Johtaako rauha, jota ihmiset ovat kautta aikojen kaivanneet, mutta joka on toteutunut vain harvassa maailman kolkassa, johtaako se nyt vain siihen, ettei rauhaa haluta jakaa niiden kanssa, jotka sitä etsivät, vaan omaa rauhaa puolustetaan niin aggressiivisesti, että touhu alkaa muistuttaa sotaa?
Vuorossa on nyt kirja, joka teki todella suuren vaikutuksen. Romaani on ilmestynyt Saksassa jo neljä vuotta sitten, sen suuren turvapaikanhakijoiden aallon vuonna, mutta sen teemat tuskin vanhenevat koskaan. Ihmiset - pakolaiset ja siirtolaiset - ovat aina olleet liikkeessä. Sitä vaan eivät kaikki hyväksy, ja aina on ajankohtia, tilanteita ja paikkoja, joissa ihmisvirta alkaa tuntua hallitsemattomalta ja tulokkaat ei-toivotuilta.
Kuinka paljon yhdessä ainoassa maailmankaikkeudessa ylipäätään on rajoja? Tai jos kysymyksen esittää toisin: mikä oli ainoa oikea ja ratkaiseva raja?
Berliiniläinen professori Richard on juuri jäänyt eläkkeelle, ja yhtäkkiä hänen kokemansa aika on jotain ihan muuta kuin ennen. Samaan aikaan Oranienplatzilla majailee teltoissa afrikkalaisia pakolaisia, joille aika on myös jotain ihan muuta kuin silloin, kun he vielä kävivät töissä ja elättivät perhettään. Teltoista pakolaiset siirretään Richardin kodin lähelle entiseen vanhainkotiin, jonne Richard yhtäkkiä astuu sisään ja alkaa haastatella afrikkalaisia. Hän kuulee tarinoita lähimenneisyydestä, Ghanasta, Libyasta, merimatkasta, ikävästä, menetyksistä ja odotuksesta. Tutustuttaan miehiin vähitellen eläkeläinen on enemmän ja enemmän mukana näiden ajan täyttämässä arjessa.
Erpenbeck kuvaa hyvin sitä absurdia tilannetta, johon turvapaikanhakija voi ajautua eurooppalaisten sopimusten, kansallisten ja paikallisten lakien viidakossa. Kuukaudet venyvät vuosiksi, eikä afrikkalaismiehillä ole minkäänlaista statusta maassa, jolla olisi periaatteessa mahdollisuus ottaa heidät vastaan. Richardin ja pakolaisten väliset kohtaamiset ovat vähäeleisen varovaisia mutta koskettavia ja kantavat aikaa. Kohtaaminen muuttaa ennen kaikkea Richardin aikaa, arkea ja ajatusmaailmaa, kun taas apu on konkreettisempaa toiselle osapuolelle.
Romaani on kohtaamisten lisäksi upealla tavalla kiinni Richardin arjessa ja ihmisten arkisissa kanssakäymisen tavoissa. On yllättäviä ajatuksia, kuolleen vaimon muisto, ystävien tekemät valinnat, DDR, vanhan työn kaiku ja terassilta näkyvä järvi, johon joku oli hukkunut edellisenä kesänä. On vuoden kierto, vene on vedettävä maihin ja joulukoristeet haettava kellarista. Arkeaan ja aikaansa uudelleen käsittelevä eläkeläinen joutuu kohtaamisten myötä käsittelemään myös rajojen, vuorovaikutuksen, inhimillisyyden ja ymmärtämisen tematiikkaa.
Erpenbeckin kerronta on juuri minulle sopivan suoraviivaista ja pelkistettyä, mutta siihen mahtuu kuitenkin suuri määrä intertekstuaalisuutta, lainauksia, syvällistä ajattelua ja filosofiaa. Tätä teosta lukiessani ajattelin monta kertaa, miten älykkään tuotoksen kanssa olenkaan nojatuolissa. Lauseet ja virkkeet täydentävät toisiaan välillä hämmästyttävällä tavalla.
Meidän päivinämme ainoastaan sattuma määrittää ketkä hukkuvat mereen jossain Afrikan ja Euroopan välillä ja ketkä eivät. Siinä mielessä jokainen täällä oleva afrikkalainen pakolainen on yhtä aikaa sekä elävä että kuollut, Richard ajattelee. --- Minne menee ihminen, joka ei tiedä, minne hänen pitäisi mennä?
Muista blogeista: Kirja vieköön!, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 44: Kirja kertoo Berliinistä. Kirjankansibingossa kuittaan tällä ruudun Matkalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti