Marja Björk: Poika

Marja Björk 2013. Poika. Like. 215 sivua.

Marion eli Makke tajuaa jo ihan pienenä, että on omituista luokitella ihmiset tytöiksi ja pojiksi. Hän itse ei kuulu kumpaankaan ryhmään: tarhan tädit, opettajat, mummu ja joskus äitikin sanoo häntä tytöksi, mutta hän viihtyy paremmin poikien leikeissä ja ihastuu tyttöihin. Vähitellen kouluiässä asiasta syntyy sekaannuksia ja ongelmia tulee aina vain enemmän. Liikuntatunneilla pitäisi olla jompaa kumpaa ja miten ihmeessä pystyy päättämään käydäkö miesten vai naisten vessoissa. Kun Maken perhe muuttaa Tikkurilasta Kallioon, alkaa parin vuoden yksinäinen aika ja Makke joutuu todella pelkäämään lähestyvää murrosikää, rintojen kasvua.

Kun haluaa muuttua päivä päivältä enemmän mieheksi ja muuttuukin aina vain enemmän ja enemmän naiseksi, energia ei riitä koulunkäyntiin.

Vähitellen nuorukainen löytää kaveriporukan, saa arvostusta ja tyttöystäviä. Hän oppii, miten kannattaa pukeutua jotteivat rinnat näy. Viimeistään ammattikoulussa on jo selvää, että hän on yksi jätkistä. Aikuisuuden lähestyessä oma identiteetti ja mahdollisuudet muutokseen alkavat selkiytyä. Sitä ennen on kuitenkin käytävä läpi lähes helvetillinen nuoruus. Maken perheessä pojan sukupuolisuus ei ole ainoa raskas taakka. Lasten ollessa alle kouluikäisiä heidän isänsä kuoli ja äiti joutui maksamaan ankarat velat pienistä tuloistaan. Pienituloisen naisen oli jaksettava yksin niin suru, menneisyyden häpeä kuin arki huomiota herättävän lapsen kanssa.

Aikuisena Makke, sittemmin Miro, ymmärtää jo paremmin mitä kaikkea hänen äitinsä ja veljensä ovat saaneet kestää. Murrosikä ei mene nimittäin ohi pelkästään ovia paukuttelemalla, vaan välillä otetaan yhteen opettajien, poliisin ja sosiaaliviranomaisten kanssa. Makke on rajojaan kokeileva teini, joka ajautuu Kalliossa vaarallisillekin teille. Kotona pahaa oloa purkaa myös äiti, vaikka loppujen lopuksi äiti on luja kuin kallio ja puolustaa lastaan viimeiseen saakka.

Poika perustuu kirjailijan oman pojan kokemuksiin. Voin vain kuvitella (ja lukea), millaista teini-ikä on transsukupuoliselle ja hänen perheelleen. Kirjaan tuskin edes mahtuu kaikki se huoli ja tuska, mitä nuori ja varmasti vanhempikin joutuu läpikäymään. Poika on romaani paitsi sukupuolisuudesta, myös perheen sisäisestä dynamiikasta ja kunnioituksesta.

Poika on rankasta aiheestaan huolimatta helppolukuinen ja mukavan suorasanainen teos. Se sopii kenelle tahansa, niin nuorelle kuin aikuiselle lukijalle. Helppolukuiseksi sen tekee toteava, jopa hieman räväkkä tyyli, joka ei selittele eikä runoile. Se myös pitää hyvin otteessaan ja luinkin sen yhdessä illassa. Kirja on ollut Finlandia Junior -ehdokkaana vuonna 2013.

Kirjasta lisää blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjanurkkaus ja Kirjasfääri. Osallistun kirjalla Prideviikon lukutempaukseen ja sijoitan sen Helmetin haasteessa kohtaan 48: Kirja aiheesta josta tiedät (hyvin) vähän. Jos en ihan vähän niin nyt ainakin enemmän.

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu

Garth Greenwell 2016. Englanninkielinen alkuteos What belongs to you. Nemo 2017. Suomentanut Juhani Lindholm. 216 sivua.

Bulgariassa asuva amerikkalainen miesopettaja, tarinan minäkertoja, on tiennyt lapsuudestaan saakka, että hänellä on taipumus, jota kaikki eivät hyväksy. Isänsä vieroksumasta pojasta kasvaa mies, joka kaipaa jatkuvasti jotain; kosketusta, aistillisuutta, hyväksyntää. Bulgariassa hän ostaa seksiä Mitkolta, kaduilla kasvaneelta komealta nuorukaiselta ja vähitellen syntyy suhde, jota ei ole, mutta joka vaikuttaa molempien elämään.

Kun en lopulta enää kestänyt Mitkon vaiteliaisuutta, kysyin oliko kaikki hyvin. Hän katsoi poispäin minusta kohti puistokadun liikennettä ja sanoi iskam da ziveja normalno, haluan elää tavallista elämää. Minut valtasi raskas surumieli, ja kun samaan aikaan tunsin voimakasta halua paeta paikalta, olin hetken aivan hiljaa. 

Teos rakentuu vahvasti kertojan ja Mitkon välisten kohtaamisten ympärille, vaikka välillä menee kuukausia, meneekö välillä jopa pari vuotta, etteivät he tapaa. Suhdetta rasittaa kertojan näkökulmasta sen maksullisuus ja vaikkei Mitko myöhemmin mitään vaatisikaan, on kertojalla halu auttaa miestä. Molemmat tietävät mitä toinen haluaa ja tarvitsee. Suhde muuttuu ajan myötä, muttei Mitkolla ole mahdollisuutta vastata paremmin toimeentulevan opettajan tarpeisiin, eikä opettaja kaipuustaan ja hentoisesta rakkaudesta Mitkoa kohtaan ehkä enempää haluakaan. Jossain vaiheessa on päästettävä irti ja katkaistava se ohut säie joka heitä on pitänyt yhdessä.

Mitkon elämästä lukija ei kovin paljon saa tietää, mutta köyhistä oloista lähtenyt, ankarissa olosuhteissa elävä nuorukainen herättää empatiaa. Sen sijaan minäkertoja palaa ajatuksissaan usein lapsuuteensa tai nuoruuteensa Yhdysvalloissa, etenkin isäänsä ja aikaan jolloin pojan seksuaalinen suuntautuminen tuli selväksi ja johti perheensisäisiin kuiluihin. Vanhempien suorastaan kylmältä tuntuva välinpitämättömyys tuntuu ahdistavalta ja jättää mieheen arpia. Kaukana Bulgariassakaan hän ei ole menneisyydeltään vapaa. Rakkaus, jota hän tuntee Mitkoa kohtaan, sekoittuu ympäristön ja yhteiskunnan aiheuttamaan häpeään ja syyllisyyteen.

Kirjaa on kuvailtu sanoin "eroottinen" ja "runollinen rakkausromaani". Tarina sisältää toki eroottisia kohtauksia, mutten nostaisi niitä kuitenkaan ihan teosta ensimmäisenä määritteleväksi tekijäksi. Ehkäpä se onkin myyntikikka. Kertojan ja Mitkon välistä seksiä värittää omasta mielestäni toisaalta hätäisyys ja vaikeasti ilmaistu kiihko, toisaalta kosketukseen liittyvä kaipuu ja toisaalta tuo jo mainitsemani häpeä. Rakkausromaaniksi teosta voisi ehkä kutsuakin, mutta sitäkin vahvempaa on kertojan oman identiteetin ja mielenrauhan etsintä.

Kaikki mikä sinulle kuuluu on kirjoitettu tavalla, joka on samalla hitaasti lähestyvä ja rauhallinen, samalla mukaansa tempaava. Lyhyehkössä romaanissa on paljon tunteita, mutta se ei ole kuitenkaan raastavan tunteellinen, vaan älykkään tasapainoinen. Mielen, muistojen ja ajatusten rinnalla kulkee taidokas ympäristön kuvaus, joka tekee Bulgariasta elävän. Mitään ei kaunistella, ellei siihen ole oikeasti aihetta. Tekstiä värittävät bulgariankieliset lausahdukset mukavalla tavalla.

