Vanessa Springora: Suostumus

Vanessa Springora 2020. Ranskankielinen alkuteos Le Consentement. Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2021. 175 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tässä on teos, joka on ravistellut ranskalaista keskustelua lainsäädäntöä myöten. Vaikuttava ja tärkeä omaelämäkerrallinen teos, jonka kirjoittaminen on ollut kirjoittajalleen pitkä ja raskas prosessi. Kolmekymmentä vuotta traumaattisten tapahtumien jälkeen kustannustalon johtaja on vihdoin valmis kertomaan maailmalle, miten häntä hyväksikäytettiin vuosien ajan. Springoran kokemukset herättävät raivoa, hämmästystä ja kuvotusta.

Teini-ikäinen V. ei edes usko olevansa kaunis ennen kuin viisikymppinen, kuuluisa kirjailija Gabriel Matzneff iskee häneen silmänsä, aloittaa viettelyn ja solmii hänen kanssaan seurustelusuhteen. V. on haavoittuvassa iässä ja kaipaa elämäänsä isähahmoa. Hän on menettänyt kontaktin omaan isäänsä, joten hurmaavan aikuisen miehen antama huomio osuus oikeaan kohteeseen. 

Miehen maine nuorten tyttöjen saalistajana on tunnettu, mutta sekään ei estä V:n äidin sallimasta seksuaalista suhdetta näiden kahden välillä. Kirjailija on tunnettu myös teoksistaan joissa hän repostelee kokemuksillaan ja valloituksillaan. Äidin kultturelleissa ystäväpiireissä miestä ihaillaan, ja menee vuosikymmeniä ennen kuin hänen teoksiaan ja tekojaan aletaan paheksua. Teoksessaan Vanessa Springora läpikäy Ranskan kulttuuriväen asenteita ja vuosikymmenten takaista ilmapiiriä yrittäessään ymmärtää ja selittää aikuisten miesten ja puberteetti-ikäisten tyttöjen seksisuhteet sallivaa yhteiskuntaa.

Ei tietenkään pitäisi puhua suhteesta, vaan hyväksikäytöstä, ja sitä V:kin tajuaa suhteen olevan. Hän jättää miehen täytettyään viisitoista. Miehen ego ei eroa hyväksy, ja hyväksikäyttö muuttuu seksuaalisesta henkiseksi. Kirjalija hyödyntää työssään V:n kuvia ja kirjeitä vuosikausien ajan. Pitkään eron jälkeenkin V. tunnistaa itsensä miehen teoksista.

Uskomaton ja uskomattoman rohkea ulostulo, joka on onneksi käynnistänyt keskustelua ranskalaisessa kirjallisuusmaailmassa. Näin rankan aiheen lukeminen ei ollut varsinaisesti kivaa, mutta Springoran ilmava teksti ja lyhyiden kappaleiden väljyys tekevät siitä nopeasti luettavan, ja on se tietysti vetävä. Springora käy läpi myös myöhempiä henkisiä seurauksia ja itsetuhoisuutta, joita tapahtumilla on ollut. Kirjassa on kaikki olennainen, eikä mitään ylimääräistä. Tärkein on saatu paperille ja maailman tietoisuuteen - se riittää. Huonomminkin olisi voinut käydä. 

Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 38. Kirja on käännetty hyvin. Seinäjoen haasteessa kuittaan tällä kohdan 9: Suurkaupunkilainen. Kirja sopii erinomaisesti myös Vahvat naiset -lukuhaasteeseen, joka muuten päättyy ylihuomenna. Teoksesta on kirjoitettu myös blogeissa Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Tuijata.

Richard Powers: Ikipuut

Richard Powers 2018. Englanninkielinen alkuteos The Overstory. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2021. 649 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Meitä isommat, hitaammat, vanhemmat ja kestävämmät eliöt hallitsevat maailmaa, vaikuttavat säähän, ruokkivat muuta luomakuntaa ja jopa tuottavat ilman, jota hengitämme. 

Vuoden 2019 Pulitzer-voittaja on totisesti palkintonsa ansainnut. Olen lukenut viime vuosina monta ekoromaania, romaaneja jotka käsittelevät ilmastonmuutosta tai ihmisen tekojen vaikutusta luontoon ja sitä kautta yhteiskuntiin. Olen pitänyt näistä kaikista. Ikipuissa on kuitenkin jotain niin vahvaa ja massiivisen vaikuttavaa, että se nousee kiistamatta tämän sarjan ykköseksi ja yhdeksi viime vuosien parhaista lukemistani kirjoista. 

Meidän kotiimme on murtauduttu. Olemme hengenvaarassa.

Jos rakastat puita, tämän romaanin jälkeen arvostat ja kunnioitat niitä vielä enemmän. Takakannessa luvataan, että kirja saattaa muuttaa elämäsi. Hieman mahtipontista, mutta täytyy myöntää, että kirja muutti tapaani katsoa puita ja opetti näkemään se valtava ekosysteemien määrä, joita ne pitävät elossa. Sen sanoma on ilmeinen - meillä on hyvin vähän aikaa pelastaa maailma, jos lainkaan - mutta jossain vaiheessa ymmärsin senkin, että maailma kyllä jatkaa eloaan, korjaa vähitellen itseään ja peittää ihmisen jättämät jäljet, mutta maailma sellaisena kuin me - yksi laji lukuisten joukossa - sen ymmärrämme, katoaa. Tavallaan hyvin huojentava näkemys.

Vaikka jokainen noista hitaista ja maltillisista kasveista on omanlaisensa, ne osaavat välittää toisilleen seikkaperäisiä viestejä, ja ne muovaavat toisiaan, puhdistavat vettä, sitovat hiilidioksidia, tarjoavat linnuille pesäpaikkoja, suodattavat maaperästä myrkkyjä ja stabiloivat kasvupaikkansa mikroilmastoa. Kun riittävän monet organismit toimivat yhdessä maanpinnan ylä- ja alapuolella, syntyy jotain, millä on päämäärä. Syntyy metsä.

Teos alkaa kahdeksalla tarinalla ihmisistä, joiden elämässä jollain puulla on merkittävä rooli. On pojan perimä sukupolvia kestänyt valokuvausprojekti. Yhdysvaltojen itäosissa kuolee kastanja toisensa perään, mutta Iowassa Nickin perheen pihalla on valtavan kokoinen sellainen. Mimi Man isä kasvattaa puun talon pihalle jokaiselle tyttärelleen ja antaa perinnöksi Kiinasta tuodut arvoesineet - puun kuvia niissäkin. Pieni Adam tekee tutkimustyötä ötököiden avulla, kun taas Douglas päätyy istuttamaan kymmeniä tuhansia puita hakattujen tilalle. Pieni Neelay putoaa puusta ja istuu pyörätuolissa loppuelämänsä. Se ei kuitenkaan estä häntä hyödyntämästä puiden mallia tietokonepelien suunnittelussa. Opiskelijatyttö Olivia ei saa otetta elämästään ennen kuin kuolee, herää ja alkaa kuulla puiden puhuvan. 

Ihmeellisimmät neljän vuosimiljardin kehityksen tuloksista tarvitsevat apua.

Kun Yhdysvaltain länsiosan jättimäiset punapuut kaadetaan yksi toisensa jälkeen, Nickin, Mimin, Douglasin, Olivian ja Adamin elämät kietoutuvat lopullisesti toisiinsa. Nickin ja Olivian vuosi punapuun latvuksessa on upeaa luettavaa, samoin kaikki se armoton päättäväisyys puiden pelastamiseksi. Hahmoja yhdistää myös urallaan menestyneen biologin teos metsistä, joka muuttaa myös niin ikään maailmankuulun pelisuunnittelijan tavan nähdä maailma. Kirjan lukee myös aviopari, joiden masentavan oloinen liitto herää henkiin vasta, kun toinen vammautuu ja pihan kasvusto herää eloon. Rakkaus ja kiintymys on monella tavalla läsnä tässä teoksessa.

Ehkä kaikkein vaikuttavinta Ikipuissa on puiden elämään liittyvä tietomäärä, niiden kohottaminen tietoisuuteemme ja yläpuolellemme. Romaani vilisee tietysti puiden nimiä! Vaikka kirjan sanoma on selvä ja sen radikaali viisikko hyvinkin vimmainen ja tulisieluinen, kerronta ei sorru saarnaamiseen. Biologi Westerfordin hahmo tuo mukaan lisää vakaumuksellisuutta, mutta myös viisasta tyyneyttä ja jopa toivoa samalla kun yhteiskunta rankaisee (jopa koomisuuteen asti!) niitä, jotka yrittävät saada äänensä kuuluviin. 

Läpimitaltaan kolmimetriset ja yhdeksänsadan vuoden ikäiset puut sahataan poikki parissakymmenessä minuutissa ja katkotaan sitten määrämittaan tunnissa. Aina kun yksi kaikkein isoimmista rojahtaa maahan, jopa kaukaa katsoen näyttää siltä kuin tykin kranaatti osuisi katedraaliin. Maa järkkyy. 

Powersin teos on siinä mielessä hyvin perinteinen amerikkalainen romaani, että se on paksu ja perusteellinen. Olisiko tiivistämisen varaa ollut? Ehkä, mutta nautin silti sen jokaisesta lauseesta. Niillä oli kaikilla merkitystä. Se myös kattaa usean vuosikymmenen, vaikka radikaaleimmat tapahtumat taitavatkin keskittyä 1990-luvulle. Vuosiluvuilla ei tarinoissa sinänsä ole merkitystä, eikä niitä juuri mainita, mutta jo pelkästään tekniikan kehityksestä voi päätellä paljon. Näin itse metsällisen jättimäisiä punapuita Kaliforniassa kesällä 2010, enkä unohda kokemusta koskaan. Kuten yksi romaanin hahmoista toteaa, niiden keskellä tuntuu kuin olisi kotona.

Powersin romaaniin mahtuu niin paljon ja niin tärkeitä asioita, ettei niihin millään riitä yksi blogipostaus, joten lopetan tähän. Harkitsen kirjan ostamista omakseni, sillä saatan lukea sen joskus toisenkin kerran. Vaikka juonen muistaisinkin, siinä on paljon hienoja yksityiskohtia ja merkityksiä, joihin haluan palata. Siinä on paljon viisautta. Suomentaja Sari Karhulahti on tehnyt upeaa työtä! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 16: Kirjassa eletään ilman sähköä. Seinäjoen kirjaston haasteesta tämä kuittaan hahmon numero 27: Verkkomaailman tuntija. Goodreadsin vuosihaasteessa kuittaan tällä kohdan 49: A book with an ensemble cast.

Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa

Trevor Noah 2016. Englanninkielinen alkuteos Born A Crime. Suomentanut Jaana Iso-Markku. Atena 2020. 358 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Apartheidin aikaan Etelä-Afrikassa mustan ja valkoisen välinen sukupuolinen kanssakäyminen oli rikos. Trevor Noah oli rikoksen tulos ja siksi laiton jo syntyessään. Mustan äidin ja sveitsiläisen valkoisen miehen poika oli ihonväriltään jotain vanhempiensa väliltä. Hän ei kuulunut mustiin, hän ei kuulunut valkoisiin, eikä hän ollut virallisesti värillinenkään, joiden historia oli tyystin erilainen kuin hänen. Hänenlaistaanhan ei pitänyt olla olemassakaan. Apartheidin aikainen luokittelupolitiikka oli julkeaa, ja vielä pitkään sen kaatumisen jälkeenkin Trevorin oli vaikea luokitella itseään. 

Sowetossa eli lähes miljoona ihmistä. Heistä 99,9 prosenttia oli mustia – ja sitten olin minä. Olin kuuluisa naapurustossani pelkästään ihonvärini takia. Olin niin ainutlaatuinen, että ihmiset käyttivät minua maamerkkinä neuvoessaan tietä. ’Talo Makhalima Streetillä. Kulmassa näet vaaleaihoisen pojan. Käänny siitä oikealle.’

