Saara Kesävuori: Askeleen edellä

Saara Kesävuori. 2017. Askeleen edellä. Tammi. 271 sivua.

Kirjan takakansi lupaa, että Askeleen edellä on vetävä päätösosa Anni Eloranta -trilogiaan. Ja niin se todellakin oli, ehkäpä jopa paras näistä kolmesta. En hirveästi innostunut Kesävuoren edellisestä Holma-jännitystrilogiasta, mutta tämä Tampereelle sijoittuva sarja on ollut mieleeni.

Anni on entinen nyrkkeilijä, nykyinen uimahallivalvoja, joka pohtii, pitäisikö hänen vielä opiskella kunnon ammatti, vakiintua ja asettua aloilleen kuten niin moni kolmikymppinen tekee. Suhde Arttuun, poliisiin, on kestänyt jo pidempään ja miehellä olisi kova halu etsiä pariskunnalle yhteinen asunto. Äitinsä viimevuotisen kuoleman jälkeen Anni on seurannut toisaalta isänsä Saarisen surutyötä ja muuttoa, toisaalta huumeiden vuoksi mielenterveyden kanssa tasapainoilevan veljensä Santun tasapainoisempaa elämää hevostilalla. Kun Annin ystävän pyörittämästä perhekodista Kattilasta kidnapataan viiden kuukauden ikäinen lapsi, ei Anni voi olla sekaantumatta tapahtumiin.

Pispalanharjulta avautui näkymä Näsijärvelle. Anni katseli aaltoja, kaupungin valojen välkettä, kuunteli hälytysajoneuvojen ulvontaa. Hän oli valinnut puolensa, lopultakin hän tiesi missä hänen paikkansa oli.

Kidnappaus osoittautuu vain pieneksi käänteeksi monimutkaisessa vyyhdissä, johon liittyvät Annin nuoruuden aikainen ystävä Johanna, tämän uusi harrastus miekkailukoulussa, kovaotteiset miehet ja yllättäen myös Saarinen, Annin isä. Kaiken takana on mies, joka ilmiannettiin Suopolle 27.9.1969 ja joka sen jälkeen katosi Tampereelta. Työläisperheen vesa, jonka valintoihin vaikuttivat edelleen punaisen lähisuvun vaiheet vuoden 1918 sisällissodan aikana ja sen jälkeen. Mutta mitä tekemistä tällä miehellä on Annin perheen kanssa, Kattilan kanssa tai Johannan kanssa?

Kuten olen aikaisemminkin todennut, Kesävuoren jännäreiden rikoksissa on melko puistattavia ja ehkä hieman epäuskottaviakia piirteitä. Okei, epäuskottavaahan tämä kaikki on, ei Tampereella oikeasti tapahdu tällaista, mutta välillä tuntuu, että ovatkohan tarinoiden kuviot hieman turhan kunnianhimoisia. Toisaalta teoksen tunnelma on tiheä ja niin vetävä, että uskottavuudet sikseen. Annista ja hänen  läheisistään on tullut kolmen kirjan myötä tuttuja hahmoja. Kirjoitin aikaisemmin, että "Anni voisi opetella jatkossa hieman luottamista ja tunteiden osoittamista, sillä kovuudessaan hän on hieman turhan stereotyyppinen hahmo, vaikka rikosgenressä seikkaileekin. Hänen perheessään on enemmän ulottuvuuksia." Näin ajattelen edelleen. Tässä teoksessa uusia ulottuvuuksia löytyi Saarisesta, jonka menneisyys paljastui vähitellen lukijalle mutta joka jätti tyttärelleen paljon avoimia kysymyksiä.

Kesävuori ottaa tarinoihinsa mukaan ajankohtaisia ilmiöitä luontevalla tavalla. Pätkätyöt, työttömyys, syrjäytyminen ja mielenterveys ovat olleet keskeisiä teemoja alusta saakka. Perhekoti Kattilan asiakkaat olivat tässä romaanissa sivummassa kuin aikaisemmin, mutta kyseisten ongelmien kanssa saavat edelleen painia monet. Lisäksi Tampere ympäristönä on mukana hyvin tuntuvalla tavalla, nyt myös Tampereen puna-valkoinen historia. Annin seikkaillessa päästään samalla kritisoimaan kunnallispolitiikan päätöksiä, tunnelihankkeita tai kaavoitusta. Tarina vilisee tamperelaiselle tuttuja paikannimiä ja osoitteita, mikä tekee lukemisesta ainakin minulle mukavaa ja entistä kiinnostavampaa. On kuin seuraisi sarjaa televisiosta, kun tuntee maiseman missä kaikki tapahtuu.

Helmetin haasteessa sijoitan tämän luonnollisesti kohtaan 27: Kotipaikkakuntaani liittyvä kirja.