Tämä kirja on tarttunut mukaani jostakin alennusmyynnistä joskus, enkä enää muista mikä sai minut sen ottamaan mukaani. Kirjan odottaessa vuoroaan olin ehtinyt muodostaa siitä ihan erilaisen mielikuvan ja olin todella yllättynyt tarinasta, jota aloin lukea. Se kosketti minua työni puolesta niin läheltä, että päästyäni hieman alkua pidemmälle epäilin hetken, pystynkö edes lukemaan sitä. Onneksi kuitenkin jatkoin, sillä pidin kirjasta kovasti, eikä se loppujen lopuksi tullut liikaa iholle vaikka töihin asti tunkeutuikin.
Olin hävinnyt kokonaan elämästä. Olin astunut johonkin toiseen aikaan ja elämään, jonkin toisen Jumalan alaisuuteen, toiseen todellisuuteen.
Mahdi on irakilainen toimittaja, joka joutuu jättämään kotimaansa ja veljensä, matkustaa päiväkausia ja saapuu lopulta Suomeen. Hänet sijoitetaan odottamaan turvapaikkakäsittelyä entiseen Konnunsuon vankilaan. Vanhassa vankilarakennuksessa miehellä on aikaa kohdata pelkonsa, surunsa ja painajaisensa. Arkea piristävät kuitenkin suomen kielen tunnit ja Katariina, opettaja josta tulee Mahdille hyvin tärkeä. Konnunsuolla Mahdi tapaa myös Patun, vuonna 1982 vankilassa tuomiotaan kärsineen nuorukaisen. Tai ei tapaa oikeasti, vaan hän löytää Patun päiväkirjan, jonka kautta vangin elämä ja ajatukset avautuvat Mahdille kuin tarkoin varjeltu salaisuus.
Onko Mahdi vapaa, kun hän on päässyt pakoon? Vai onko hän turvapaikkakäsittelyn vanki? Millä tavalla hänen syyllisyytensä ja ikävänsä eroavat Patun tunteista? Mahdi luo samassa sängyssä maanneesta vangista itselleen vertaisen, jonka kanssa hän käy kuvitteellista vuoropuhelua. Jos kielen opiskelu ja Katariina tuovat miehen päiviin valoa, öisin hän joutuu kamppailemaan painajaisten kanssa, joissa toistuvat kidutukset, kuolemat, pako ja väkivalta. Turvapaikanhakijan päivät venyvät viikoiksi ja kuukausiksi, kun poliisikuulustelun jälkeen odotetaan turvapaikkakuulustelua, siirtoa vastaanottokeskuksesta toiseen ja sen jälkeen vielä varsinaista päätöstä. Miten odottajan pää kestää? Miten ihmeessä hän pysyy kasassa ja millaiseksi hänen arkensa muotoutuu?
Jos sitä voi kutsua elämäksi, kun hengittää, syö ja nukkuu. Ja odottaa.
Odottaminen pitää minut hengissä ja järjissäni.
Marttinen on kirjoittanut romaanin henkilöstä, jollaisia Suomeen saapui kymmeniä tuhansia juuri kirjan ilmestymisvuoden syksyllä. Hän on opettanut itsekin vastaanottokeskuksessa ja saanut tarinaansa apua niin opiskelijoiltaan kuin lukuisilta viranomaisiltakin. Lopputulos on käsinkosketeltavan todentuntuinen ja siksi niin raastava, mutta kuten sanoin, ei onneksi liian. Tarinan kertoja on pääosin Mahdi, mutta näkökulma siirtyy pari kertaa Katariinaan. Ammatillisesta näkökulmastani oppitunnit ovat ihanan autenttisia aina kielen opettamisen yksityiskohdista opettajan ja opiskelijoiden välisiin hymyihin ja ensilumen aiheuttamaan riemuun saakka.
Annamari Marttinen on minulle entuudestaan vieras kirjailija, mutta tämän perusteella luen mielelläni lisää. Romaanista lisää blogeissa Kirsin Book Club, Kirjasähkökäyrä, Mari A:n kirjablogi ja Marjatan kirjaelämyksiä. Nappaan tällä Helmetin haastekohdan 13: Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa (kaksi kertojaa, muut joko kuvitteelisia tai hyvin sivussa) ja Goodreadsin kohdan 27: A book about surviving a hardship (war, famine, major disasters, serious illness, etc).
Tämä on kyllä monella tapaa hyvä romaani. Kaiken muun ohella se kertoo hyvin sen, miten koettelevaa turvapaikanhakijan epävarma elämä, elämän välitila, onkaan.
VastaaPoistaJuuri tuli uutisissa siitä, että Suomen on korjattava julmaa käytäntöään perheen yhdistämisessä, jossa on pelattu ajalla ja viivytelty niin, että lapsi on tullut täysikäiseksi ja sitten jätetty yhdistäminen tekemättä. Minua hävettää, jos Suomi on läntisistä maista kylmin.
Hyvä kirjoitus Kaisa ja aivan ihana kuva!
Kiitos, Marjatta! Suomella on tosiaan korjattavaa näissä käytänteissä, valitusmenettely taisi olla edellinen josta saatiin kritiikkiä. Tämä romaani oli tosiaan hyvin kirjoitettu ja tarpeellinen.
Poista