Nykyisin kuuluisa ja menestynyt koomikko ja juontaja on lähtöisin värikkäästä, rotuerottelun leimaamasta ja epätasa-arvoisesta maasta, ja kiittää menestyksestään sinnikästä äitiään. Trevorin äiti oli kotoisin köyhyydestä, mutta pääsi sieltä ja myöhemmin myös väkivaltaisesta avioliitosta pois, pärjäsi omillaan, auttoi läheisiään ja uskoi parempaan huomiseen. Poika kasvoi kodissa, jossa uskottiin vankkumatta jumalaan, vietettiin sunnuntait kirkoissa, lyötiin lasta silkasta rakkaudesta, mutta jossa kapinoitiin myös vallitsevia tapoja vastaan ja annettiin eväitä itsenäiseen elämään.

Laiton lapsi on monin paikoin melko uskomatonta luettavaa. Nuorukaisen elämään mahtuu lukuisia karkumatkoja, yhteenottoja ja selkäsaunoja, selviytymistaistelua, nälkää ja rikollisuutta, mutta myös älykkyyttä, rajoja ja rakkautta. Noah kirjoittaa elämästään koskettavan hauskalla tavalla. Teksti on vilpitöntä, ehkä paikoin jopa lapsekkaan rehellistä, ja välillä minun oli suorastaan vaikea uskoa, että kaikki tuo mahtui yhden nuorukaisen elämään. Mitä kaikkea hän onkaan tehnyt ja nähnyt pienestä pitäen!

Omaelämäkerrallinen teos on myös hyvin silmiäavaava. Se kertoo rotuerottelusta, jollaisesta en ollut tiennytkään; sen eroista verrattuna vaikkapa amerikkalaiseen rotuerottelun historiaan, kaupunginosien välisistä eroista, apartheidin jälkeisen maailman mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista, köyhyyden kierteestä ja rikollisuudesta osana arkea. Muutenkin kirjassa on paljon sellaista maailmaa, johon tuskin tulen törmäämään ja siksi sen lukeminen on juuri sitä, mitä usein kirjoilta kaipaan: opettavaista.

Kirja alkaa Trevorin lapsuusvuosista äidin kanssa. Tämän kasvatusmenetelmät kantavat hedelmää, mutta peloton nainen sortuu myöhemmin väkivaltaiseen suhteeseen, joka on vaarassa tuhota koko perheen. Välillä koomikko käy läpi hurjia teinivuosiansa, mutta palaa lopussa takaisin äitiinsä ja tämän tragediaan. Teos on kunnianosoitus naiselle, joka mahdollisti poikansa menestyksen myöhemmin.

Laittomasta lapsesta ovat kirjoittaneet myös Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Mitä luimme kerran. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 26: Elämäkerta henkilöstä joka on elossa. Seinäjoen kirjaston haasteessa kerätään hahmoja ja tästä löytyy 29: Humoristinen tai hauska. Goodreadsin 52 kirjan haasteesta kuittaan kohdan 35: A book set in a country on or below the Tropic of Cancer.

Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä

Maria Adolfsson 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Mellan djävulen och havet. Tammi 2020. Suomentanut Terhi Vartia. 426 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Doggerland on pieni saarivaltio Pohjanmeressä, Skandinavian ja Britannian välissä. Sen kielessä, ihmisissä ja kulttuurissa on vaikutteita monelta suunnalta. Fiktiivinen, mutta hyvin toden- ja jopa tutun tuntuinen miljöö onkin yksi Maria Adolfssonin dekkareiden hienouksista. Luin Doggerland-sarjan avausosan viime kesänä, eikä näköjään haittaa, että hyppäsin hetken mielijohteesta suoraan tarjolla olevaan kolmososaan. Teokset ovat ihan tarpeeksi itsenäisiä. 

Vanhempi rikoskonstaapeli Karen Eiken Hornby on tuntenut viime aikoina itsensä huonovointiseksi. Olotilaa ei helpota se, että hänen luonaan viihtyvä Leo on haltioitunut nuoruudenrakkaansa paluusta Doggerlandiin. Vieras on comebackia suunnitteleva kansainvälinen tähti, joka levyttää Leon ja Karenin ystävien pienessä levy-yhtiössä. Kaunis Luna kuitenkin katoaa yllättäen, mutta kun Doggerlandin pääkaupunkia varjostaa vakava raiskausten sarja, jää Lunan tapaus tutkimatta huolellisesti.

Itsepäinen Karen pääsee kollegansa kanssa pahoinpitelyiden jäljille, mutta he saavat vakuuttaa päälliköitä pitkään, että tutkintalinja kannattaa. Kun Lunan katoamistapaus ja kaupungin raiskaukset alkavat ratketa samaan aikaan, on Karenin jaksaminen koetuksella. Huonovointisuus, kevään yllättävät helteet, poliisijohdon painostus ja kritiikki, sekä sisällä vellova vanha suru tekevät tutkinnasta raskasta. Karenin kotona vellovat myös tunteet, kun teini-ikäinen Sigrid on alkanut seurustella, Karen pelkää Leon menettämistä eikä hän olisi millään valmis kohtaamaan sitä, mikä häntä väsyttää.

Adolfssonin teoksissa on mukava tasapaino inhimillisten tunteiden, realististen hahmojen, poliisityön ja rikosten välillä. Meren ja pirun välissä ei ole cozy crimea, mutta ei se myöskään retostele takaa-ajoilla taikka liialla väkivallalla. Hahmot ovat arkisen oloisia ihmisiä eivätkä supersankareita. Heillä on tietysti lajityypilliset painolastinsa, mutta heidän väliset suhteensa ovat rohkeita ja luontevia. Tämä sarjan kolmas osa oli parempi kuin ykkönen (Harha-askel), tarina veti hyvin eteenpäin eikä ollut puiseva, kuten olen kuvaillut ykkösosan juonta. Ykkösessä ihmettelin alkuun kalseaa tunnelmaa, mutta se lämpeni sopivasti kirjan edetessä. Tämä teos oli siinäkin mielessä tasapainoisempi.

Saarivaltion merelliset olosuhteet tuovat oman lisänsä tunnelmaan, ja kuten jo alussa mainitsin, doggerinkieliset paikannimet ja yksittäiset sanat tekstin seassa ovat hurmaava piirre kieliä rakastavalle lukijalle. Kirjan ovat lukeneet myös Kirsin kirjanurkka ja Kirjarouvan elämää. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 14: Kirja on osa kirjasarjaa. Seinäjoen kirjaston hahmohaasteessa sijoitan tämän kohtaan 22: uskonnollinen. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 25: A book set on an island. Kirja sopii myös hyvin Vahvat naiset -lukuhaasteeseen joka pyörii Instagramissa 31.5. saakka.

Steinunn Sigurðardóttir: Heiđa - lammaspaimen maailman laidalta

Steinunn Sigurðardóttir 2016. Islanninkielinen alkuteos: Heiđa - fjalldalabóndinn. Suomentanut Maarit Kalliokoski. Like 2020. 294 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Mietin syitä tämän teoksen menestykseen maailmalla, joka on kai tullut yllätyksenä myös kirjailijalle ja Heiđalle itselleenkin. Luonnonoloiltaan ankara, mutta kaunis Islanti on tietysti kiehtova, mutta onko niin että lammaspaimenen työssä kaikuu jonkinlainen idylli ja ihmisillä on halu lukea ja sitä kautta kokea jotain ihan erilaista, jotain mihin ei juurikaan enää törmää muualla. 

Paimen on tietysti tässä kontekstissa liian pelkistävä - joskin vetoava - sana, sillä Heiđa on maanviljelijä, suuren lammaskatraan kasvattaja ja lisäksi mukana kunnallispolitiikassa. Keski-ikää lähestyvän naisen päivät koostuvat raskaasta fyysisestä työstä: lampaat on syötettävä, ne on pidettävä kuivassa, niiden sisätilojen ja ulkoaitausten täytyy pysyä hyvässä kunnossa, ne on kerittävä ja niitä on autettava lisääntymään. Heiđa pärjää pitkälti yksinkin, mutta onneksi on säännöllisesti tilalla auttavia ystäviä, naapureita ja sukulaisia, sillä välillä Heiđa viettää päivän kokouksissa tai kiertää Islantia lampaiden ultraäänitutkimuksissa.

Fyysisen työn lisäksi Heiđaa stressaa vesivoimalahanke, jota on yritetty ajaa laaksoon vuosien ajan. Huoli maiden menettämisestä pakottaa hänet politiikkaan ja kertomaan rohkeasti mielipiteensä. Sinnikästä naista kuunnellaan, eikä hän onneksi ole mielipiteineen yksin. Luonnonvoimat ovat muutenkin teoksessa ja Heiđan elämässä jatkuvasti läsnä. Vuoristorinteet, joille lampaat ajetaan kesiksi, ovat vaikeakulkuisia, kuuluisat jäätiköt ja tulivuoret sijaitsevat ihan lähellä, talvi on ankara, myrskytuulet uhkaavat vanhoja rakennuksia, lumi peittää tietä ja välillä sumu estää näkyvyyden. Silti ympäristö on mystisen kaunis ja tietysti suojelemisen arvoinen.

Heiđan elämässä riimittelyllä ja kotikutoisilla runonpätkillä on suuri rooli. Hän on oppinut taidon jo lapsena vanhemmiltaan ja riimittely auttaa niin uusissa tilanteissa kuin vaikkapa tylsässä kokouksessakin. Heiđan riimit ja pari hänen lapsena oppimaansa värssyä kulkevat mukavasti teoksessa mukana. Minua piristävät aina myös vieraskieliset paikannimet, joita tässä teoksessa vilisee, ja joihin piti välillä ihan pysähtyä. Osaisinko ääntää nimet Bárðarbunga, Höfðabrekkuheið, Mýrdalssandur tai Skaftártunga? En tietenkään!

Tietynlaisen idyllin vetämänä minäkin tähän teokseen tartuin ja täytyy myöntää, että Heiđan tarinassa ja elämässä on jotain kiehtovaa, jotain ikiaikaista, oikealla tavalla rankkaa, maanläheistä ja aitoa. Mutta iso miinus täytyy antaa kirjan kerronnalle. Teksti oli mielestäni alusta loppuun saakka yllättävän kömpelöä. Se on kerrottu Heiđan äänellä, mikä on ollut kirjailijalta tietoinen päätös. Heiđan tapa kuvailla asioita ja ihmisiä, alleviivata adjektiivein ominaisuuksiaan ja osaamistaan tekee kerronnasta hieman lapsekkaan, sen sijaan että hän antaisi tekemisten, kokemusten ja koettelemustensa näyttää, millainen hän on. Sellaiseen olen tottunut romaaneissa, joten ehkä olisin siksi kaivannut samaa myös muistelmateokselta. Odotin siis kaunokirjallisempaa tuotosta. Aineksiltaan muuten upea pakkaus, josta olisi saanut myös kirjallisesti hienon teoksen, mutta sellainen tämä ei ainakaan minulle ollut.

Kirjablogeissa lisää: Oksan hyllyltä, Kirjanmerkkinä lentolippu ja Kirjakirjokansi. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 33: Kirjassa opetetaan jokin taito. Seinäjoen kirjaston hahmohaasteessa tämä kuittaa numeron 15: eläintenystävä. Vahvat naiset -lukuhaasteeseen tämä sopii myös oikein hyvin. Goodreadsin 52 viikon haasteessa tämä menee kohtaan 28: A book connected to ice.

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta. Potilas numero 43

Susan Heikkinen 2020. SKS. 247 s. Lainasin kirjastosta.

Hän ei kadonnut, hänet kadotettiin, kuten monet kaltaisensa.

Vuonna 2010 Seilin saarelta löytyy pieniin purkkeihin säilöttyjä tekstejä. Kahdeksan vuotta myöhemmin niiden kirjoittajaksi vahvistuu Saima Rahkonen, Seilin saaren potilas. Susan Heikkinen aloittaa tutkimustyön Saiman löytämiseksi ja syntyy kirja vuosina 1903 - 1959 eläneestä naisesta, jonka tarina on hyvä esimerkki 1900-luvun alun mielisairaanhoidosta ja laitoselämästä.