Romaanista lisää: Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Tuijata, Lukuneuvoja ja Lukupino. Osallistun teoksella Prideviikon lukutempaukseen ja Helmetin haasteessa kuittaan kirjalla kohdan 47: Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

Merete Mazzarella: Marraskuu

Merete Mazzarella 2004. Ruotsinkielinen alkuteos November. Suomentanut Raija Viitanen. Tammi. 231 sivua.

Ensimmäinen Mazzarella luettuna ja olen todella tyytyväinen. Joku on joskus häntä kehunut - varmasti monikin! - ja alelaarista mukaan tarttui pienikokoinen pokkari, josta tuntui olevan helppo aloittaa. Takakannessa minua kiehtoivat sanat "neljän tarinan teos --- elämänpolut risteävät kohtalonomaisella tavalla". Tällainen rakenne on aina kiehtonut.

Niin, kyseessä on siis neljän ihmisen pienet tarinat. Ensimmäisenä tapaamme vanhenevan julkkiksen, Candidan, joka tarkkailee herkeämättä ikääntyvää vartaloaan ja muuttuvaa kauneuttaan. Hän elää kuin olisi jatkuvassa valokeilassa vaikka moni on kai hänet jo unohtanut. Nainen kirjoittaa kolumnia naistenlehteen, itsestään, eteerisistä ajatuksista, elämänohjeista ja perheensä naisista. Usein hänen tekee mieli tekstittää omaa arkeaankin. Candida on pohjimmiltaan kamalan epävarma, hämillään ikääntymisestään ja nuorempien sukupolvien maailmasta ympärillään.

Toinen tarina kertoo liikemiehestä joka on matkalla Atlantin yli New Yorkiin tapaamaan nuorta naista, johon on ihastunut. 66-vuotiaalla liikemiehellä on vuosikymmeniä kestänyt avioliitto, mutta arjessa ei taida olla enää rakkautta eikä läheisyyttä, lapsiakaan ei siunaantunut. Mies edustaa sukupolvea, jonka karski huumori ja julkea sovinismi poikkeavat uuden sukupolven hipsterimiehistä, pätkätöistä ja terveellisistä elämäntavoista. Karskin pinnan alla on niin ikään epävarma, ikääntyvä, yksinäinen ihminen.

Kolmannessa tarinassa nuori nainen Vöyristä tekee yötöitä nettipalvelussa New Yorkissa. Jää hieman epäselväksi, mitä hän tekee, mutta kriteerit ovat tiukat: naisilla täytyy olla tietynlainen ulkonäkö, tausta ja tavat. Heidän tekemisiään vahditaan eivätkä useimmat asiakkaat tiedä keitä he oikeasti ovat. Vain superetuasiakkailla on mahdollisuus ottaa heihin henkilökohtainen yhteys. Tyttö pitää onneksi yhteyttä mummuunsa, muuten tuntuu kuin hän olisi täysin irti reaalimaailmasta.

Viimeisen tarinan päähenkilö on 58-vuotias työpaikkansa menettänyt historianopettaja, joka tekee tiliä elämästään ja suhteestaan äitiinsä, hieman isäänsäkin jonka menetti lapsena, sekä naiseen joka pikaisesti piipahti hänen elämässään joskus. Miehellä ei tunnu olleen muita siteitä. Hän on varannut ajan tanatologille, lääkärille jonka kanssa voi suunnitella tulevan kuolemansa yksityiskohdat.

Mazzarella kirjoittaa ihmisistä lähitulevaisuudessa, itse asiassa vuonna 2012, yhteiskunnassa jossa moni asia on mennyt pelottavaan suuntaan, sellaiseen suuntaan joka on kuitenkin kamalan helppo aavistaa sen perusteella mikä nykyajassa kauhistuttaa. Viittaukset tuohon tulevaisuuteen ovat aavistuksenomaisia, eivätkä luo niin selkeää taustaa kuin moni varsinainen dystopia tai scifi-teos. Parhaimman kuvan tuosta maailmasta saa vasta viimeisessä tarinassa, jossa vanhuus ja kärsimykset on poistettu ja kuolema ulkoistettu siitä huolehtiville yrityksille. Keskeistä tarinoissa on kuitenkin myös se, mitä nämä neljä ajattelevat elämästään nyt, miten tähän on tultu ja mikä olisi voinut olla toisin. Miksi he kaikki ovat niin hukassa? Ensimmäisestä tarinasta tuli kovasti mieleen Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi. Samalla tavalla jullkisuudenkipeät naiset peiliensä edessä.

Mazzarellan tyyli kirjoittaa on pinnalta kevyen satiirista ja mutkatonta, vaivatonta. Pinnan alla on tietysti raskaita, elämänmittaisia asioita ja kritiikkiä nykyajan itsepetosta, välineellistämistä ja vääriä jumalia kohtaan. Tällaista tekstiä luen mielelläni!

Kirjasta on kertonut myös Kirsi kirjanurkassaan. Sijoitan sen Helmetin haasteessa kohtaan 39: Ikääntymisestä kertovat kirja.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Jari Järvelä 2015. Tyttö ja rotta. Tammi. 248 sivua.

Tytöstä ja pommista alkaneen trilogian toinen osa lähtee liikkeelle Berliinistä, jonne Kotkasta pakoon lähtenyt Metro on päätynyt vietettyään ensin aikaa Prypjatissa, Tšernobylin posahtaneen ydinvoimalan kupeessa, graffititaiteilijoiden hiljaisessa piilossa. Berliinissä graffitianarkistit majailevat purkukiellon saaneessa kerrostalossa ja piilottelevat kuuluisan Banksyn Jäärotta-teosta, kunnes maa alkaa jälleen polttaa jalkojen alla. Energisyydestään ja yhteiskunnallisesta otteestaan ylistetty ykköosa jatkuu vähintään yhtä kiihkeällä tahdilla.

Berliinissä wraittaajien aate ja vapaus ovat ahtaalla kapitalistisen voitontavoittelun vuoksi. Voiko kehenkään enää luottaa? Kotkassakin piireistä löytyi soluttautujia. Berliinissä Metroa pidättelee hetken kuitenkin isä, jota Metro ei ole nähnyt vuosikausiin, sekä pieni veli, jonka leikkiä sisko jaksaisi katsella pidempäänkin. Kaikki menee tietysti pahasti pieleen. Metro ja Vorkuta päätyvät Jäärotan jäljillä takaisin Kotkaan, rikkaan venäläisen kesähuvilalle. Tällä kertaa vastassa on kaksi suursnautseria ja kolme vartijaa, mutta mikään ei estä kaksikkoa saavuttamasta tavoitettaan. Kosto on tällä kertaa väkevää rikkihappoa.

Tyttö ja rotta on vähintään yhtä vauhdikas kuin edeltäjänsä. Graffitiryhmän perässä on aina joku, tuotokset on saatava valmiiksi vain muutamissa minuuteissa ja usein roikutaan päätähuimaavissa korkeuksissa tai sitten pelätään tukehtumista ahtaissa onkaloissa. Ihmissuhteita leimaa jatkuva luottamuspula ja epäluulo. Elämä yhteiskunnan ulkopuolella on rankkaa, eikä nälkä ole se pahin ongelma. Ystäviä katoaa, heitä tapetaan tai he loikkaavat toiselle puolelle. Siteet perheisiin on katkaistu tai ainakin puheet menneisyydestä on leikattu pois.

Huomasin vasta lukiessani kirjaa, etteivät Järvelän teokset olekaan varsinaisia dekkareita, mutta eipä se mitään haittaa, vaikka dekkariviikolla lukee jännäreitä ylipäätään. Jännitystä ja vauhdikkaita käänteitä tässä Tyttö-sarjassa todellakin on. Ne on kirjoitettu varsin myyvällä kaavalla ja paikoin tuntuvat melko ennalta-arvattavilta. Hahmot ovat niin ikään melko stereotyyppisiä, mutta kokonaisuus toimii hyvin eikä Metron mukana pääse tylsistymään. Silti täytyy vielä todeta, että omaan makuuni meininki on hyvin totista ja hahmojen välistä dialogia leimaa skeptisyys, vihamielisyys ja kauna. Ymmärrettävää tietysti heidän lähtökohdistaan ja vaikea tähän olisi muutakaan kuvitella, mutta minut se jätti hieman kylmäksi.

Kuten edeltäjänsäkin, Tyttö ja rotta ohjaa näkemään kaupunkia ja kiisteltyä taidemuotoa uusin silmin. Samoin sallitun ja kielletyn rajapinta on mielenkiintoinen, suorastaan herkullinen aihe. Kotkalaisia teokset hemmottelevat, sillä pieni kaupunki ympäristöineen kuvaillaan kauniisti. Tämäkin osa loppuu lupaavalla tavalla, eli lukijan mielenkiinto suuntautuu väkisinkin jo kolmanteen osaan. Ehkäpä Metro ehtii tässä välillä hengähtää, parantaa ruhjeensa ja turvonneen nilkkansa ja löytää uusia piilopaikkoja, sillä hänen henkilöllisyytensä taitaa olla nyt vaarallisissa käsissä.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Elina, Marika ja Jonna. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema (Tampereen pääkirjaston Metson!).

Dekkarisuosikkeja!

Dekkariviikon kunniaksi nostan esille yhdeksän dekkaria tai dekkarisarjaa, jotka ovat tehneet vaikutuksen lyhyen blogiurani aikana. Kuten dekkariharrastajat tietävät, genre on hirmuisen laaja ja monipuolinen. Siksi yritin valita tähänkin kavalkaadiin keskenään mahdollisimman erilaisia teoksia, jotta listasta olisi lukuvinkiksi monenlaisille lukijoille. Ensin muutama kotimainen, lopuksi Pohjoismaita, Ranskaa ja Baskimaita.

Pauliina Susi: Takaikkuna
Johtolanka-palkittu Takaikkuna oli teos joka oli pakko ahmaista kerralla. Dekkarissa on paljon tuttuja aineksia, mutta ansiokkaalla tavalla. Kirjoitin siitä näin: "Isoveli valvoo -teeman lisäksi kirja esittelee niin ikään ajankohtaisia ilmiöitä kuten nimeltämainitsemattoman populistisen puolueen nousua ja skandaalinkäryisiä ministeriehdokkaita, rasismia, isän oikeuksia ja julkisen keskustelun tasoa." Teemat nivoutuvat luontevaksi osaksi tarinaa, eivätkä ne jää pintaraapaisuksi.

Risto Isomäki: Kurganin varjot
Isomäen ekotrillereissä ei ole keskiössä poliisin työ, joten joudun tässä hieman venyttämään termiä dekkari. Kuten Isomäen kuuluisin teos Sarasvatin hiekkaa, myös tämä on elokuvatyyliin vauhdikas ja vetävä. Isomäen scifi-henkisissä trillereissä on keskeistä maailman luonnon puolestapuhuminen, uhkaava ekokatastrofi ja pilkahdus elämään sen jälkeen. Lisäbonuksena kirjoissa seikkaillaan yleensä mielenkiintoisissa ympäristöissä ja Kurganin varjoissa pohditaan jopa kielihistoriaa!

Saara Kesävuori: Anni Eloranta -trilogia (Askeleen edellä)
Tämä sarja on herkkua tamperelaisille, sillä kaupungin kadut, kaupunginosat ja maamerkit vilisevät taustalla Annin juostessa tapaustensa perässä. Ajoittain päästään jopa kritisoimaan tamperelaista paikallispolitiikkaa! Eloranta-teoksissa liikutaan osin lasten huostaanottojen parissa, osin Annin oman perheen rikkonaisessa elämässä. Ajankohtaiset ilmiöt, kuten työttömyys ja syrjäytyminen ovat ansiokkaalla tavalla mukana, vaikka Annin hieman liian stereotyyppinen hahmo rasittaakin välillä.

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat
Pidätkö arkkitehtuurista ja taiteesta? Kiinnostaako poliittinen historia? Erra, eläköitynyt arkkitehti, ammentaa teoksiinsa omasta urastaan ja yhdistelmä toimii mainiosti. Berliinin ajokoirissa seikkaillaan jaetun kaupungin lähihistoriassa, vakoillaan ja selvitetään salaperäisiä kytköksiä. Miljöönä synkän upea palatsi lukuisine huoneineen ja kadonnut teatterimaailma. Danbrownimainen vauhti, hieman liian monimutkainen verkosto, mutta ylevä ja dramaattinen.

Håkan Nesser: Barbarotti-sarja (Yksinäiset)
Nesserin Barbarotti-sarja edustaa sitä laadukasta pohjoismaista dekkariperinnettä, jossa pureudutaan tavallisten ihmisten menneisyyteen, psyykeeseen ja elämänvalintoihin. Rikoskomisario on lempeä keski-ikäinen mies, jolla on oma elämänsä ja huolensa. Teoksissa ei mässäillä väkivallalla, ja takaa-ajojen sijaan keskitytään keskustelemaan ja pohtimaan ihmissuhteita, rakkautta ja menetyksiä. Tunnelma on hieman alakuloinen, mutta lämminhenkinen.

Johan Theorin: Öölanti-sarja (Aarnivalkeat)
Tähän teokseen päättyy sarja, jossa tutustutaan Öölannin menneisyyteen ja haamuihin vanhan Gerlofin kanssa. Sarjan miljöönä on tuulinen alvari, rikkonainen rannikko ja kesäturismi. Jo kahdeksankymppinen Gerlof muistaa enemmän kuin moni muu ja jos ei muista, hän lähtee selvittämään ja kyselemään. Pienellä saarella on paljon salaisuuksia, menneisyydessä on ehtinyt sattua yhtä sun toista eikä kaunoista päästä eroon. Sumun seassa on mahdollista nähdä aaveita ja alvarilla on helppo kadota. Pohjoismaista laatua, jossa luonto ja muistot näyttelevät suurta roolia.

Jo Nesbø: Harry Hole -sarja (Poliisi)
Kirjoitin juuri eilen sarjan tuoreimmasta teoksesta Jano, linkissä yksi aikaisemmista. En usko, että Harry Hole kaipaa enää esittelyä, niin myytyjä kirjat ovat. Hole-sarjassa täytyy olla jotain taianomaista, sillä siihen ei kyllästy. Tosin täytyy sanoa, että viimeistä edellisestä on jo hieman aikaa ja pienen tauon jälkeen oli kiva palata tutun sarjan pariin. Ehkä fiilis olisi erilainen, jos taukoa ei olisi ollut, sillä tietysti kirjailijan on upotettava jokaikiseen teokseen tietty määrä sankarinsa historiaa ja varovaisia viittauksia edellisiin teoksiin, jotta niihin pääsee mukaan sellainenkin joka ei ole kaikkia lukenut. Tällainen toisto on hieman puuduttavaa, mutta minkäs teet. Nautin tästäkin kirjasta!

Dolores Redondo: Baskimaa-trilogia (Näkymätön vartija)
Tuulahdus Baskimaan mystiikkaa, taruja ja perinteitä. Muilta kuvioiltaan varsin perinteinen ja hieman amerikkalaishenkinen, mutta uhkea miljöö ja maaginen realismi maustavat sarjaa juuri sopivalla tavalla. Tarina ja tunnelma ovat paikoitellen suorastaan pelottavia, vaikka välillä tempo on hidas eikä kliseiltäkään vältytä. Kansainvälinen menestys!

Fred Vargas: Komisario Adamsberg -sarja (Hyisiä aikoja)
Vargasin tuotantoa olen jaksanut ylistää jo muutaman vuoden. Vaikkei omalaatuisen komisarion aivoituksia ole aina helppo ymmärtää, on teoksissa kaikki kohdillaan. Tunnelma tiivistyy, ja silti tempo pysyy näennäisen leppoisana. Tarinoiden taustalla on aina hieman mystiikkaa tai hassuja perinteitä ja päähänpinttymiä. Vargasin poliisilaitoksen hahmogalleria on herkullinen ja huvittava. Samalla lempeällä tavallaan taidokas kuin vaikka em. Nesser, mutta Vargasin tyyli on ihan omanlaisensa!

Dekkariviikolla voi löytää blogeista ennätysmäärän dekkariaiheisia postauksia. Minä lupaan tälle viikolle vielä ainakin yhden kuvauksen, kunhan saan luettua loppuun Jari Järvelän teoksen Tyttö ja rotta.

Jo Nesbø: Jano

Jo Nesbø 2017. Norjankielinen alkuteos Tørst. Suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga. 534 sivua.

Ja niin sitä taas mennään Harry Holen kelkassa, vaikka joskus sanoin että taitaa riittää jo. Kaikki oli ihanan tuttua ja turvallista, jopa turhalta tuntuvaan toistoon saakka. Silti minä nautin, vai nautinko juuri siksi? Kai sitä nauttii tutusta ja hyväksi todetusta TV-sarjastakin usein vielä usean tuotantokauden jälkeen. Ilmeisesti Nesbø osaa kirjoittaa niin pirun hyvin, että kelkkaan tahtoo kyytiin aina vain uudestaan. Ja Harry Holessa on karismaa, jota on vaikea vastustaa.

Janossa on siis todellakin paljon tuttuja aineksia. Harry Holen, eli (anti)sankarimme, elämä on vaihteeksi hyvällä mallilla. Mies saattaa jopa herätä hyvänolon tunteeseen, sillä vieressä nukkuu nainen, josta oloa on kiittäminen. Toki vaikutuksensa on silläkin, ettei Harry ole osallistunut rikostutkintaan vähään aikaan vaan opettaa tulevia poliiseja. Tasapainoinen arki on pitänyt hänet myös erossa alkoholista. Mutta miten on, jos mies rakastaa Rakelin lisäksi murhia ja viinaa, pysyykö hän niistä erossa? Ei tietenkään. Harrylla on jano.

Oslossa murhataan naisia Tinder-treffien päätteeksi. Tutkinta paljastaa, että kyseessä on vampiristi, joku joka iskee naisten kaulaan metallihampailla ja nauttii näiden verestä. Holella ei ole vaihtoehtoja. Hän on mukana tutkimuksissa, eikä tälläkään kertaa lähiympäristö ole ihan turvassa. Raakojen murhien lisäksi Harryllä on huolenaan Rakel, joka joutuu sairaalahoitoon ja koomaan. Eikö ollutkin niin, että onni oli kuin hauraalla jäällä kulkemista? Jos mies menettää naisensa, onko enää mitään syytä jatkaa? Välillä siis synkistellään kuten asiaan kuuluu, mutta tässä teoksessa on myös paljon pieniä ilon pilkahduksia. Rock on elämän suola, ihmissuhteet ovat tasapainossa, huumoriakin löytyy.

Kuten aikaisemmissakin Hole-tarinoissa, miehemme rikkoo rajoja ja menee sieltä mistä ei pitäisi. Hän pettää läheisensä, jotta saisi murhaajan kiinni - vihdoin, sillä tämä tyyppi pääsi viimeksi karkuun (Poliisi). Kissa ja hiiri -leikki on molemminpuolista, hiiri nimittäin ei malta olla innostumatta kissan mukaan tulosta. Ja kuten aiemminkin, taustalla pelataan poliittista peliä, salaillaan tekoja ja vaikuttimia, vellotaan menneisyydessä ja käytetään muita hyväksi. Paljon on hyvin ennalta-arvattavaa, mutta silti käy niin, että lukija yllättyy. Lukija ei toki ole ainoa, sillä murhaajan taustalta löytyy häikäilemätön koe tieteellisen tutkimuksen nimissä. Kytkökset lyövät kokeneet poliisitkin ällikällä.

Jo Nesbø kirjoittaa siis ihan yhtä vetävästi kuin ennenkin, ellei tuttuus ja toisto ärsytä liikaa. Onneksi ei ärsyttänyt. Janosta ovat kirjoittaneet myös Annika ja Tuija. Käytän tämän teoksen Helmetin haastekohtaan 37: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Pierre Lemaitre: Alex

Hyvää alkanutta dekkariviikkoa!

Tällä viikolla vietetään dekkariviikkoa, johon moni kirjablogikin osallistuu. Lista blogeista löytyy Yöpöydän kirjat -blogin postauksesta ja niistä saa varmasti takuuhyviä dekkarivinkkejä pitkin viikkoa. Minä aloitan oman viikkoni ranskalaisella laatuteoksella. Huomenna herkuttelen tuoreella norjalaisella, myöhemmin viikolla eräällä kotimaisella ja jos aikaa on, vielä yhdellä ruotsalaisella jännärillä. Torstaina kerron blogiaikani parhaimmista dekkareista.

