuoden 2017 parhaita kirjoja listataan tänään neljässä kategoriassa, jotka ovat Blogistanian Finlandia eli kotimainen kaunokirjallisuus, Global eli käännöskirjallisuus, Kuopus eli lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä Tieto, tietokirjallisuus.
Avoin verkkoäänestys järjestettiin 4. helmikuuta, ja siihen osallistui yli 40 bloggaajaa. Ehdokkuuksia sai yhteensä 175 kirjaa. Kirja hyllyssä osallistui Finlandian ja Globalian äänestykseen, kuten aikaisemminkin, sillä muihin kategorioihin en lukenut tarpeeksi vuoden 2017 teoksia.

Vuoden 2017 parhaaksi kotimaiseksi kaunikirjaksi äänestettiin Rosa Liksomin Everstinna. Toiselle sijalle ylsi Katja Kallion Yön kantaja ja kolmanneksi Anneli Kannon Lahtarit. Alla vielä minun antamani pisteet.

1. Anneli Kanto: Lahtarit (3 pistettä)

2. Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (2 pistettä)

3. Tiina Laitila-Kälvemark: Seitsemäs kevät (1 piste) 

Äänestyksessä pärjäsivät myös: Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa, Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä, Anni Kytömäen Kivitasku, Marianna Kurton Tristania, Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia, Ben Kallandin Vien sinut kotiin, Juha Hurmeen Niemi sekä Annastiina Stormin Me täytytään valosta.
 
Blogistanian Finlandia järjestettiin nyt viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Minna Rytisalon Lempi (2016), Laura Lindstedtin Oneiron (2015), Anni Kytömäen Kultarinta (2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012) ja Katja Ketun Kätilö (2011). Finlandiaa emännöi Hurja Hassu Lukija.

Vuoden 2017 Globalia-palkinnon voitti yhdysvaltalaisen Hanya Yanagiharan Pieni elämä. Toiselle sijalle äänestettiin niin ikään yhdysvaltalaisen Lucia Berlinin novellikokoelma Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Kolmannen sijan pokkasi eteläkorealaisen Han Kangin Vegetaristi. Alla teokset, joita minä äänestin. 

1. Angie Thomas: Viha jonka kylvät (3 pistettä)
2. Ian McEwan: Pähkinänkuori (2 pistettä)

3. Yaa Gyasi: Matkalla kotiin (1 piste)

Äänestyksessä hyville pisteille ylsivät myös: Elena Ferranten Uuden nimen tarina, Pierre Lemaitren Silmukka, Clare Macintoshin Annoin sinun mennä, Angie Thomasin Viha jonka kylvät, John Williamsin Augustus, Garth Greenwellin Kaikki mikä sinulle kuuluu, Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat sekä Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö.

Myös Blogistanian Globalia järjestetiin seitsemättä kertaa. Vuonna 2016 palkittiin Sadie Jonesin Kotiinpaluu, 2015 John Williamsin Stoner, 2014 Kate Atkinsonin Elämä elämältä, 2013 Haruki Murakamin 1Q84, 2012 Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi ja 2011 Sarah Watersin Vieras kartanossa. Globaliaa emännöi Oksan hyllyltä -blogi.

Kuopuksen ja Tiedon voittajat voit tsekata näistä blogeista:
Blogistanian Kuopus - Yöpöydän kirjat
Blogistanian Tieto - Hannan kirjokansi

Marjane Satrapi: Persepolis. Iranilainen lapsuuteni

Marjane Satrapi 2000. Ranskankielinen alkuteos Persepolis. Suomentanut Taina Aarne. Otava 2004. 

Nyt liikutaan minun epämukavuusalueellani, kun yritän kirjoittaa jotain sarjakuvaromaanista. Olen lukenut sellaisen vain kerran aikaisemmin enkä postannut siitä kuin muutaman rivin erään lukumaratonin jälkeen. Epämukavaa ei kuitenkaan ollut tämän sarjakuvaromaanin lukeminen - päinvastoin. Satrapin tyyli imaisi mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta.

Satrapi kuvaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan, mitä Iranille ja Teheranille tapahtui vuosien 1979 - 1983 välisenä aikana. Kymmenvuotiaan tytön maailma muuttuu islamilaisen vallankumouksen myötä. Elämä kodin ulkopuolella on yhtäkkiä täynnä uusia rajoituksia ja sääntöjä, ja pian maa ajautuu sotaan Irakin kanssa. Kotona uskalletaan kuitenkin yhä puhua ja kapinoida. Marjane kokeilee kapinaa koulussakin, mutta sillä on seurauksensa. (Nyt päässäni soi Kim Wilden Kids in America.)

Vallankumouksessa ja sen vastaanotossa on jotain kovin absurdia ja Satrapi välittää sen hyvin lukijoilleen. Lapsen on vaikea käsittää, mitä ympärillä tapahtuu. Asioista kiinnostunut tyttö kuitenkin kuulee ja näkee paljon ja vaatii vastauksia, lähtee mukaan mielenosoituksiin ja osallistuu aikuisten keskusteluihin. Marjanen vanhemmat ovatkin hyvin edistysmielisiä ja pitävät pintansa, vaikka moni sukulainen tai perhetuttu joutuu vankilaan ja maanpakoon.

En tiedä, osaanko analysoida teoksen sarjakuvallista tyyliä, mutta se on selkeää ja paneutuu olennaisimpaan. Absurdius ja eräänlainen satiiri näkyvät kuvissa vahvasti, pieni huumorinpoikanenkin. Tai ei kai se niin pieni ole, sillä monessa kohtaan nauroin ääneen! Se onkin hyvää vastapainoa synkkyydelle, poliittiselle syvällisyydelle ja varsin mustanpuhuville kuville. Persepolis onkin ihan uskomattoman toimiva kokonaisuus ja onnistuu kertomaan Iranin tapahtumista paremmin kuin mikään uutisenpätkä koskaan.

En ole muuten tainnut aikaisemmin lukea mitään Iraniin sijoittuvaa, enkä olisi kai voinut tämän paremmasta aloittaa. Romaani päättyy siihen, kun 14-vuotias Marjane lähetetään yksin Itävaltaan. Surullinen, mutta toiveikas lopetus on niin koukuttava, että lainaan Persepolis 2:n mahdollisimman pian!

Näissäkin blogeissa Persepolis saa suitsutusta: Reader, why did I marry him? ja Kirjanurkkaus. Haasteissa sijoitan teoksen näin: Helmet, kohta 12: Sarjakuvaromaani ja Goodreads, kohta 40. A book from Amazon's 100 Books to Read in a Lifetime list.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovci 2014. Kissani Jugoslavia. Otava. 285 sivua.

Kosovolaissyntyinen Pajtim Statovci voitti HS:n kirjallisuuspalkinnon esikoisteoksellaan Kissani Jugoslavia. Viime vuonna, kun Yle valitsi kirjoja edustamaan jokaista itsenäisen Suomen vuotta, Kissani Jugoslavia pääsi edustamaan vuotta 2014. Teos olikin epäilemättä yksi ilmestymisvuotensa merkittävimmistä teoksista ja se on saanut ansaittua huomiota siitä lähtien; silti ihan kaikki eivät siihen rakastuneet - tai sitten se jätti osan lukijoista hämmennyksiin.

Kissani Jugoslavia on tarina maahanmuuttajista, Kosovon albaaneista, heidän rikkonaisesta elämästään, yrityksestä sopeutua Suomeen, ristiriitojen repimästä arjesta, pettymyksestä ja häpeästä. Tarinan kertojista toinen on Emine, koulutyttö maaseudulta, joka avioituu nuorena komean Bajramin kanssa. Emine saa mieheltään kauniita vaatteita ja kultaa, mutta myös iskuja ja käskyjä, painetta olla täydellinen vaimo. Lasten ollessa vielä pieniä alkavat Jugoslavian levottomuudet ja perheen on paettava. Suomessa heitä on vastassa hiljaisuus, työttömyys, varautuneet ihmiset, rasismi ja kylmyys. Pian lasten ja vanhempien välinen suhde muuttuu. Sukupolvien välille kasvaa kuilu eivätkä he enää ymmärrä toisiaan. Bajram ei päästä menneestä irti, Emine jaksaa pitkään mutta ei loputtomiin.

Toinen kertojanääni kuuluu Bekimille, Eminen nuorimmalle pojalle, joka kärsi pienenä järkyttävistä painajaisista ja valvotti perhettään monta kuukautta. Aikuinen Bekim pohtii suhdettaan Suomeen, kotimaahansa ja erityisesti isäänsä. Äitiään hän tapaa harvoin. Miehellä on suhteita miesten kanssa, mutta hänen sisimmässään on jotain niin rikki tai hänen itsetuntonsa on niin heikko, että hän alistuu liian helposti, eivätkä suhteet ole helppoja.

Bekimillä on käärme, suuri boa, ikivanha symboli. Onko eläin miehelle vain lemmikki, jonka kanssa tapapainotellaan, vai symboloiko käärme jotain muuta Bekimin elämässä, peloissa, suhteissa tai identiteetissä? Toinen tarinan eläimistä on kissa, joka hyppää roolista toiseen, luvusta toiseen, mutta edustaa samoin miehelle jotain merkityksellistä. Eläimillä on roolinsa siinä, miten Bekim etsii seksuaalisuuttaan, kasvua tai tasapainoa kahden kulttuurin välillä. Näiden kahden eläimen merkitystä on varmasti pohdittu useissa lukupiireissä, blogeissa ja keskusteluissa! Ne luovat teokseen tason, jota ilman näiden maahanmuuttajien tarina olisi paljon tavallisempi. Mytologialla ja magiikalla on roolinsa myös Statovcin toisessa teoksessa Tiranan sydän.

1990-luvun sodat entisen Jugoslavian alueella olivat järkyttäviä. Se paha, jonka sota aiheuttaa ihmisten välille ja se mitä se tekee heidän sieluilleen, on osa tätäkin teosta. Pakolaisuus asettuu epäreiluksi identiteetiksi perheisiin, alentaa ihmisen ja vie itsetunnon, pakottaa tottumaan ja turtumaan, vaikka toisaalta pelastaa ennenaikaiselta kuolemalta. Vai pelastaako? Onko ihminen elossa jos hänestä on jäljellä enää vain jotain mitä kukaan ei tunnista? Millaiseksi hänen lapsensa kasvavat? Eminen ja Bajramin tarina avaa pakolaisuuden lisäksi myös oven albaanien perinteisiin, monen eurooppalaisen mielestä hyvin vanhakantaiseen ja epätasa-arvoiseen maailmaan, joka kuitenkin on ja oli niin lähellä, niin vähän aikaa sitten.

Minutkin Kissa sai välillä hämmennyksiin, mutta ihastutti loppujen lopuksi hyvinkin vahvasti. Teos on ihailtavan monisyinen ja silti yhtenäinen jatkumo keväästä 1980 tähän päivään, Kosovosta Suomeen, kulttuurista toiseen, kirjava kuin vain maahanmuuttajan identiteetti voi olla. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 40: Kirjassa on lemmikkieläin. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 10: Esikoisteos. Lisäksi kirja lakkaa olemasta pelkkä hyllynlämmittäjä!

Lue lisää vaikkapa näissä blogeissa: Luettua elämää, Kirsin Book Club, Lukuisa ja Kirsin kirjanurkka.