Elin Willows: Sisämaa

Elin Willows 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Inlandet. Suomentanut Raija Rintamäki. Teos & Förlaget. 190 s. Lainasin kirjastosta.

Nuori nainen muuttaa poikaystävänsä kotiseudulle Pohjois-Ruotsiin. Suhde kariutuu saman tien, mutta nainen päättää jäädä pieneen kuntaan, jossa hän ei tunne ketään. Arki on omien rutiinien luomista, opettelua, yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. Miksi hän jää? Hän ei osaa selittää sitä kenellekään, ei itsellekään, mutta tämä on hänen päätöksensä.

Sisämaa on virkistävän erilainen romaani. Sen tunnelma on pelkistetty, rauhallinen, ehkä hieman melankolinenkin. Pohjoinen sisämaan kunta sulkee sisäänsä, mutta alkaa onneksi vähitellen avautua tytölle, joka on aikaisemmin vain kuullut tarinoita siitä. Elämänmenossa on paljon minullekin tuttua, jotain pysähtynyttä ja pienimuotoista. Mahdollisuudet ovat pienet, eivätkä kaikki jää. Romaanin nuorella naisella ei tunnu olevan syytä lähteäkään, siksi hän jää.

Useimmat täällä asuvat ovat syntyneet täällä, muut ovat saaneet selittää tulonsa. Ei tänne niin vain tulla eikä tänne niin vain sulauduta.
Täältä pois muuttamista ei tarvitse selittää.

Muuttamisen ja juurtumisen teema kosketti minua erityisesti, ja olen itse kokenut jotain vastaavaa muutama vuosikymmen sitten, tosin ihan eri lähtökohdista ja nuorempana. Meni aikansa että minulta lakattiin kysymästä syytä. Sisään pääseminen edellytti eräänlaista Hotellia, lauantai-illan viettopaikkaa johon romaanin nainenkin lähtee mukaan. Hänellä on tarvittaessa seuraa, mutta arki toistaa itseään lähes pelottavalla rytmillä. Pohjoista pitäjää ympäröivä luontokin on suunnaton, suorastaan pelottava. Se on liian suuri, liian uusi, liian vieras. Se ei avaudu. Metsien luoksepääsemättömyys ikään kuin alleviivaa ulkopuolisuuden tunnetta.

Enkä opi koskaan vastaamaan sisäänhengityksellä.

Romaanin kerronta on niin pelkistettyä, että se jättää mahdollisuuden varmasti monenlaisille tulkinnoille ja tuntemuksille. Toisaalta kirjailija pystyy välittämäään eleettömyydellään hämmästyttävän tarkkanäköisiäkin havaintoja. En siis osaa itsekään päättää mitä tunsin. Välillä naisen elämä herättää sääliä, välillä sen toimettomuus rauhoittaa ja koko ajan ihmettelen, miksei hän lähde. Samalla mietin, menenkö syvämmälle itseeni vai päätänkö lukea tätä vain romaanina?

Sisämaasta myös näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Lukuisa ja Hemulin kirjhylly. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 4: Kirjailijan ainoa teos (toistaiseksi). Teos sopii myös Lukemattomat naiset -haasteeseen.

Elly Griffiths: Korppikuningas

Elly Griffiths 2013. Englanninkielinen alkuteos Dying Fall. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2019. 372 s. Lainasin kirjastosta.

Oli niin uskomatonta nähdä luuranko kokonaan esiin puhdistettuna. Hän näytti niin kuningasmaiselta ja tyyneltä maatessaan siinä selällään kädet ristissä rinnalla. 

Vaikka niin kovasti pidänkin Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjasta, tuntuu itsensä toistamiselta kirjoittaa viidettä blogipostausta. Sori siis jos lukeminenkin tuntuu toistolta! Tietysti kunkin romaanin juoni on aina uusi, ja mielelläni nostan hyvin kirjoitettuja dekkareita esille uudestaan ja uudestaan. Hienoa, että nämä ovat saaneet Suomessakin jo aika vankan lukijakunnan ja lisää on luvassa!

Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvatkin Lancashireen, eivät Ruthin kotikonnuille Norfolkin rannikolle. Arkeologimme lähtee selvittämään kuolleen opiskelutoverinsa löytämien luiden alkuperää. Oliko kyseessä peräti kuningas Arthur? Joku lähettelee Ruthille viestejä, jotta tämä lopettaisi nuuskimisen. Mutta siihenhän päähenkilömme ei koskaan suostu, vaan jatkaa itsepintaisesti mysteerin selvittämistä, omansa ja pienen tyttärensä turvallisuudesta huolimatta.

Norwichin yliopistomaailma vaihtuu piskuiseen Penden yliopistoon, jonka historianlaitoksen työntekijät näyttävät kaikki sotkeutuneen kyseisen luurangon ja Ruthin kuolleen ystävän tapaukseen. On vaihtuneita kallonosia, tuulimyllyjä ja mielenterveysongelmia. Ruth uhraa reissuun kesälomansa. Flint-kissa jää kotiin, mutta pikkuinen Kate ja tämän druidikummisetä Cathbad lähtevät mukaan. Ei ehkä kovin yllättävää, että Lancashireen päätyy perheineen myös Katen isä, rikoskomisario Harry Nelson, jonka apua paikallinen poliisi hyödyntää.

Tässä jännärissä pyörii tuttujen hahmojen ja arkeologian lisäksi lisää druideja, muitakin uskonasioita, omituisia jatko-opiskelijoita, Nelsonin perhe, huonosti käyttäytyviä poliiseja ja yksi sympaattinen koira. Kuten muissakin Griffithsin teoksissa, luonto saa merkittävän roolin ja pikkupaikat luovat mukavan tunnelman. Jännitystä syntyy menneisyyden kummituksista, kuolemantapauksista ja pahaenteisistä viesteistä, mutta myös siitä, kun Ruth törmää Nelsonin äitiin tai kun Cathbad pistää henkensä alttiiksi.

Eräs fasistiselta vaikuttava ryhmittymä palvoo muinaisen kuningas Arthurin henkeä ja ajaa valkoista ylivaltaa. Mielenkiintoinen veto Griffithsiltä on ehdottaa Arthurille vaihtoehtoista perimää! Oliko Arthur historiallinen henkilö vai usean eri tarinan pohjalta muotoutunut legenda? Mikä hänen roolinsa olikaan roomalaisten vetäydyttyä Britanniasta ja ennen kaikkea - mikä hänen oma taustansa oli? Näihin ei varmaan koskaan saada oikeaa vastausta, mutta Ruth Galloway paljastaa fiktiivisen sellaisen.

Korppikuninkaasta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä ja Oksan hyllyltä. Helmetin lukuhaasteessa käytän tämän kohtaan 32: Kirjan nimessä on ammatti - väljästi tulkittuna...
Osallistun tällä myös Lukemattomiin naisiin. Jos haluaa noudattaa haastetta ihan ohjeiden mukaan, tämä voisi sopia leikkimielisesti mm. kohtaan II. Kirja naisen vartalosta. Lue niin tiedät miksi!

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Kari Hotakainen 2002. Juoksuhaudantie. WSOY. 334 sivua. Omasta hyllystä.

Hieman ihmettelen nyt, etten lukenut Juoksuhaudantietä silloin kun Hotakainen voitti sillä Finlandian ja kaikki muutkin sen lukivat. Mutta tämä ei ole ensimmäinen kirja, jonka jätän väliin kauhean kohkauksen vuoksi. Kirjasta tehtiin elokuva, enkä katsonut sitäkään. Ehkä nyt olen valmis katsomaan myös sen!

Hotakaiset romaaneista minulle ovat tuttuja Iisakin kirkko, Henkireikä ja Huolimattomat. Tunnistan niistä tutuksi tulleen tyylin myös Juoksuhaudantiestä, mutta varsinkin romaanin alkuvaiheissa ajattelin, että ehkäpä kirjailijan tyyli on ajan mittaan kehittynyt. En nimittäin ollut heti valmis allekirjoittamaan Juoksuhaudantien erinomaisuutta ja taisin ystävällenikin ihmetellä, millä eväillä se oli voittanut kaksi suurta kirjallisuuspalkintoa. Loppua kohden aloin kuitenkin löytää teoksesta sitä farssin ja koomisuuden takana piilevää inhimillistä traagisuutta - ja sitä kautta syvällisyyttä - jota olin odottanutkin.

