Aki Ollikainen: Pastoraali

Aki Ollikainen 2018. Siltala. 138 sivua. Arvostelukappale.

Aki Ollikaisen kesäisessä Pastoraalissa on paimen ja lampaita, mutta paimenidylliksi sitä ei kuitenkaan uskalla luonnehtia. Asetelmassa on paljon muutakin kuin idylliä. Pienessä yhdenpäivänromaanissa kohtaavat upea luonto ja paikkaansa hakevat ihmiset, haaveet ja uhka.

Suuri naaraskyy lepäsi kerällä järveen työntyvällä paahteisella kalliolla, kun se havaitsi lompsivien saappaiden tärähdykset rantapolulla. Se sähähti ja luikerteli leveään kallionhalkeamaan, josta työntyi esiin juuri kukkimaan puhjenneita kultapiiskuja sekä yksinäinen hento pajunverso. Kyy asettui kasvien sekaan paikkaan, jossa se tunsi olevansa turvassa tunkeilijalta, mutta jonne auringonsäteet yhä ulottuivat hivelemään sen mustaa suomupintaa.

Pastoraali on unelmia ja ohikiitäviä ajatuksia, kohtaamiset romaanin henkilöiden kanssa kestävät vain päivän. Painokkaampi ja vahvempi on suven jälki, luonnon ihme. Ollikaisen kesässä luonto pysäyttää ja sille annetaan tilaa. Pienoisromaaniin mahtuu lyhyen kesän uhkeus ja suloinen moninaisuus. Henkäyksen verran maaginenkin on tämä luonto, ja hieman uhkaava. Paimenidylli vaatii myös uhrilampaan, sillä susi on lähellä - ja kuolema.

 

Keski-ikäinen Elina pohtii, vieläkö ehtisi kokea jotain muuta ja jonkun muun kanssa. Mies kun on muuttunut maalle muutettuaan entistä vähäpuheisemmaksi lammaspaimeneksi. Iäkäs Vilho suree vaimoaan, joka katoaa nuoruuteen ja dementian maailmaan, mutta yhdessä on edelleen hyvä olla. Reino on tullut hautaamaan Ruotsissa kasvanutta veljeään Suomeen ja pohtii suhdetta ukkoon, katkeroituneeseen isäänsä. Kesälomalla tapaavat myös toisiinsa ihastuvat nuoret. Teemat ovat pysyviä ja tuttuja.

Pastoraalissa on jännällä tavalla - kuin ohimennen mutta merkityksiä täynnä - viittauksia perimätietoon, tieteeseen ja jopa Raamattuun. Ollikainen kirjoittaa samaan aikaan painokkaasti ja kevyesti, enkä oikein osaa sanoa, mitä se herättää. Ihmetystä tietysti, mutta jotain muutakin. Ihan kaikkea en tainnut vielä sisäistää. Romaani kannattaa siis lukea toisenkin kerran. Ehkä ensi kesän kynnyksellä. Pidin siitä, miltä Pastoraali tuntui ja näytti kädessä: herkkä ja arvokas.

Myös näissä blogeissa: Kirjan pauloissa, Tuijata ja Kirjanurkkaus. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!