Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Pauliina Rauhala 2018. Synninkantajat. Gummerus. 367 sivua.

Pauliina Rauhalan keskustelua herättäneen Taivaslaulun (Gummerus 2013) jälkeen on odotetettu, mistä Rauhala kirjoittaa seuraavaksi. Kirjailija itse oli ajatellut, ettei kirjoittaisi enää vanhoillislestadiolaisuudesta, mutta jäljellä oli aihe, jota hänen oli vielä käsiteltävä. Niin syntyi romaani, joka palaa Pohjois-Pohjanmaan lakeuksille Joen ja Meren yhtymäkohtaan, Kylään ja yhteisöön 1970-luvun lopulle. Yhtymäkohtia Taivaslauluun on, mutta jatko-osana tätä ei muuten voi pitää.

Kirjoitin blogissani Taivaslaulusta muun muassa näin. Taivaslaulu on rohkea kertomus ja avautuminen kipeästä, vaietusta, yhteisön sisäisestä asiasta. --- [Se] on monella tavalla myös voimakas, ihailua herättävä rakkaustarina.  --- Luonnon pienet ihmeet ovat läsnä lähes jokaisella rivillä, lasten ilossa, pihapuissa, vaimon hiuksissa, miehen silmäkulmassa ja vaikkapa pannukakuissa. Synninkantajat tunnistaa Rauhalan teokseksi juuri samoista piirteistä. Tietysti kipeästä ja vaietusta aiheesta, mutta myös rakkaudesta ja uskomattoman kauniista kerronnasta, jossa luonto on hyvin keskeinen miljöönä, vertauskuvana ja vaikkapa rakkauden kohteena.

Aaron ei ole ihan tavallinen kymmenvuotias, mutta - tai ehkä juuri siksi - hän on loistava minäkertoja. Aaronin tapa rekisteröidä rakkaittensa tekemiset ja mielenliikkeet on yhtä tarkka kuin hänen tapansa punnita uskonasioita, sääntöjä tai muita oppimiaan asioita. Aaron on yhtäältä vapaamielisen Aliisa-mummon, toisaalta vanhoillislestadiolaisen yhteisön saarnamiehen, Taisto-papan, rakastama ja kasvattama lapsi, joka imee vaikutteita, näkee ja kuulee enemmän kuin mitä hän ehkä pystyy täysin käsittelemään mietteliäässä mielessään.

Aaronin vanhemmat pysyvät sivussa tarinassa, jota vievät pojan lisäksi eteenpäin Aliisa, Taisto ja Auroora, Aliisan tytär. Molemmat naiset kohtaavat yhä tiukentuvien sääntöjen kuristuksen. Auroora on rakastunut maalliseen mieheen, mutta taipuu jättämään tämän. Ei kuitenkaan unohtamaan. Aliisa on elänyt aina omasta mielestään tasapainossa yhteisön vaatimusten ja omannäköisen uskonsa kanssa, mutta ajat ovat vaikeat, eikä hän välty vainolta. Siinä missä Taisto edustaa jyrkkää ja julmaa linjaa, tarinan naiset pitävät kiinni lempeydestä, sallivuudesta ja maalaisjärjestä. Tämän vastakkainasettelun kautta käsitellään muun muassa yhteisön sisäisiä hoitokokouksia, tilaisuuksia, joissa on mahdollisuus palata ruotuun ja saada syntinsä anteeksi.

1970-luvun lopusta romaanissa kirjoittaa Aleksi, Taivaslaulusta tuttu perheenisä, joka on opettajantyöstään vapaalla ja yrittää kirjoittaa sukunsa tarinaa kirjaksi. Aleksin matkakertomus menneeseen on raskas ja hän tuntee katoavansa arjesta ja perheeltään, pysyykö mielikään ihan kasassa. Tutkimusmatka vie hänet toisaalta vaiettuun suruun, mutta myös pyrkimykseen ymmärtää fanaattisuutta, yhteisöjen paineita, sisäänpäinkääntyneisyyttä ja ideologioita, jotka näkyvät muuallakin kuin uskonyhteisöissä. Aleksin kirjoitusprosessin kautta Rauhala nostaa lestadiolaisuuden piirteitä yleisemmälle tasolle ja keskustelee aiheista, jotka tuntuvat maailmanhistoriassa hyvinkin toistuvilta.

Ei tämä ainutkertaista ole, Aliisa totesi, eikä jumalallista vaan perin juurin inhimillistä. Suurimmat idealistit ja hartaimmat uskovaiset saavat aikaan puhdistukset ja sodat. Muut ottavat rauhallisemmin, pystyvät sietämään erilaisuutta ja ymmärtävät että yhteistyö toimii paremmin kuin pakko.

Entäpäs se luonto ja Rauhalan kieli? Jaksaisin viipyä linnuissa ja veden liikkeissä ikuisesti. Taisto on sitkeän perfektionisti puutarhassa ja lintujen ruokkijana, joten linnut tunkevat hänen kieleensäkin. Hän esimerkiksi kuvaa yhdellä sivulla Aliisaa sanoin ylpeä kuikka, se itsepäinen merimetso, kolho koppelo. Metsässä ja meren rannassa rauhoittuu Aliisakin, kun taas Aaron on Joki-poika. Luonnon kiertokulku ja kevään eteneminen toimivat romaanissa niin näyttämönä kuin metaforanakin, tuovat kerrontaan tarpeen mukaan rauhaa ja draamaa, väkeviä tunteita ja jopa kuolemaa.

Nenäliinapaketti oli hyvä olla mukana junassa, jossa luin kirjan viimeisen kolmanneksen. Jos juna olisi ollut vähemmän täysi, olisin varmaan antanut itseni kyynelehtiä enemmänkin, niin raastavaa on lukea lempeistä ihmisistä, joiden on valittava kahden tärkeän, kahden rakkauden välillä ja nähdä se etenkin lapsen silmin. Taisto-pappa kuulutti illalla mikrofoniin, että Aliisa-mummi ei ole enää Jumalan lapsi vaan Saatanan lapsi. Pappa kuulutti, vaikka minä huusin, ettei saa, ja vaikka hän kuuli, että huusin. En ymmärrä, miten smmoisen jälkeen voi kävellä seurapaikan keittiöön kahville ja pullalle, miten palata kotiin ja lukea Kalevaa, miten käydä nukkumaan peiton alle ja saada unen päästä kiinni.

Jos kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana ehdin ajatella, että romaanista puuttuu kaipaamani väkevyys, sitä totisesti sain aimo annoksen tarinan ja kevään edetessä. Synninkantajissa on useita tasoja ja esimerkiksi rakkauden teemasta voisi kirjoittaa ihan oman blogipostauksensa, mutta totean siitä nyt vain, että sitäkin käsitellään jälleen niin pakahduttavalla ja monipuolisella tavalla, että huh huh. Synninkantajista myös näissä blogeissa: Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjoihin kadonnut. Helmetin  haasteessa tämä sopii kohtaan 5: Kirja sijoittuu vuosikymmenelle jolla synnyit ja Goodreadsissä kohtaan 33.