Mikko Kamula. 2017. Ikimetsien sydänmailla. Gummerus. 680 sivua.
Huh huh, kylläpäs se kesti. Harvoin olen näin kauan viettänyt yhden romaanin parissa. Syytän siitä etupäässä hienoista lukujumia ja muita asioita, jotka ovat vieneet kaiken energian iltaisin viime viikkoina. Mutta olipa tuo kirjakin vaan melko paksu ja perusteellinen!
Kun kevään kirjakatalogeissa komeili kirja, jonka mainostekstistä löytyivät sanat
mytologia, unohtuneet jumalat, myytit, kulttuurintutkimus ja
1400-luvun Savo, varasin kirjan kirjastosta saman tien. Pari kuukautta sitä piti odottaa, ja melkeinpä kuukauden sitten lukea.
Ikimetsän sydänmailla on kaikkea mitä luvattiin, runsas ja yksityiskohtainen alku kuusiosaiselle saagalle, jonka tapahtumat sijoittuvat syvälle Savon metsiin, seuduille, joilla keskiajalla kohosi vain muutama savu ja jonka riistaa metsästivät savolaisten lisäksi väistyvät lappalaiset ja sotaisat karjalalaiset.
Juko Rautaparta perheineen on muuttanut Juvalta pohjoiseen välttääkseen veronmaksun ja aloittaakseen alusta uuden puolison kanssa. Elämä metsien keskellä on työntäyteistä, on metsästystä, kalastusta, karjanhoitoa ja lähiympäristön haltiat, joiden kanssa kannattaa pysytellä väleissä. Vuodenkierto sanelee elämää ja ravinnonsaantia. Kristinusko on jo saapunut Savoon, mutta Jukon perheessä vanha metsäusko on vielä voimissaan. Karhu on pyhä kuningas, jota kunnioitetaan ja pelätään. Suuren eläimen kaataminen on uroteko, mutta peijaisissa kontiota on syytä muistella sen ansaitsemalla arvolla. Uhrilehdossa vieraillaan säännöllisesti ja pyritään yhteyteen vasta kuolleiden kanssa. Alueen arvostetuin hahmo on Yörnin äijä, tietäjä, joka tuntee loitsut ja pystyy suojelemaan ja parantamaan rohdoillaan ja taikakaluillaan. Talon ylisillä asuu vanha Mökkö, talon oma haltija, joka pitää huolta läheisistään.
Jukon kymmenvuotias poika Tenho on kaikesta tästä kauhean kiinnostunut ja ajan myötä on käynyt selväksi, että hänellä on lahjoja kuulla ja tuntea asioita, joita kaikki eivät havaitse. Isosisko Varpu sen sijaan haaveilee, että pääsisi tapaamaan useammin ikäisiään nuoria, heitä kun on Haukiveden rannoilla niin kamalan vähän. Varpu ja 17-vuotias Heiska pääsevätkin onnekseen isänsä mukana Ukon vakkajuhlille, hurjaan kesätapahtumaan, jossa tietäjän siunaama kalja herättää himot ja uteliaisuuden. Ennen kesäjuhlia on kuitenkin ankara ja luminen talvi, pitkät hiihtomatkat ja maahiset, jotka pelastavat retkeläisiä metsänpeitosta. Koettelemuksilta tuntuvat myös pienen siskon kummittelu läheisellä saarella, lappalaisen lähettämä kirous ja kiero neljännesmies, jonka veronkeruu ei tunne mitään rajoja.
Tässä vain pientä ensimakua, sillä
Ikimetsien sydänmailla tarjoaa aimo annoksen seikkailua, perinteitä, uskomuksia ja tarinoita, jotka kai vielä edelleenkin elävät meidän nykysuomalaisten muistoissa ja veressä, mutta lähes unohtuneina. Kamulan urakka on varsin kunnianhimoinen, mutta kansanperinteen tutkijalta se varmasti luonnistuu. En kuitenkaan ole ihan varma, jatkanko Metsän kansa -sarjan parissa, sillä vaikka teos on täynnä mielenkiintoisia asioita, oli se myös paikoin melko puuduttavaa luettavaa. Liika seikkaperäisyys ja vanhojen tapojen jatkuva esittely, selittäminen lukijalle, teki lukemisesta hieman kömpelöä. Toki ymmärrän sen, että 1400-luvun suomalaisten arki koostuu lukuisista tavoista, joita itse en enää osaa enkä edes ymmärrä, mutta niiden perusteellinen kuvaileminen vei muuten mukaansatempaavalta tarinalta välillä puhdin pois.
Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän järkäleen! Kamulan idea on hirveän hieno ja uskon että Rautaparran perheestä ja heidän asuinympäristöstään riittää kerrottavaa vielä viiden niteen verran. Kuittaan tällä
Helmetin haastekohdan 13: Kirja kertoo "sinusta", sillä olenhan puoliksi savolainen :D Kirjan ovat lukeneet myös mm.
Kirsi,
Amma,
Mari A. ja
Arja.