Pierre Lemaitre 2011. Ranskankielinen alkuteos Alex. Minerva Crime -pokkari 2016. Suomentanut Sirkka Aulanko. 404 sivua.

Lemaitren teokset Iréne, Alex ja Camille ovat näkyneet melko taajaan blogimaailman arvioissa ja saaneetkin lähes poikkeuksetta paljon ihailua osakseen. Alex on voittanut The CWA International Dagger -palkinnon vuonna 2013 ja Lemaitren sota-aiheinen teos Näkemiin taivaissa on niin ikään kansainvälisesti palkittu teos. Ihanaa että sekin on hyllyssä odottamassa.

Tarinan lähtötilanne on se, että nuori kaunis nainen, Alex,  siepataan kadulta julkeasti pakettiautoon ja viedään hylättyyn teollisuushalliin häkkiin roikkumaan kuin näyttelyeläin. Paitsi että yleisönään hänellä on vain yksi kostonhimoinen mies, joka haluaa nähdä hänen kuolevan. Häkissä Alex roikkuu viikon ja onkin jo kuolemaisillaan, mutta tilanne saa yllättävän käänteen ja nainen juoksee vapauteen. Poliisit löytävät hallin ja häkin tyhjinä ja sen sijaan, että Alex hakisi turvaa poliisilta, alkaakin uusi ajojahti jonka kohteena on Alex itse.

Kirjan ensimmäisen osan (sieppaus) aikana en ollut vielä kamalan vakuuttunut, vaan pidin lukemaani melko tavanomaisena jännärinä. Kun toisen osan (ajojahti) alkaessa roolit kääntyvätkin yllättäen päälaelleen, olen aivan myyty. Mikä idea! Tietysti samalla selviää, miksi poliisit ovat kiinnostuneita Alexista ja mitä tämä on puuhannut viimeisen kahden vuoden ajan. Vapauduttuaan sieppauksesta hänellä on mahdollisuus jatkaa projektinsa parissa, sillä hänen sormenjälkiään ei löydy poliisin rekistereistä, ja peruukkien ja värillisten piilolinssien avulla on helppo muuttaa ulkomuotoaan. Kohteiden kiinni saaminenkaan ei näytä vaikealta, onhan Alex todella kaunis.

Motiivit naisen puuhille alkavat valjeta viimeistään ruumiinavauksessa, joka vie rikosylikomisario Camille Verhoevenin epäilyt kohti Alexin velipuolta. Tässä vaiheessa ollaan jo teoksen kolmannessa osassa, kuulusteluissa. Lyhyenläntä komisario herättää huvittuneisuutta, mutta vain niissä jotka eivät häntä tunne. Lähimpien kollegoidensa arvostama ammattilainen on juuri palannut surun aiheuttamalta työtauolta. Tässä viitataan Verhoeven-sarjan ensimmäiseen osaan Iréne. Se olisi ehkä kannattanut lukea ensin, mutta toisaalta teokset toimivat täysin itsenäisinäkin. Kuten useimmissa dekkarisarjoissa, etsivä-päähenkilön itsepäinen tapa toimia herättää esimiehissä närää, mutta lopputulosesta on pakko kiittää.

Lemaitren teoksessa on siis hyvin rakennettuja, vain osin genrelle tyypillisiä hahmoja, jotka herauttavat hymyn huulille hieman samaan tapaan kuin Fred Vargasin poliisilaitos. Itse rikos tai rikokset ja niiden taustalla vaikuttavat tekijät, hahmojen historia ja psyyke ovat melko karmivaa luettavaa. Lemaitre ei kuitenkaan mässäile yksityiskohdilla, mikä on plussaa. Vauhti on sopiva, teos pitää otteessaan ja vaikka lopun kuulustelut jättävätkin ratkaisun hieman auki, on lukijalla tyytyväinen olo. Paha saanee palkkansa ja sarjan muutkin osat on pakko saada luettavaksi.

Alexista lisää näissä blogeissa: Lukuneuvoja, Rakkaudesta kirjoihin, Kaisa Reetta T., Hemulin kirjahylly ja Oksan hyllyltä. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 23: Käännöskirja.