Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Alex Schulman 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Bränn alla mina brev. Suomentanut Jaana Nikula. Otavan Seven-pokkari 2020, 277 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Polta nämä kirjeet äänestettiin Blogistanian Globalia-sarjassa vuoden 2020 parhaaksi romaaniksi, enkä ihmettele. Olisin itsekin heti valmis antamaan ääneni sekä tälle että Schulmanin pari vuotta vanhemmalle teokselle Unohda minut. Schulmanin autofiktiiviset teokset ovat kohauttaneet Ruotsissa, sillä kirjailija on varsin kuuluisan ja tuotteliaan kirjailijan Sven Stolpen tyttärenpoika. Kirjoissaan Schulman käy läpi suhdettaan perheenjäseniinsä pyrkimyksenään ymmärtää itseään.

Jo kolmannessa sukupolvessa vellova viha on syy sille, miksi Polta nämä kirjeet syntyy. Schulmanin kärsimään, perittyyn vihaan löytyy juuret isoisän hylätyksi tulemisen pelossa ja ilkeässä narsismissa, joka tuhoaa perheenjäseniä sukupolvesta toiseen. Eniten saa kuitenkin kärsiä se, joka hänet oikeasti uhkaa jättää: Sven Stolpen vaimo Karin, Alexin isoäiti. Uhkaus ei oikeasti toteudu, sillä puoliso pelkää liikaa. 

Tiedän vain seuraukset: se mitä täällä tapahtui kymmenen päivän aikana muutti kaiken. Kenenkään elämä ei ollut sen jälkeen ennallaan. Seurasi vuosikymmenten mittainen viha, ahdistus ja kaipaus. --- Katselen Karinin valokuvaa, hänen surullisia, mustia silmiään. Yritän kuvitella millaista oli elää noiden miesten välissä. Itse hän ei sanonut asiasta mitään. Miehet ärisivät ja vuodattivat tunteitaan, kertoivat hänen tarinansa, mutta itse hän pysyi vaiti vuosikymmenestä toiseen.

Schulmanin isovanhempien kirjeitä on säilynyt hyvin vuosikymmeniä, ja kirjailijalla on mahdollisuus pureutua etenkin kesän 1932 tapahtumiin Sigtuna-säätiön huvilalla ja sen jälkeen. Huvilalla Karin rakastuu nuoreen kirjailijaan Olof Lagercrantziin. Hän on ollut vain vähän aikaa naimisissa Svenin kanssa, kun tunteet leimahtavat ja seuraukset kantavat kuolemaan saakka. Lagercrantzin rakkauskirjeet ovat intohimoisia, romanttisia ja sydäntäsärkeviä. Rakastavaiset eivät unohda toisiaan: toinen kirjoittaa tunteensa yhä uudelleen päiväkirjaan, kirjeisiin ja osaksi tuotantoaan. Toinen pitää tunteet visusti sisällään ja tekee parhaansa selvitäkseen elämästä, jota ei itse olisi halunnut. Petetty osapuoli kirjoittaa omat pelonsa ja katkeruutensa myös osaksi tuotantoaan, mutta terrorisoi niillä myös perhettään.

Arkistoista löytyneiden kirjeiden ja kirjallisuuden lisäksi Schulman muistelee, millaista isovanhempien luona oli vierailla lapsena 1980-luvulla. Miten isovanhempien välit vaikuttivat lapseen, miten hän sielläkin oppi tarkkailemaan toisten tunnetiloja ja pelkäämään isoisänsä reaktioita. (Tähän hän oli tottunut äitinsä kanssa - aiheesta lisää teoksessa Unohda minut.) Lapsen näkökulma tuo tarinaan omanlaistaan jännitettä ja ahdistusta, mutta onneksi myös isoäidin ja lapsen välisen lämmön. Lapsen näkökulmasta isoisän ailahtelevuus näyttäytyy pelottavalta, turhauttavalta ja turvattomalta, mutta aikuiselle Schulmanille on helpottavaa löytää selitys vihalle.

Aidot kirjeet ja päiväkirjat, suvun anekdootit, omat muistot ja nykypäivän tunteet kietoutuvat vetäväksi draamaksi, romaaniksi joka on pakko ahmia. Toisaalta kyseessä on raastava ja pitkät jäljet jättävä kolmiodraama, mutta se ei ole ainoa selitys tapahtumille. Kyse on myös ilkeästä ihmisestä, jonka kuuluisan pinnan alle Schulman pyrkii kaivautumaan. Ei mikään ihme, että nämä teokset ovat herättäneet keskustelua Ruotsissa. Unohda minut -kirjan lailla tämäkin on hyvin henkilökohtainen ja on varmasti omalta osaltaan aiheuttanut melkoisia tunteenpurkauksia kulttuurisuvun jäsenissä.

Kirjasta lisää blogeissa Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 36: Kirjassa liikutaan ajassa. Goodreadsin vuosihaasteessa tällä voi kuitata osan kolmikosta "Past, present, future".