Lunden ihastuttava ilmastokvartetti on edennyt kolmanteen osaan. Mehiläisten historia kertoi nimensä mukaisesti mehiläisistä ja niiden kadosta. Sinisessä puute oli vedestä, ja jännällä tavalla yksi sen hahmoista esiintyy myös Viimeisissä, Oslossa vuonna 2064.
Eva, Isa ja Louise ovat ehkä Oslon rannikon viimeisiä asukkaita, mutta romaanin nimi viittaa villihevosrotuun, przewalskinhevoseen joka yhdistää kirjan kolmea aikatasoa ja päähenkilöiden elämää. Oslossa on pulaa kaikesta, sillä Romahduksen jälkeen kaikki ovat lähteneet kohti pohjoista. Eva sinnittelee murrosikäisen tyttärensä kanssa ja yrittää suojella eläintarhansa viimeisiä eläimiä. Ankarat sateet, nälkä ja väkivallan uhka vaivaavat, mutta etelästä kävelee jotain, mikä tuo toivoa.
Saksalainen Karin lentää Mongoliaan vuonna 1992, mukanaan poikansa Mathias, joka pyristelee irti huumeriippuvuudesta. Karinin ja mongolialaisen Jochin elämäntyö on saada alueelta sukupuuttoon kuollut villihevonen lisääntymään ja juurtumaan kotiseutuunsa uudelleen. Reilu sata vuotta aikaisemmin venäläinen eläintarhan omistaja Mihail on vain kuullut huhuja tuosta mystisestä alkuhevosesta, mutta saa taivuteltua kiehtovan metsästäjän mukaansa pelottomalle retkelle Mongolian kylmille aroille.
Paksuun romaaniin mahtuu vaivatta kolme toisistaan poikkeavaa maailmaa, joita yhdistävät hevosen lisäksi rakkaus luontoon ja vahvat perhesiteet. Siinä mielessä Viimeiset on romaanina lähempänä Mehiläisten historiaa kuin Sinistä. Romaani kuvaa hyvin kunkin aikakauden luontosuhdetta, ihmisen ponnisteluja omasta mielestään oikeiden asioiden eteen, kunnes lopulta kaikki on myöhäistä. Vaikka ihmisen suhteessa luontoon on monella tavalla paljon väärää, lämpöä tarinoihin tuo aito läheisyys hevosiin.
Läheisyys perheenjäsenten välillä onkin haastavampaa. Niin Eva kuin Karinkin pohtivat omaa vaikeaa suhdettaan ainoaan lapseensa. Mihail löytää aidon rakkauden ja seksuaalisuuden, mutta joutuu uhraamaan sen julkisivun eteen. Paljon kokenut Karin saisi rakkautta osakseen, jos osaisi sitä ottaa vastaan. Eva saa uupumuksen keskellä lohtua kosketuksesta. Jokaista tarinaa yhdistävät myös syntymät ja kuolemat: Pietarin eläintarha todistaa pienen villihevosen syntymän niin monen turhan kuoleman jälkeen, Mongoliassa taistellaan luonnonvoimia vastaan, ja surullisten teurastusten jälkeen Oslossa parkaisee pieni poikavauva.
Kerronta vaihtelee varsin ripeää tahtia eri aikatasojen välillä. Hieman pidemmätkin ne olisivat voineet olla, mutta toisaalta ratkaisu keventää muuten melko perusteellista teosta. Lunden teksti on vaivatonta ja mukavaa lukea - kaikissa kolmessa kirjassa. Lunde ei kikkaile kielellä, päinvastoin, mutta kunkin aikatason välillä on pienenpieniä tyylieroja. Teosten vahvuus on sen hahmoissa, heidän kokemuksissaan ja tunteissaan, ihmisten välisissä suhteissa, ja tietysti ja ehdottomasti myös siinä maailmassa jossa he elävät. Lukija haluaa tietää, miten heidän ja hevosten käy.
Odotan innolla kvartetin neljättä osaa, jossa pääosassa ovat kasvit. Lue Viimeisistä lisää näistä blogeista: Jorman lukunurkka, Kirjasähkökäyrä ja Paljon melua kirjoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti