Trilleri, josta on vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa. Joten jos yhtään epäilyttää, älä lue postaustani tätä pidemmälle. Yritän kirjoittaa kertomatta liikaa.
Joan ja hänen nelivuotias poikansa Lincoln viettävät usein aikaa eläintarhassa (siksi kuvan nalle!). Siellä on eläimiä, jotka jaksavat aina kiehtoa, siellä on paikkoja, joissa on kiva levätä ja leikkiä omia mielikuvitusleikkejä, olla hieman maailmalta piilossa. Eläintarha on paikka, josta molemmat nauttivat. Tämän retken jälkeen molempien mieli saattaa kuitenkin muuttua, sillä juuri ennen kuin tarha suljetaan, Joan näkee jotain, mikä saa hänet juoksemaan takaisin alueen varjoihin, oikeasti piiloon.
Seuraavan neljän tunnin ajan Joan tekee kaikkensa, jotta he kaksi pysyisivät näkymättömissä. Lähes koko sen ajan hän tuntee poikansa painon kylkeään vasten, sillä hän ei pysty päästämään irti. Lincoln on puhelias ja leikkisä lapsi, mutta äänet ovat nyt pahinta mitä voi olla. Askeleet eivät saa rahista liikaa, eikä kännykän valo saa paljastaa heidän paikkaansa pimenevässä illassa. Piileskely muuttuu tuntien edetessä paoksi, eikä lopulta voi tietää, tulevatko luodit hyvien vai pahojen aseista.
Intensiivinen jännäri ammentaa kauhunsekaisesta pelosta ja paosta, mutta myös äidin ja lapsen välisestä fyysisestä ja henkisestä yhteydestä, joka on niin kaunis ja särötön, että sen vuoksi on valmis tekemään kaikkensa. Phillips kuvaa hyvin lapsen mielikuvitusmaailmaa, sen säännöttömyyttä ja voimaa. Miten hyvin Joan onkaan läsnä lapsensa maailmassa ja miten hän pystyy ennakoimaan Lincolnin ajatuksenjuoksun ja tarpeet. Kansiliepeen mukaan perhe ja läheisyys ovat teemoina Phillipsin aikaisemmissakin teoksissa. Tämä on hänen ensimmäinen trillerinsä.
Niin kuin me olisimme kauniita on vetävä ja koukuttava juuri sellaisella tavalla kuin osaa odottaakin. Sen kerronnassa on kuitenkin jotain - ehkä pientä kömpelyyttä? - jonka vuoksi en nosta sitä ihan samantasoiseksi trilleriksi kuin vaikkapa Clare Mackintoshin viimeaikaiset menestysteokset (esimerkiksi tämä). Vahvuutena pidän kuitenkin sitä, miten Phillips pystyy rakentamaan kokonaisen romaanin muutaman tunnin mittaisesta piinasta. Joanin ajatukset harhautuvat välillä luonnollisesti arkeen, hänen omaan lapsuuteensa ja Lincolnin lyhyeen elämään, ja lyhyitä lukuja saavat myös pari muuta pakenijaa. Paikoitellen avataan myös niitä syitä ja hahmoja, joiden vuoksi he piileksivät. Terrorin syyt jäävät loppujen lopuksi aika vähälle analysoinnille, eikä se ehkä olekaan tämän teoksen pointti. Kenestä vaan voi tulla mitä vaan. Äidin ja lapsen välinen läheisyys ja suhde on tarinan merkityksellisin tekijä. Me todellakin olemme kauniita, vaikkeivat kaikki siihen uskokaan.
Lisää näissä blogeissa: Kirjan pauloissa, Oksan hyllyltä ja Kirjarouvan elämää. Tässä viimeinen teos, jolla osallistun Yhdysvallat-lukuhaasteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti