Kari Hotakainen: Henkireikä

Kari Hotakainen. Henkireikä. Siltala. 2015. Arvostelukappale. 200 sivua.

Miltä tuntuu, kun kuuntelee toisia niin paljon, että minä alkaa liueta muiden tarinoihin, kadota, varista kuin tuhka tuuleen?

"Olin auliisti ämpäri."

Rikoskomisario yrittää unohtaa työssään kuulemansa selitykset, valheet ja paljastukset harrastamalla kuorolaulua, vaikkei siinä kovin hyvä olekaan. Kauan hän ei kuitenkaan ehdi rentoutua, sillä sekä Suntiolla että Parturikampaajalla tuntuu olevan tarve kertoa ja avautua. He valitsevat hänet, hiljaisen ja luotettavan oloisen miehen korvakseen.

Suntio on sortunut pelastamaan perheensä taloudelliselta ahdingolta pientä vilppiä käyttäen. Parturikampaaja ei saa rauhaa itseriittoisen miehensä puhetulvalta ja täyttämättömiltä lupauksilta. Mitä he tekevät? Ylittävät rajan. Sen rajan, jota heidän ei kukaan odottaisi ylittävän, sillä he ovat niitä hiljaisia ihmisiä, jotka ovat aina unohtaneet itsensä, joita kukaan ei huomaa.

Henkireikä pureutuu siihen hetkeen, kun kuka tahansa meistä alkaa haaveilla toisen poissaolosta. Mieli ei pysy enää aisoissa, vaan lähtee harhailemaan ja suunnittelemaan rikosta. Henkireikä tapailee rikoksen mahdollisuutta silloin kun rakkaus muuttuu vihaksi, olisi tarve avautua, mutta liian myöhään.

"Työssäni olen oppinut sen, että tunteista puhutaan jälkikäteen, sitten kun nyrkkiä, keittiöveistä tai asetta on jo käytetty. Ennen ei mitään, myöhemmin paljon."

Hotakaisen terävä tykitys tekee selvää jälkeä. Se ei jätä kylmäksi, se ei kaunistele, se on armotonta ja osuvaa. Kipeä tragikoomisuus ja musta huumori sopivat aiheeseen, jonka päähenkilöt ovat niin nimettömiä, että heidät voi melkein tunnistaa. Pyöritään jälleen kerran suomalaisen hanki ja kirves -teeman ympärillä.

Sekä kerronnassa että arkisten ihmisten tahattomuudessa on paljon samaa kuin loppukesällä lukemassani Huolimattomissa. Henkireikä alkaa hieman haparoiden, mutta samaa vauhtia kun päähenkilöiden kärsivällisyys loppuu, kerronnan tahti kiihtyy, tarina paranee ja jännite kasvaa. Kirja on nopealukuinen ja varsin lyhyt, mutta se ei kaipaakaan enempää jaarittelua eikä sivujuonteita.

"Katoavaista on maallinen lempi ja aivoja paineistava ja ohimoissa tykyttävä perusvitutus, jonka emme anna kuitenkaan näkyä, emme työelämässä emmekä nyt, koska olemme harjaantuneet sen peittämiseen ja kärsivällinen mielenlaatumme laskostaa vitutuksen päälle ymmärryksen ja anteeksiannon torkkupeiton, ja niin taas menemme eteenpäin."

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Hotakaisen uusimman ovat ehtineet lukea myös Krista, Morre ja Mari A.