Nyt ymmärrän täysin, miksi Helena Immosta haastateltiin kirjamessuilla niin paljon viime syksynä. Toki viime vuonna ilmestyneestä Kettu-sarjan toisesta osasta Operaatio Aavikkokettu, mutta hänen esikoisteoksensa Operaatio Punainen kettu on niin pelottavan lähellä Venäjän Ukrainan-sotaa, että ihan kuin Immonen olisi osannut ennustaa tulevan. Paitsi että romaanissa Venäjä ei hyökkää Ukrainaan, vaan Suomeen.
Lähtöasetelma on se, että Ruotsi ilmoittaa jättäneensä Nato-hakemuksen. Tämä saa Venäjän panostamaan Itämeren alueen varustamiseen niin aggressiivisella tavalla, että Suomi on jäämässä jalkoihin. Suomalaiset käyvät auttamassa Ruotsia Gotlannissa, jonne tunnistamattomat sotilaat hyökkäävät ensin. Kun Gotlannista on selvitty, onkin Suomenlahden rannikon vuoro. Venäjä pyrkii ottamaan haltuunsa Hankoniemen sekä Kaakoiskulman, eli Kymijoen rannikon ja Kotkan. Sotatoimet alkavat iskuilla sähkölaitoksiin, minkä jälkeen on vuorossa hybridivaikuttaminen. Pääkaupunkiseudulla leviää juomaveden mukana norovirus, puhelinverkko kaatuu, ihmiset eivät saa yhteyttä toisiinsa ja ensiapu ruuhkautuu.
Juuri kertausharjoituksista palannut Riina Koivu ihmettelee tiuhaan toistuvia kertausharjoituksia. Hänen pikkuveljensä Joni on yksi niistä, jotka lähetetään tukemaan Ruotsia Gotlantiin. Jonin tyttöystävä on viimeisillään raskaana, eikä nuorukainen voi olla huolestumatta perheensä puolesta. Riinan aviomies Mikael puolestaan työskentelee upseerina Pääesikunnassa ja tietää tasantarkkaan, mitä Itämerellä tapahtuu. Mies tekee ympärivuorokautista työtä eikä pysty kertomaan Riinalle kaikkea. Riina haluaisi kotonaan enemmän tukea mieheltään, joten ilmapiiri on valtakunnallisesta kriisistä huolimatta melko tulehtunut. Lopulta sekä Riina että Joni palvelevat Suomen reservijoukoissa Venäjää vastaan.
Ensialkuun pelkäsin että jännärissä on minulle liikaa teknisiä, armeijaan, varusteisiin ja sotimiseen liittyviä yksityiskohtia. Olihan niitä välillä, mutta onneksi niin vähän, että niiden yli jaksoi, kun tiesi että tarina on muuten hyvin vetävä ja mielenkiintoinen. En olisi varmastikaan lukenut tätä samanlaisella intensiteetillä vielä kaksi vuotta sitten. Kauhulla luin, miten Venäjä myrkyttää kansalaistensa mielen suomalaisia kohtaan oikeuttaakseen hyökkäyksen, ja miten armottomia iskut ovat. Realistisuutta lisäsi se, että nykyhallituksen jäsenet ja Suomen presidentti ovat mukana ihan omilla nimillään. Immonen on istuttanut heidän suuhunsa repliikkejä, joiden voisi kuvitella hyvin olevan totta. Teos ei ole suotta voittanut esikoisdekkaripalkintoa!
Venäjä katsoi oikeudekseen puolustaa kansalaisiaan vaikka voimakeinoin joka puolella maailmaa, mikäli katsoivat venäläisten olevan jossain uhattuna. Jos Venäjä nyt lähti rummuttamaan tarinaa Suomessa sorretuista venäläisistä, saattaisi se olla alkusoittoa jollekin suuremmalle.
Toiminnan ja jännityksen lisäksi teoksessa on varsin sympaattisia henkilöhahmoja, joiden keskinäinen kommunikaatio oli alkuun mielestäni vähän kömpelöhköä, mutta alun jälkeen en kiinnittänyt siihen enää huomiota. Arkinen perhe- tai parisuhdekipuilu sai vähitellen jäädä, kun perheenjäsenet joutuivat tositoimiin rintamalle. Surulta ei tietenkään vältytä, ja etenkin Jonin hahmo saa minulta runsaasti empatiapisteitä. Loppu antaa ymmärtää, että niin parisuhteissa kuin maiden välisissäkin suhteissa pahin on takanapäin, kun sota vihdoin loppuu.
Teoksesta myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka sekä Havaintoja digimaailmasta. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 4: Kirja jonka aioit lukea viime vuonna. Goodreadsin vuosihaasteessa laitan tämän kohtaan 24: A character that might be called a tinker, a tailor, a soldier or a spy. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 12: Pienen kustantamon julkaisema kirja, ja Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksia varten tästä löytyy 23: Voittaminen/menestys. Pieni poliittinen lukubingo saa tästä kohdan poliittinen dekkari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti