Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtela 2013. Tähtikirkas, lumivalkea. Otava. Seven-pokkarit. 268 sivua.

"Jos on veden alla, ei kannata yrittää puhua, vaan pyristellä pintaan. Niin minä lähdin pois ja yritin tehdä kaiken niin kuin piti."

Haahtelan romaani on saanut aika paljon huomiota blogeissa ja erään blogistin kehujen perusteella minäkin tähän tartuin. Teos on päiväkirjamainen tarina miehestä, joka joutuu vain 19-vuotiaana jättämään kaiken ja aloittamaan aikuisen elämänsä yksin Pariisissa. Hän alkaa kirjoittaa päiväkirjaa, jotta olisi vähemmän yksinäinen olo, "tuntuu kuin rupattelisimme hiljaa". Romaani jakautuu viiteen osaan, miehen elämään Pariisissa ja Berliinissä, matkakertomukseen Kaakkois-Aasiaan, sairaalajaksoon Saksan Bernburgissa sekä nykyaikaan, jossa hänen jälkeläisensä löytää päiväkirjat.

Pariisi 1889. Nuorimies etsii paikkaansa vieraassa maassa, tuntee olonsa irralliseksi ja levottomaksi. Hän opettelee uusia tapoja ja kokeilee rohkeuttaan. Yrittää olla herättämättä huomiota ja sovittaa itseään sekaan. Hän tekee mitä pyydetään ja mitä kuuluu tehdä, vaikka haaveilee jostain muusta. Välttelee koti-ikävää. Pariisin päiväkirjamerkintöjä leimaa hauraus ja alakulo. Kirjoittajasta tuntuu, ettei hän kuulu mihinkään eikä osaa tarpeeksi."Ihminen tuntee itsensä muruseksi kaiken tämän puhinan keskellä, vajoaa kivensiruna mereen."

Pariisissa on Maailmannäyttely ja Eiffel on juuri pystytetty sitä varten. Taiteesta kiinnostunut mies huomaa, että kaupungissa eletään impressionismin alkuvuosia. Teokset kauhistuttavat epämääräisyydellään ja väreillään, taitamattomuudellaan. Ne jäävät kuitenkin mieleen, eikä hän voi olla ihailematta taiteilijoiden rohkeutta. "Koskaan ei kesä ole tuntunut siin kesältä kuin noissa maalauksissa, eikä lumi lumelta." Maailmannäyttelyn ja taiteen lisäksi nuorukaisen elämää piristää uusi ystävä. Myös hänen kykynsä huomataan. Silti hänestä tuntuu edelleen kuin hän "kävelisi heikolla jäällä".

Berliini 1913 - 1914. Kirjoittajasta huokuu aikuistuminen, mies on selvästi itsevarmempi. Hän menestyy toimittajana ja seurustelee näyttelijättären kanssa. Silti hänestä huokuu tietynlaista naiiviutta ja jopa hyveellisyyttä maailman houkutusten ja rumuuden keskellä. Edelleen mies tuntee itsensä vieraaksi ja käpertyy itseensä, vaikka elää kuin maailmankansalainen. "Joskus ihmiskuntaan on vaikea saada yhteyttä ja varsinkin joulupäivänä, kun seisoo aukiolla yksin ja tuntee olevansa pelkkä maailmaan tökätty neulanen."

Berliinin aikaisista päiväkirjamerkinnöistä voi jo päätellä, että mies kärsii masennuksesta ja hänen mielenterveytensä rakoilee. Vuonna 1923 hän päättää lähteä pitkälle laivamatkalle kohti Siamia. Hänellä on mielessä, että pitkä loma voisi tehdä hyvää ajatuksille, mutta hän myös tietää, että häntä ajaa pakonomainen tarve päästä pois. Sodan jälkeen hän ei ole kyennyt löytämään paikkaansa maailmassa, eikä hänellä riitä voimia tuntea. Päiväkirjojen viimeiset merkinnät ovat vuodelta 1936, Bernburgin sairaalasta. Kirjoittamisesta on tullut katkonaista ja vähäistä. Ne päättyvät "neuroottisiin sanasommitelmiin".

Pariisin päiväkirjoista lukijalle paljastuu vähitellen, mitä Suomessa on tapahtunut ja miksi nuorukainen kirjoittaa tekstinsä Klaara-nimiselle tytölle. Aika, uudet ihmiset ja mielialan muutokset tekevät kuitenkin tehtävänsä, ja jossain vaiheessa mies ei enää puhuttelee Klaaraa kirjoittaessaan, kunnes mielen järkkyessä ennen loppua Klaara on taas kirkaana läsnä.

Haahtelan romaani on hyvin eurooppalainen. Vuoden 1889 Pariisi tulvii kulttuuriperintöään, jota kirjailija lataa sivujen täytteeksi ja päähenkilön elämän raameiksi. Samoin Berliinin tapahtumissa kerrataan ajan historiaa. Näin Haahtela juurruttaa tarinan todellisiin tapahtumiin ja kulttuurihenkilöihin, joita romaanissa riittää. Välillä tämä tuntui suorastaan teennäiseltä. Haahtelan tuotanto ei ole minulle aiemmin tuttua, joten minulla ei ole mihin verrata. Tässä kieli on hyvin kaunista ja runollista, jopa vanhahtavaa, mikä tekee vanhasta päiväkirjasta aidon tuntuisen. Vertauskuvia on runsaasti ja ne sopivat hyvin melankoliseen tunnelmaan. Niissä on myös paljon viisautta, ne eivät ole liian kliseisiä. Nuoren miehen elämään oli helppo lähteä mukaan, mutta loppua kohti minua vaivasi etääntyminen, lopun odotus. Olin jo hieman väsynyt miehen alakuloon. Halusin ravistella häntä. Viimeinen, vuoden 2012 osio kuitenkin pelastaa ja antaa vaivaamaan jääneille asioille selityksen.

Voi olla, että oloni tätä teosta kohtaan jää hieman etäiseksi, vaikka tunnistan sen kauneuden, johon voisi ihastua. Olen silti sitä mieltä, että Haahtelaan tuotantoon kannattaa tutustua! Tähtikirkaasta, lumivalkeasta voi lukea lisää vaikkapa Marilta, Ompulta, Katjalta ja toiselta Katjalta.