Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Kettu 2015. Yöperhonen. WSOY. 323 sivua.

Katsoin raiskattua komien ja nenetsien maata ja ajattelin: tästä maailmasta on riistetty laulu ja ilo, sikiöt se taikoo raivokkaiksi jo kohdussaan, riemueläjänkin apaattiseksi.
    Missä kaukana sijaitsi se oikea todellisuus, paikka jossa oikeus voittaisi ja ihmisellä oli oikeus ruumiiseen ja mieleen.

Yöperhonen osoittautui melko lailla juuri sellaiseksi romaaniksi, jota odotinkin ja ehkä hieman paremmaksikin. Osasin odottaa - sen perusteella mitä olen Kettua lukenut ja nähnyt teatterissa, ja mitä kanssabloggaajat ovat hänestä aiemmin kirjoittaneet - ronskia ja mielikuvituksellista kielenkäyttöä, himoa ja hyväksikäyttöä, vahvia naisia. Tämän perusteella pelkäsin hieman, että jos romaanin tarina jääkin näiden ominaisuuksien jalkoihin. Useinhan käy niin, että puheissa ja mediassa korostetaan sitä millä kirjailija erottuu muista, mutta onneksi itse tarina ei tosiaankaan jäänyt kielen tai hahmojensa jalkoihin, vaan osoittautui loppujen lopuksi juuri siksi elementiksi, joka veti minua mukanaan.

Irga Malinen on vasta nuori tyttönen, kun hän ylittää rajan suksilla rakastettunsa perässä vuonna 1937. Valkoisen jumalan tyttärellä ei ole paluuta takaisin. Irga viettää seuraavat lähes kaksikymmentä vuotta Vorkutan vankileirillä muiden poliittisten, loikanneiden, kapinallisten tai muuten rangaistuksenalaisten kanssa. Olosuhteet ovat tietysti kammottavat - hyväksikäyttöä, väkivaltaa, alistamista, huijaamista, likaa ja sairauksia, työ louhoksella maan alla - mutta Irgalla on rinnallaan ensin Elena Mihailovna, myöhemmin myös Aleksei Ignatenko, sekä leirin lääkäri Olga Semjonova.

Sinun olemuksesi oli kuin pullean tamman, joka vikuroi leirin kauheutta vastaan ja sieti tundran hirmupakkaset harjaansa puistaen.

Vuonna 2015 suomalaisnainen lähtee hakemaan isänsä ruumista Marinmaalta, syvältä Venäjältä, jossa ikivanhus Elena Mihailovna elää yhteydessä luonnon jumaliin ja muinoin kuolleisiin, piilossa menneisyydeltä. Lavran kylä kohtaa paineita hallinnon taholta, mutta johtuuko se marilaisuudesta, patoyhtiöstä vai onko painostuksella jokin yhteys Venäjän nykyiseen hallitsijaan, Vovaan, ja Aleksei Ignatenkoon, joka saapuu rakastettunsa luokse vielä kerran.

Yöperhonen on runsas ja väkevä romaani, jossa on aineksia lähialueiden väkivaltaisesta historiasta, muinaisista luonnonuskonnoista, kielistä, neuvostomaailmasta, vallankäytöstä ja feminismistä. Irgan ja Elenan tarinaa värittää se Ketun kuuluisa kieli, joka makustelee deskriptiivisillä verbeillä, luontoa, hajuja, ruumiinjäseniä tai vaikkapa aktia kuvailevilla runsaan elinvoimaisilla sanoilla. Kieli on rosoista ja ronskia, mutta myös hellittelevää, ylistävää ja jopa runollista.

Ketun kerronnassa tai ehkä tarkemmin sanottuna dialogissa on jotain, mikä tiputti minut kärryiltä pariin otteeseen, mutta muuten kokonaisuus on ihanan täyteläinen. Vovan hahmo ja ajojahti tuovat kerrontaan jännitystä ja piristävän ripauksen satiiria. Uhrilehdot, loitsut, kuolleet jotka eivät jätä rauhaan, sekä ört, marilaisten sielu - ilman näitä maagisia elementtejä romaani järkyttävästä vankileiristä ja menneisyyden piinasta olisi ihan toisenlainen. Kettu yhdistelee ainekset runsaaksi romaaniksi, jossa naiset puskevat eteenpäin kohti oikeudenmukaisuutta ja rakkautta. Naisten rankoista kokemuksista ja vuosikymmenistä huolimatta - tai ehkä juuri niiden vuoksi - lukemisen jälkeen on vahva olo.

Lisää Yöperhosesta näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus ja Kirja vieköön! Lukuhaasteisiin tämä sopii vaikkapa näin: Helmetin kohta 35: Entisen itäblokin maasta kertova kirja sekä Goodreads 41: A book by an author with the same first and last initials.