Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon napannutta Meri Valkaman teosta on lähipiirissäni odotettu niin kovasti, että valitsimme sen yksimielisen innokkaasti seuraavaksi lukupiirikirjaksemme. Moni odottaa sitä joululahjaksi, ja minäkin ostin sen Helsingin kirjamessuilta itselleni joululahjaksi, mutta enpä malttanut odottaa enää vaan luin jo!
Kuka oli rakastanut isää ja häntä niin, että oli odottanut heidän
paluutaan kaksi vuotta – odottanut ja kuitenkin päätynyt elämään ilman
heitä? Vilja kaivoi laukustaan nipun kirjeitä, päällimmäisenä viimeisin.
Mitä sen jälkeen oli tapahtunut?
Kolmikymppinen Vilja alkaa isänsä kuoleman jälkeen selvittää, mitä tapahtui Berliinissä, jossa hän eli lapsuutta 1980-luvulla. Toimittaja-isän Margot-nimiseltä naiselta saamat kirjeet kiehtovat salaperäisyydellään. Niissä käytetään peitenimiä ja niitä kirjoittaa nainen, jolla on kova kaipuu miehen ja pienen Kastanjaksi kutsumansa tytön perään. Kun Vilja tajuaa yhteyden itsensä ja kirjeiden välillä, hän lähtee Berliiniin lapsuutensa kotikulmille.
Romaanissa vuorottelevat Viljan kerronta vuonna 2011 ja hänen vanhempiensa näkökulmat Itä-Berliinistä 1980-luvulta. Välillä luetaan Margotin lähettämiä kirjeitä. DDR:n nopeasti etenevät tapahtumat kumuloituvat vuoteen 1989, jolloin muuri murtuu ja Viljan isä jättää yhden elämänvaiheen taakseen. Markus uskoo vankasti sosialismiin ja tapaa naisen, joka haluaisi uskoa yhteiseen tulevaisuuteen. Viljan äiti Rosa kipuilee turruttavassa perheenäidin roolissa ja pakenee arkea ystävänsä Uten luokse, kun avioliitto alkaa rakoilla. Ute onkin ensimmäinen ihminen, jonka Vilja löytää Berliinistä vuonna 2011, ja salaisuuksien vyyhti alkaa vähitellen purkautua.
Valkama on kirjoittanut teoksen niin vetävällä tavalla, että välillä jännittää kuin lukisi dekkaria. Veri ei ole suinkaan aina vettä sakeampaa, ja 1980-luvun Saksaan on jäänyt jotain, minkä Vilja haluaa ehdottomasti löytää, äitinsä kylmäkiskoisuudesta huolimatta. Viljan on pengottava arkistoja, purettava peitenimiä, kolkuteltava ovilla ja matkustettava Ukrainaan saakka, jotta hän saa tietää, mitä perheessä tapahtui. Vähitellen hän ymmärtää myös sen, miten lapsen on mahdollista unohtaa, jos asioista ei ole saanut koskaan puhua. Muistoissa on säilynyt kuitenkin myskintuoksu ja lomat merenrannalla, jotain mistä kukaan perheessä ei puhu. Miksi Viljan ja äidin välit ovat niin tulenarat ja miksi räväkkyyttä kaipaavasta äidistä on tullut niin kireä ja tavanomainen?
Sinun, Margot on erinomaista luettavaa niille, jotka rakastavat poliittista historiaa ja aatteen paloa. DDR:n henki on voimakkaasti läsnä ja Valkama on tehnyt hyvää taustatyötä niin arkisten kuin jännittävienkin yksityiskohtien kanssa. 1980-luvussa on myös paljon Suomesta tuttuja piirteitä. Tarinassa yhdistyvät upealla tavalla yhteiskunnallinen ja yksilötason murros, jotka molemmat jättävät pitkät jäljet. Valkama osoittaa, miten itäsaksalaisten oma historiankerronta on unohdettu länsimaisen alle ja miten pakkoliitosta ei ole vieläkään selvitty.
Yksilötasolla romaani saa pohtimaan muistamisen ja unohtamisen merkitystä, lapsen kokemusta ja rakkauden voimaa. Valkama on kirjoittanut kauniin rakkaustarinan, jonka rinnalla kulkee aikuiseksi kasvaneen lapsen rakkaudenkaipuu. Lapset ovat suuressa roolissa molemmilla aikatasoilla, kun Vilja ajautuu aikuisten pelinappulaksi, ja kun hän itse punnitsee tunteitaan puolisonsa pientä tytärtä kohtaan. Viljan nykyelämän puoliso ja tämän työ niin ikään toimittajana jäävät ehkä hieman irrallisiksi muuten hienosti punotusta kokonaisuudesta.
Saamansa palkinnon lisäksi minuun vetosi kriitikko Suvi Aholan kommentti
siitä miten hänelle paksut romaanit saattavat tuottaa tuskaa, mutta
tätä lukiessa sitä ei edes huomannut. Ei todellakaan! Ainoa paksuuden aiheuttama ongelma
on kirjan fyysinen koko/muoto - ehkä erilaisella ladonnalla, kevyemmällä kansimateriaalilla ja
paperilaadulla olisi saanut aikaiseksi käsiin miellyttävämmän kirjan. Mutta se oli siis pieni ongelma! Kirjasta myös blogeissa Kirja vieköön!, Kirjaluotsi ja Kulttuuri kukoistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti