Tätä tuoretta kotimaista dekkaria olen nähnyt kehuttavan viime aikoina ja ensi alkuun ajattelin, että olkoon, taas yksi uusi teos sankkaan dekkarien joukkoon. Mutta Kirsin kirjanurkan suosituksesta otin kirjan matkalukemiseksi, ja wau! Tässä onkin Tuomiselta tuotos, jota kannattaa kehua ja ylistää! Tukalat päivät La Riojan 37 asteen helteessä menivätkin varsin rattoisasti.
Verivelka aloittaa Delta-sarjan, joka sijoittuu Poriin. Komisario Jari Paloviita ryhmineen saa selvitettäväksi Ahlaisissa sattuneen puukotuksen. Pitkään mökissä ryypänneestä porukasta yksi on kuollut, yksi piilottelee kuusen alla. Paloviidalle on järkytys, kun hän kuulee kyseisten henkilöiden nimet. Lapsuusmuistot virtaavat vauhdilla mieleen, mutta hän ei paljasta työkavereilleen mitään. Alkaa murhatutkinta, jossa Paloviidan osuus on vähintäänkin epäilyttävä.
--- kaikki oli jo liikkeessä, natisi a huojui. He olivat Antin kanssa astuneet kosmisen kohinan tuolle puolelle, ja täällä kohina oli niin voimakasta, että se sattui korviin. Se suorastaan huusi ja oli niin täynnä menneisyyden ääniä, että Paloviita pelkäsi räjähtävänsä.
Paloviidan läheisin lapsuudenystävä Antti ei saanut kasvaa niin ehjässä kodissa kuin Jari, ja poika lähetettiin pois 13 vuoden iässä. Lasten ystävyys jäi katkolle, mutta metsään jäi yhteinen muisto. Tuominen kuvaa poikien lapsuutta ja alkavaa nuoruutta kauniin koskettavalla, mutta hyvin realistisella tavalla. On kalareissut ja pyörät, ensi-ihastumiset ja vahva usko siihen, että siteet kestävät loppuelämän. Ystävyyden ja kasvun kuvaus on hienoa luettavaa ja Verivelkaa onkin verrattu mm. Stephen Kingiin.
Valitettavasti on myös perheväkivaltaa ja koulukiusaamista, joilla molemmilla on yhteys nykyisyyteen. Koulussa on vuotta vanhempi poika, joka ei voi sietää hintelää Jaria. Kun väliin osuus se kaikista ihanin tyttö, tapahtuu jotain, jonka seurauksia Paloviita kantaa sydämessään lopun elämäänsä. Ahlaisten surmayö nostaa kaiken taas pintaan. Ne vahvalta tuntuneet siteet haurastuivat joskus traumojen ja surun vuoksi, mutta kestävätkö ne kuitenkin erilaisista lähtökohdista ja aikuisuuden valinnoista huolimatta? Paloviidan on punnittava, kumpi on tärkeämpää, ystävyys vai virkavelvollisuus.
Tuomisen kerronta kumartaa perinteiselle dekkarille, jossa poliisityö on keskiössä. Verivelassa se on kuitenkin jännittävällä tavalla värittynyttä Paloviidan omien motiivien vuoksi. Kahden aikatason kerronta pitää mielenkiinnon pakottavalla tavalla yllä. Hahmot, kuten vaikkapa Paloviidan työtoverit, ovat erittäin hyvin rakennettuja, eikä kaikki ole sitä miltä aluksi näyttää. Salaisuuksia ja piiloteltavaa on paljon, muttei kuitenkaan niin että fokus häiriintyisi. Loppukin jää kutkuttavalla tavalla hieman avoimeksi. Tuomisen kerrontaa ja tekstiä täytyy muutenkin kehua; se on paikoitellen todella vangitsevaa. Teoksen monipuolisuuden vuoksi kirjaa voi suositella niillekin, jotka eivät dekkareita yleensä lue.
Ajatukset yrittävät tarttua ohuisiin säikeisiin, mutta ne pakenevat kosketuksen tieltä ja niiden tilalle aukeaa vain tyhjiä kuiluja. Jossain polskahtaa kala, lokki kiljahtaa.
Verivelasta myös näissä blogeissa: Amman lukuhetki, Kirjasta kirjaan ja Rakkaudesta kirjoihin.
En halua haastaa riitaa, koska minun puolestani muut saavat uskoa mihin tahansa.
VastaaPoistaHain suurin odotuksin Arttu Tuomisen labyrintti -sarjan ja Delta -sarjan ensimmäisen kirjan, Verivelan kesälomalukemiseksi. Yllätys oli melkoinen kun luin Muistilabyrintti -kirjaa. Loput Labyrintti -sarjan kirjat selasin ja Verivelan yritin lukea kokonaan, mutta se oli samanlainen kuin edellisetkin Arttu Tuomisen kirjat.
Sain kuitenkin nauraa itselleni. Olin joutunut somemainonnan uhriksi! :)
Turun Sanomienkin arvostelussa todetaan, että Jos delta -sarja toteutuu....
Onpa harmillista! Minä luulin Verivelkaa lukiessani, että kyseessä on Tuomisen esikoisteos, ja vasta blogia kirjoittaessa huomasin muista blogeista, että sitä ennen on tosiaan tällainen Labyrintti-sarja. Saapa nähdä tuleeko Verivelalle jatkoa.
Poista