Nyt kun vihdoin sain aikaiseksi lukea tämän, ihmettelen etten ole tarttunut Kaarlelan teoksiin jo aikaisemmin. Kirjailija on kotoisin samalta pikkupaikkakunnalta, jossa vietin kouluvuoteni ja olen kuullut pariltakin taholta, että hänen tekstinsä ovat taitavia. Nyt tiedän sen itsekin.
Romaanin päähenkilö, minä-kertoja, on ysiluokkalainen tyttö, joka yrittää selvitä läpi raskaan ja märän syyspäivän. Aamulla kouluun lähtiessä hänen isänsä on jäänyt makaamaan keittiön lattialle, hänen pikkusiskonsa tukkaa ei saa enää selväksi takuista, eikä hänen äidistään ole kuulunut mitään moneen viikkoon. Tytöllä on kamala nälkä, mutta ruokatauolla koulussa käydään enemmin tupakalla kuin syömässä. Väsymys on niin ankara, ettei tyttö jaksa osallistua liikuntatunnille. Opettajat näkevät, että jotain on vialla, mutta kukaan ei tartu asiaan. Koulun terveydenhoitaja osaa puhua vain ruokaympyröistä ja terveistä harrastuksista. Lääkäri kirjoittaa reseptin mieluummin kuin keskustelee. Mustatukkainen, laiha, liikaa nähnyt tyttö on varma, ettei seuraavaa päivää enää tule.
Tarinassa on teinejä, jotka hakevat rakkautta ja hukuttavat ajatuksensa alkoholiin. Tytön ystävä Terhi, jolla menee kotona vielä huonommin, mutta jolla on kuitenkin rahaa blondata itsensä kauniiksi ja jolla riittää poikaystäviä, kehottaa olla ajattelematta liikaa. Välillä tytön ajatuksissa vilahtaa edesmennyt mummu, viinimarjamehu, lämpimät villasukat, lihapullat ja huolettomat kesäpäivät. Miten kaikki on muuttunut niin nopeasti? Milloin hänen piti lakata olemasta lapsi? Tapahtuiko se niihin aikoihin, kun isä jäi työttömäksi ja alkoi juoda entistä enemmän. Kun samaan aikaan äiti viipyi poissa entistä pidempiä aikoja.
Kaarlela kirjoittaa viiltävän terävää ja koskettavaa tekstiä rankasta aiheesta. Sen sarkastinen tyyli pureutuu yksityiskohtiin ja epäkohtiin, ja kuvailee pienen paikkakunnan asenteita ja ilmapiiriä herkullisella tavalla. Teksti on napakkaa ja realistisuudessaan puistattavaa. Silti sitä on nautinto (ehkä väärä sana tässä kontekstissa!) lukea. Pieni romaani oli pakko ahmaista kerralla. Tytön tarinassa ei ole juurikaan valoa eikä sen loppu ole onnellinen. Se kuvaa 90-luvun laman ja alakulon leimaamaa elämää ja ihmisiä tarkkanäköisen taitavasti, juuri sopivan annoksen verran. Uskon, että romaani sopii luettavaksi niin nuorille kuin aikuisillekin. Tytön ajatuksista on tavallaan helppo löytää itsensä, vaikkei elämä olisi niin satuttanutkaan.
Kustantamoa kritisoin hieman omituisesta, tarinaan sopimattomasta kannesta. Enkö nyt ymmärrä jotain, mutta miksi ihmeessä vaaleanpunaisia saippuakuplia? Tähän tarinaan? Lisää Tanja Kaarlelan kirjoista esimerkiksi Kristan, Kirsin ja Mari A:n blogeissa.
Tämä kiinnostaa kovasti, koska luin Kaarlelan edellisen kirjan ja tykkäsin siitä. Sijoitin sen tietysti tuttuun pitämään, niin kuin tämänkin kirjan siis voi sijoittaa. :)
VastaaPoistaSiis pitäjään...
PoistaSinne minäkin sen sijoitin, kuvittelin jopa että tarinassa oli tuttu liikunnanope :)
PoistaTämä kirja kiinnitti huomioni nimenomaan kannen takia. Se on mielestäni kamala. Kirja on saanut hyviä arvioita ja olen ymmärtänyt että tarina on rankemman puoleinen, joten en ymmärrä tuota vaaleanpunaista, hiukan suttuisen oloista kansivalintaa ollenkaan. Luulisi että se karkoittaa joitakin potentiaalisia lukijoita tämän kirjan ääreltä.
VastaaPoistaJoo, kansi ihmetyttää todella. Ymmärtäisin paremmin jos kirja olisi suunnattu pelkästään teineille, mutta kirja on myös aivan käypä aikuisten teos.
PoistaTotta, on niitä tyylikkäämpiäkin kansia nähty. Kannesta tuli minun mieleeni lapsuus alkoholismin varjossa... Upea kirja
VastaaPoistaKaarlelaa pitäisi lukea lisää!
PoistaLuin tämän juuri ja monesta asiasta täysin samaa mieltä. Viiltävää ja napakkaa tekstiä, tykkäsin kovasti. Kansi on kieltämättä erikoinen ja luo kuvan hieman erilaisesta kirjasta... /Tiia
VastaaPoistaKiitos Kaisa :) On mielenkiintoista huomata, että kokemukset 90-luvun ilmapiiristä ovat olleet niin samanlaisia riippumatta ihmisten lähtökohdista. Tässä nykyajassa on jotakin samaa, mutta ei siltikään. Lama, työttömyys, päihdeongelmat jne vaivaavat nytkin, mutta on paljon toimia ja toimijoita, jotka helpottavat ihmisten elämää. Nuoret huomioidaan paremmin, väittäisin.
VastaaPoistaMitä teoksen kanteen tulee, olen esitellyt sen suunnittelijan fb-sivullani. Vaaleanpunaisella värillä haettiin sitä valheellista, leijuvaa, hetkellisen helpotuksen tuomaa tunnetta, minkä humala suo. Makuasioitahan nämä ovat, mutta itse olen tyytyväinen ja iloinen siitä, että kustantamo antoi mahdollisuuden nuorelle kuvantekijälle. Onhan se paljon persoonallisempi kuin joku kuvapankista imuroitu kuva ja varmasti jää mieleen. Kannesta on myös tykätty kovasti, eli se todella jakaa mielipiteet :)
Kiitos kommentistasi Tanja! Nyt ymmärrän paremmin tuon kannen teeman ja täytyy sanoa, että onhan se juuri sillä leijuvalla tavallaan hyvin kaunis ja persoonallinen :) Kirjasi ovat saaneet täällä blogeissa ja tuttujen (meille yhteisiäkin löytyy!) parissa niin hyvää palautetta, että toivon urallesi paljon menestystä! <3
PoistaHaluan vielä sanoa, että kansi on todella tärkeä osa teosta, ja on aivan oikein puhua siitä, mikä toimii ja mikä ei. Se on totta, että tämän teoksen kansi ei välttämättä houkuttele aikuista lukijaa, mutta jos se houkuttelisikin sellaisia nuoria, jotka eivät yleensä kirjaan tartu, niin se olisi iso asia.
VastaaPoistaTietysti toivon, että erityisesti aikuiset ja nuorten kanssa toimivat lukisivat teosta. Olenkin todella kiitollinen siitä, että kirjoista blogataan. Ilman teitä moni kirja jäisi kokonaan vaille huomiota.
Minä olen tosiaan saanut hyvää palautetta ja se kannustaa eteenpäin. Kiitos siis sinulle ja kaikille bloggareille! Olen saanut kauttanne paitsi uusia lukijoita myös hyviä lukuvinkkejä itsekin :)