Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Anna Soudakova 2024. Atena. 334 s. Ostin lahjaksi. Kuva kustantajan.

Soudakovan kaksi edellistä romaania, Mitä männyt näkevät ja Varjele varjoani, ovat olleet niin hyviä ja vakuuttavia, että kolmas oli melko selvä valinta joululahjalistalle. Edellisissä romaaneissa teemana on suuren naapurimaamme lähihistoria ja maahanmuutto, eikä tämä kolmaskaan kirja kauaksi lähde. Tarina kertoo Valko-Venäjästä, mutta päätyy jälleen Suomeen. Täytyy sanoa, että Valko-Venäjä on minulle poliittista uutisointia lukuun ottamatta hyvin vieras maa, vaikka se sijaitsee niin lähellä. Ehkä en ole sitä koskaan osannut erottaa Venäjästä, mikä on tietysti paikallista väestöä kohtaan väärin.

Romaani kertoo ensin Andréista, joka kasvaa köyhässä, alkoholisoituneessa perheessä. Äiti juhlii eikä isä ole kovin paljon paikalla. Kun Andréi saa pikkusiskon, tästä tulee hänen silmäteränsä ja poika tekee kaikkensa, jotta Sveta saisi hyvän elämän. Olosuhteiden vuoksi sisko sijoitetaan enon perheeseen Minskiin, jossa lähtökohdat ovat huomattavasti paremmat. Mitä Andréin nuoruudesta tulee? Hänen on vaikea löytää suuntaa elämälleen, vaikka naapurin opettaja Margaríta Serafímovna kovasti auttaakin. 

Vuosia myöhemmin pikkusisko Sveta on mukana diktatuurin vastaisessa toiminnassa ja ikävoi rinnalleen Andréita, joka on valinnut elää toisaalla. Poliittinen aktivismi on vaarallista eikä edes eläköitynyt opettaja ole turvassa väkivallalta ja vankiloilta. Maassa kuohuu ja kadut täyttyvät mielenosoittajista, mutta kuten tiedämme, mukaan ei saada niin paljon väkeä, että valta vaihtuisi.

Valko-Venäjän lähihistoriaa avataan Margaríta Serafímovnan äidin ja Andréin isoäidin menneisyyden kautta. Opin muun muassa sen, miten monen maan valtaama Valko-Venäjä on historiassaan ollut, ja millä tavalla kieli on ollut puristuksissa diktatuurin ja venäläismielisyyden aikana. Ihmisten köyhyydessä pitäminen on mahdollistanut heidän sumuttamisensa ja hiljaisena pitämisen, mutta vastarintaakin on aina ollut, aina hiljaa metsässä kokoontuneista ajattelijoista valkoisiin pukeutuneisiin naisiin Minskissä vuonna 2020. 

Totesin Soudakovan esikoisromaanista, että se parani ja kehittyi sivu sivulta. Samaa voisin sanoa tästäkin. Laadukas teos alusta alkaen, jonka tunnelma kiihtyy ja rikastuu loppua kohden. Olen aina tyytyväinen kun opin jotain uutta maailmasta ja niin todellakin kävi tämän romaanin kanssa. Andréin ja Svetan tarina on tunteikas, suorastaan pakahduttava, mutta Soudakovalle tyypilliseen rauhalliseen tapaan. Se, mitä tapahtui toisen maailmansodan aikana, tai se, miten ihmisiä kohdellaan 2020-luvulla, on yhtä lailla mieleenpainuvaa, järkyttävää, synkkää ja paikoin melkoisen toivotonta. 

Soudakovan kerronta on välillä vähän makeaa ja yksityiskohdissa on söpöyttä, jota ilmankin pärjäisi, mutta näin jälkikäteen ajateltuna tyyli tasapainottaa kivasti rankkaa elämää ja kohtaloita. Näiden yhdistelmästä on myös tullut Soudakovalle tunnistettava tyyli, jota osasin jo odottaakin. Pidin kovasti siitä, miten tämän romaanin keskiöön nousee sisarusten välinen rakkaus, ei parisuhteessa elävien välinen kaipuu. Andréin ja Svetan side on väkevyydessään koskettavampaa. Sen kun yhdistää historiaan, poliittiseen vainoamiseen ja turvanpaikanhakuun, on resepti lähes täydellinen.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös

Golnaz Hashemzadeh Bonde 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Naturliga beteenden. Suomentanut Jaana Nikula. Otava 2024. 168 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Minun piti käydä omilla blogisivuillani lukemassa, millainen oli Hashemzadeh Bonden edellinen lukemani teos. Muistin kyllä hänen nimensä, mutta romaanin aihetta en muistanut lainkaan. Kannattaa käydä lukemassa seitsemän vuoden takainen postaus teoksesta Olimme kerran, sillä ilmeisesti olen pitänyt kirjasta kovasti.

Tälläkin kertaa teemassa on äitiyttä, mutta edellistä romaania huimasti enemmän. Tai se puutetta. Lily on nimittäin juuri synnyttänyt poikavauvan eikä tahdo päästää tätä silmistään. Hänen ei pitänyt haluta lapsia, sillä hän ymmärsi jo nuorena, ettei hänestä ole mihinkään eikä hän kelpaa kenellekään. Miksi hän siis pärjäisi äitinä? Miten hän muka pystyisi antamaan kenelläkään mitään sellaista, mitä hän ei itse ollut koskaan saanut - rakkautta ja huolenpitoa?

Tarina liikkuu kahden aikatason välillä. On nykyaika, jossa Lily alkaa seurustella ja perustaa lopulta perheen. On lapsuus, jossa Lily on kaiken vapaa-aikansa yksin. Nykyajassa nainen on päässyt urallaan pitkälle, hänellä on vakaa parisuhde ja kaunis asunto, mutta hänellä on koko ajan tunne, että hänen täytyy näytellä, esittää ja myöntyä kaikkeen, minkä puoliso haluaa. Sillä eihän Lily tiedä, mikä hänelle sopii tai millaista aikuisen elämän kuuluisi olla.

Lapsuudessa Lilyn äiti tekee niin paljon töitä, että lapsen on pärjättävä omillaan. Materiaalisesti kaikki on kunnossa, mutta Lily ei saa osakseen huolenpitoa eikä rakkautta. Hän janoaa äitinsä seuraa ja myötätuntoa, mutta mitä enemmän Lily haluaa, sitä kauemmaksi äiti katoaa. Äidin mielenliikkeistä ei ota selvää ja on aina vaara, että tämä raivostuu ja syyttää kaikesta pientä tytärtään. Eräänä päivänä äiti hankkii Lilylle kissan. Onko se lahja vai onko sekin keino siirtää huomio äidistä pois? Miten Lily toimii, kun kissa tulee raskaaksi ja synnyttää pienenpieniä pentuja?

Äitiys, vastuuntunto ja yksin pärjääminen ovat kudelma, joka on viedä aikuisen Lilyn mielenterveyden. Kun hän kuulee äitinsä kuoleman lähestyvän, jotain aukeaa ja lopuksi apua löytyy yllättävältä taholta. Niin lapsuudessakin. Kun jotain syntyy ja kuolee, sanaton tuki löytyy paikasta, josta sitä ei odottaisi. Luontainen käytös on kirkkaan terävää kerrontaa, lyhyt ja ytimekäs, ilman sivujuonteita ja rönsyjä. Se on tiiviisti kiinni Lilyssä ja tämän ajatuksissa. Tarina on järkyttävä, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa.

Petina Gappah: Muistojen kirja

Petina Gappah 2015. Englanninkielinen alkuteos The Book of Memory. Suomentanut Tero Valkonen. Tammi 2017. 307 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Zimbabwelainen albiinonainen Memory kärsii tuomiotaan kuolemansellissä. Hänet on tuomittu miehen murhasta. Miehen, joka osti hänet kun hän oli vasta lapsi. Tarinassaan Memory käy läpi lapsuuttaan, äitinsä hulluutta, kotiseudun elämää ja yrittää ymmärtää, miksi vanhemmat halusivat hänestä eroon. Oliko syynä rahapula vai se, että äiti uskoi lapsen epänormaalin värityksen kiroavan koko perheen?

Gappah kertoo köyhän perheen elämästä pienten, valaisevien yksityiskohtien kautta. Siitä, mikä valta äidin suvussa kulkevalla kirouksella voi olla. Miten isä tekee kaikkensa että lapset pysyisivät hengissä, eivätkä he kaikki pysykään. Miten pieni lapsi käsittelee sisaruksensa menehtymistä. Tarina kertoo kuitenkin ennen kaikkea siitä, miltä tuntuu koko elämänsä olla erilainen kuin muut, kiusaamisesta, tuijottamisesta ja pelkäämisestä.

Lloyd, jonka Memory uskoo ostaneen hänet, antaa tytölle paremmat mahdollisuudet sivistykseen ja kouluttautumiseen. Siihen lahjakas tyttö panostaakin täysillä, sillä eihän hänellä muutakaan ole. Perhe jää taakse ja muistot haalistuvat. Menee kymmeniä vuosia ennen kuin Memory vasta vankilassa kuulee perheestään aikuisen kertoman totuuden, äidin mielenterveydestä, isän sinnikkyydestä ja sisarustensa kohtalosta.

Muistojen kirja on niitä teoksia, joista oppii lisää maailmasta, sillä se on myös tarina Zimbabwen kaoottisuudesta. Maa itsenäistyi Britanniasta Rhodesia-nimellä jo vuonna 1965, mutta kirjan tarinan aikoihin maassa kapinoidaan valkoista valtaa ja valkoista yläluokkaa kohtaan. Paikalliset valtaavat rikkaiden valkoisten maatilat ja talot, ja valta vaihtuu. Näin maan poliittinen tilanne vaikuttaa myös Memoryn elämään, pikaiseen tuomioon ja hänen uuden elämänsä ihmisiin. Brittivallan perinne näkyy hauskalla tavalla myös paikallisten kielissä ja ennen kaikkea nimissä, kuten Memory.

Romaanissa on todella viehättävä kerronta, vaikka itse tarinassa on paljon synkkää. Menneisyyden väärinkäsitykset ja tapahtuminen todellinen luonne avautuvat niin Memorylle kuin lukijallekin yhtä aikaa, vähitellen. Vaikka nainen elää kuolemansellissä, maan poliittinen tilanne mahdollistaa toivon. Romaanissa on yllätyksellisyyttä, viisautta ja ymmärrystä niissäkin tilanteissa, joissa tuomiot ja kohtalot tuntuvat täysin epätodellisilta ja epäreiluilta.

Lue myös millainen on Gappahin seuraava romaani Pimeydestä loistaa valo. 

Elly Griffiths: Taikatemppumurhat

Elly Griffiths 2014. Englanninkielinen alkuteos The Zig Zag Girl. Suomentanut Pauli Tapio. Tammi 2024. Pokkarissa 304 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Luulin ensin että tämä Brightonin mysteerit -sarjan avausosa olisi Elly Griffthsin uralta ennen Ruth Galloway -sarjaa, mutta tätä sarjaa hän onkin kirjoittanut yhtä aikaa tuon kuuluisamman sarjansa kanssa. Brightonin mysteereistä on suomennettu kolme ensimmäistä, mutta niitä on yhteensä seitsemän. Griffithsillä on myös Harbinder Kaur -sarja (neljä osaa, kaikki suomennettu) sekä A Girl Called Justice -niminen sarja, jota ei ole suomennettu. Tuottelias kirjailija!

Taikatemppumurhat sijoittuu sodan jälkeiseen Brightoniin, jossa poliisiksi ryhtynyt Edgar Stephens alkaa tutkia murhaa, joka muistuttaa hänen ystävänsä Max Mephiston taikatemppuja. Sodan aikana Edgar ja Max työskentelivät ryhmässä, jonka tarkoituksena oli sumuttaa saksalaisia Skotlannin itärannikolla. Silmänkääntötemppuihin erikoistuneen varsin kirjavan porukan toimeksianto silloin oli omalaatuinen, mutta nyt joku on selvästikin heidän perässään. Kun kaksi nuorta avustajanaista ja yksi ryhmän jäsenistä kuolee, on Edgarilla kiire selvittää, kuka heitä vainoaa ja miksi.

Griffithsin kieli on tässä teoksessa hienovaraisempaa ja taidokkaampaa kuin vaikkapa Ruth Galloway -sarjassa. Hohtoa tuo myös tarinan sijoittuminen 1950-luvun alkuun, sodan läheisyys ja siitä selviäminen, sekä tietysti teatterimaailma, jota usein sivutaan. Hahmojen välillä on lämminhenkisyyttä ja vahvoja siteitä, ja uskon osaavani ennustaa, ketkä heistä jatkavat sarjan seuraavissa osissa. Taitavasti kirjoitettu, kotoisa ja nostalginenkin dekkari, jota en kuitenkaan jää kaipaamaan samalla tavalla kuin tuota toista sarjaa, jonka kaikki osat oli pakko hotkia. Molempia sarjoja yhdistää taianomaisuuden ja hienoisen mystiikan läsnäolo. Hahmojen rakentajana Griffiths on myös hyvä, ja jo tämän yhden teoksen aikana niin Edgar kuin Maxkin kehittyvät mielenkiintoisella tavalla.