Juoksuhaudantien Matti Virtanen on menettämässä perheensä yhden kohtalokkaan virheen vuoksi. Kun Matti muistaa, että Helena haaveili rintamamiestalosta, aloittaa tämä kotirintamamies ankaran taistelun sellaisen saamiseksi. Esteenä ovat rahapula ja korkeat hinnat, mutta mies ei anna periksi. Hän ottaa selvää, hän vakoilee, hän tekee muistiinpanoja ja töitä niin ankarasti, että rahat alkavat olla kasassa. Kun mies on juossut tarpeeksi ja kohde valittu, puuttuu vain myyjän allekirjoitus. Matkan varrella täytyy selvitä hiostavista naapureista ja hidasteenomaisesta välittäjästä, mutta Matin tavoite on selvä. Istua omenapuun katveessa pihakeinussa vaimonsa vieressä.

En halua juoda arkkitehdin kanssa haudutettua teetä ja pohtia, tuleeko ilta-auringon valo oikeassa kulmassa terassin pöydälle. 
En halua länsisiipeen tornia, jonka huipulla kitisee teräskukko.
En halua aulaa enkä erkkeriä.
En halua eteistä, jossa on marmoriveistos.
Haluan perheeni takaisin. 

Samaa tahtia kun Matin panokset ja fanaattisuus kasvavat, kiihtyy myös romaanin kerronnan tahti. Saman olen huomannut noista kolmesta muustakin Hotakaisesta ja pidän siitä myös. Juoksu kohti Juoksuhaudantietä alkaa muistuttaa juoksuhiekkaa, sillä se imaisee Matin niin perusteellisesti ettei loppu ole kaunis vaikka kuinka toivoisi.

Hotakainen löytää ihmisistä ne yksityiskohdat ja piirteet, joista muodostuu tavallaan stereotypioita ja arkkityyppejä, mutta toisaalta ne osaavat myös hämmästyttää arkisella osuvuudellaan. Juoksuhaudantien hahmoissa on hirvittävän paljon tuttua, jopa niin ettei mielikuvitukselle jää sijaa. Se ei kuitenkaan haittaa tässä tapauksessa, vaan antaa turvallisen ja luottavaisen olon. Tekee mieli hymähtää, että niin juuri, tällaisia he ovat. Henkireiän hahmoista kirjoitin, että päähenkilöt ovat niin nimettömiä, että heidät voi melkein tunnistaa. Iisakin kirkossa nautin siitä, miten Hotakaisen huomiot pureutuvat ihmisen ytimeen. Ihan samat luonnehdinnat voisin kirjoittaa nytkin.

Asumiseen liittyvä arkirealismin ja haaveiden välinen kuilu tulee romaanissa hyvin esille. Meitä on moneen lähtöön ja niin on asumistakin. Se mikä toimii toiselle, ei sovi toiselle lainkaan. On alueita, joiden hintakehitys on karannut tavallisen työssäkävijän käsistä ja se tuntuu väärältä. Matti rinnastaa tämänkin taistelun oman sukupolvensa ja sodan nähneen sukupolven välisiin eroihin. Matin sukupolven miehet joutuvat käymään ihan erilaista sotaa kuin heidän isänsä tai isoisänsä. Romaani on muutenkin mielenkiintoinen katsaus suomalaiseen kulttuuriin ja historiaan. En yhtään ihmettele sen saavuttamaa suosiota.

Puolitoista kerrosta. Tulisija keskellä, vieressä keittiö, makuuhuone ja olohuone, ylhäällä kaksi pientä makuuhuonetta lapsille. Näitä taloja nousi Suomeen sodan jälkeen noin 75 000 kappaletta. Kalliisti koulutetut arkkitehdit valjastettiin piirtämään kansalle pientaloja, ainoan kerran tämän maan historiassa. Vain harva niistä on enää alkuperäisessä kunnossa, ilman lisäsiipeä ja uusia asukkaita.

Juoksuhaudantie on tavallaan aikakautensa tuote, vaikka siinä on paljon myös jatkuvuutta ja eri sukupolvien kokemuksia. Se antoi varmasti 2000-luvun alussa äänen tietyn sukupolven miehille, mutta nyt ajattelin sitä lukiessani, ettei se jollakin tavalla tuntunut enää ajankohtaiselta. Tai mikäpä minä olen sanomaan, kun en ole kyseisen sukupolven kotirintamamies. Loppujen lopuksi kuitenkin nautin tästäkin Hotakaisen romaanista!

Tässä muutama muu blogipostaus kirjasta: Jokken kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja ja Luettua. Osallistun tällä Kirjahyllyn aarteet -lukuhaasteeseen ja Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 5: Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Listasin romaanin myös yhdeksi Hyllynlämmittäjäkseni.