Saiman lapsuus oli köyhää ja hän aloitti piikomisen hyvin nuorena, kuten moni muukin tyttö sen ajan Viipurissa. Palvelustyö vie hänet kohti pääkaupunkiseutua, mutta valitettavasti myös vankilan kautta Lapinlahteen, Pirkäniemeen ja Seilille. 20-vuotiaana Saiman mieli on nimittäin alkanut hapertua, ja hän päättää tappaa pahoja puhuvan työkaverinsa kirveellä. Kosto onneksi epäonnistuu, mutta Saima viettää loppuelämänsä poissa muiden silmistä.

Jos Saima ei olisi ollut varsin ahkera kirjoittaja ja muistiinpanojen tekijä, emme tietäisi hänestä muuta kuin mitä pikaisesti kirjoitetut sairaala- ja laitosmerkinnät kertovat. Suomessa on arkistoitu aina kaikkea huolella, joten näistäkin saa irti jo paljon, mutta vasta Seilin kallioiden koloista löytyneet lappuset kertovat Saiman persoonasta ja sairaudesta. 36 vuotta laitoksissa on pitkä aika. Siihen mahtuu vaiteliaisuutta, puheliaisuutta, huutoja ja vainoharhaa, mutta Seilissä onneksi myös työteliäitä päiviä. Saarella potilaat saavat osallistua laitoksen ylläpitoon, pihatöihin tai vaikkapa ommella, ja Saima on niitä, joiden annetaan kävellä vapaasti saarella. Saiman ajatuksissa ovat usein hänen äitinsä ja muut Viipuriin jääneet omaiset, joiden elämästä hän ei juurikaan tiedä. Sisko Lempi vierailee Seilissä pari kertaa. Saima lukee ahkerasti sanomalehtiä, mutta olisiko hänestä elämään itsenäistä elämää laitoksen ulkopuolella?

Heikkisen teos avaa hienosti Saiman vaiheita ja tarinaa on jouhevaa lukea. Valokuvat muistuttavat lukijaa, että tämä kaikki on totta. Mielenkiintoista on myös katsaus psykiatriseen hoitoon, hoitomenetelmiin ja alan kehitykseen. Moni Saimaankin kokeiltu hoitomuoto tuntuu hirvittävältä, mutta on perustunut tietysti silloiseen parhaaseen tietoon. Saimalla on kuitenkin onneksi myös pitkiä, jopa vuosikausien jaksoja, jolloin hän ei tarvitse sähköä, ei insuliinia, eikä edes lääkkeitä. Hänet sidotaan tai teljetään harvoin. 

Jo onkin kulunut 3 kuukautta, kun sinulle viimeksi kirjeen kirjoitin. Parempi olisi, jos pysyisit aina terveenä, kun olet niin vanha. Sokeri nielettää syljettää nostaa kuumetta. Höllistyttää hampaita. Valvottaa. Vie unen, jos sitä liikaa syö.

Omissa oloissaan viihtyvälle naiselle kehittyy vähitellen mielikuvitussuhde kahteen lääkäriin - ilmeisesti Pitkäniemessä - joille hän kirjoittelee muutaman kuukauden välein. Vain kaksi vuotta kansakoulua käynyt Saima on yllättävän hyvä kirjoittaja, vaikka sairaus puskeekin lauseiden väleihin melko selvästi. Heikkisen teoksessa naisen kanssa keskustelee ajoittain myös kirjailija itse Saimalle tutulla murteella. Monipuolinen ja erittäin hyvin koottu teos tärkeästä aiheesta! Heikkinen herättää eloon ihmisen, josta hänen sukulaisensakaan eivät ole kuulleet.

Seilin saaren naisista kertovat myös Katja Kallion romaani Yön kantajat sekä Johanna Holmströmin romaani Sielujen saari. Vahva suositus näille kaikille kolmelle, jotka täydentävät hienosti toinen toisiaan. Blogeissa myös Heikkisen suositusta teoksesta, mm. Tuijata ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 11: Kirja kertoo köyhyydestä. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 7: Duunari. Kirja sopii oikein hyvin myös Vahvat naiset -lukuhaasteeseen.