Kun kuulin Vallinkosken kirjasta Tampereen kirjafestareilla Tulenkantaja-palkintoehdokkaana, olin tyytyväinen että olin jo hoksannut laittaa kirjan varausjonoon aikaisemmin syksyllä. Lyhyt haastattelu vain vahvisti uskoani siihen, että tämä olisi minun makuuni. Teos ei voittanut kyseistä palkintoa, mutta olisi aivan hyvin voinut, ainakin kirjallisilta ansioiltaan. Olen lukenut voittajateoksenkin, eikä Koneen pelko häviä Merja Mäen Ennen lintuja -romaanille lainkaan.
1990-luvulle ja 2000-luvun alkuun sijoittuva Koneen pelko piirtää terävästi esiin Suomen luokkarajat, kuten kirjan takakannessa kerrotaan. Aukko-nimisessä kerrostalolähiössä asuvan Johannan perheessä ei uskota opiskeluun tai henkisen pääoman kasvattamiseen. Hänen isänsä on perusäijä, raksatyöläinen, kiivasluontoinen ja mielestään aina oikeassa. Johannan veljestä Jerestä voisi kasvaa yhtä lailla äijä, ellei isän ilkeys ja kohtuuttomat vaatimukset olisi saaneet tätä nojautumaan päihteisiin. Äiti lähtee kun Johanna on teini-iässä, ja tyttö kasvaa olemaan hyvä jätkä. Hänen parhaalla ystävällään Suskilla on ysiluokan jälkeen syntynyt poika Jaxon, ja vaikka ystävä huolehtii, että Johannan lakkiaisista tulee upeat, ei kenenkään katse kanna Aukkoa ja pienipalkkaisia palvelualan töitä kauemmaksi.
Perustukset jotka he valoivat, tiet jotka he päällystivät ja seinät joita he pystyttivät, eivät merkinneet enää mitään. Heidät oli korvattu koneilla, se oli tapatunut helposti. Nyt he kamppailivat muiden kanssa siitä vähästä, mikä lupauksesta oli jäljellä, he olivat osa valtavaa jyrinää, kielten sekasotkua ja moniäänistä kuoroa, sekakuoroa, ja he määkivät kuin lampaat, he anelivat ja pyysivät käsi ojossa, kunniansa menettäneinä.
Johannan isä edustaa sukupolvea, joka rakensi maan ja edusti viimeistä työväenluokan (nykymittapuulla) toksista maskuliinisuutta. 1990-laman jälkeen kaikki hajoaa, koneet ottavat vallan tehtaissa ja rakennustyömailla, eikä miehillä ole enää mitään mistä pitää kiinni. Kaikki mihin he ovat uskoneet ja kaikki mille he ovat minuutensa rakentaneet, alkaa kadota, ja heidän edustamastaan miehisyydestä alkaa tulla vitsi. Johannalle isä on toisaalta tuki ja turva, mutta toisaalta myös painolasti, jota hän ei jaksaisi raahata uudelle vuosituhannelle. Hänen aikuistumiseensa kuuluvat myös veljen ailahteleva käytös ja epämääräiset hämärähommat.
Vallinkosken romaani on uskomattoman tarkkanäköinen sukellus lähiöön ja sen yksityiskohtiin. Lähihistoriasta pulpahtavat mielikuviin musiikki, tekniikka, popidolit, vaatteet ja värit. Kirjailija osaa kuvailla hyvin, millä tavalla lähiössä kasvaneen on ponnisteltava, jottei tausta erotu liian räikeästi vauraammissa olosuhteissa kasvaneiden nuorten seassa. Ja sitten kun tausta kuitenkin erottuu, millä tavalla työläisperheen nuori pärjää, vaikka jää jatkuvasti kaiken ulkopuolelle.
Teoksessa herkullisia ovat myös hahmot, jotka piirtyvät lukijalle huomattavasti tarkkarajaisemmin kuin itse päähenkilö. Ystävät, perheenjäsenet ja tutut ovat suorastaan tunnistettavia. Vallinkoski on kirjoittanut heidän välinsä lämpimiksi ja välittäviksi ilkeistä sanoista ja ajoittaisesta pahasta olosta, sekoilusta ja näköalattomuudesta huolimatta. Dialogi on teräväsanaista ja osuvaa. Lähiössä ihmiset huolehtivat toisistaan ja kannustavat omalla tavallaan eteenpäin. Johannaan on kuitenkin pesiytynyt rakkaudettomuus, joka näkyy etenkin hänen suhteessaan lähiön ulkopuoliseen maailmaan.
Luottamus siihen, että isä hoitaa. Ihailu niitä ominaisuuksia kohtaan, jotka tekevät hänestä silmissäni miehen. Hänen kykynsää toimia ja hallita tilanteita, järkähtämättömältä vaikuttava uskonsa.
Arvostan sitä ettei Koneen pelko pyri romanttiseen tai epärelevanttiin toiveikkuuteen, sellaiseen jossa lähiöstä pitäisi nousta ja päästä pois. Romaanin kuvaus pysyy loppuun asti realistisena ja löytää toivon jostain lähiön ja sen ihmisten sisältä, vaikka tarinat eivät päätykään aina onnellisesti. Vetävästä ja sujuvasanaisesta kirjasta lisää blogeissa Tuijata, Kirjamies ja Kirjakaapin kummitus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti