Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Jonas Hassen Khemiri 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Pappaklausulen. Suomentanut Tarja Lipponen. Johnny Kniga. 333 sivua. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Poika, joka on nyt myös isä, kärsii isäsuhteestaan, sillä isä, jonka on nyt isoisä, ei ole aina ollut pojan elämässä läsnä. Oli vuosia, kun isä pysyi poissa, ja se on jättänyt poikaan jäljen. Pojan on vaikea olla tyytyväinen, hän janoaa kiitosta ja huomiota. Lapsiperheen arkea kuvataan isyyslomaa viettävän isän näkökulmasta samalla kun isoisä saapuu pitkältä ulkomaanjaksoltaan takaisin lastensa lähelle. Pojalla, isällä ja tyttärellä on kymmenen päivää aikaa selvittää välejään, mutta muukin elämässä tuntuu horjuvan, ei pelkästään isän ja aikuisten lasten välinen suhde.

Romaanin hahmoilla ei ole lainkaan nimiä, ja pidin kovasti tällaisesta ratkaisusta. Näkökulma on (uskoisin, minulla ei itselläni ole pieniä lapsia!) tavallaan hyvin mahdollinen ja sellaisenaan uskottavan tuntuinen, arkinen. Silti lukija pääsee juuri näiden yksilöiden päiden sisään juuri sopivan verran. Khemirin kerronta on mukavan ilmavaa ja vähäeleistä, eikä kaikkea sanota ääneen. Vähitellen paljastuu lisää ja lopuksi kokonaiskuva on selkeämpi, muttei suinkaan aukoton.

Poika kärsii selvästi enemmän kuin siskonsa, ja muutenkin naiset tuntuvat olevan tässä romaanissa miehiä vahvempia. Säröjä on monen elämässä ja ne vaikuttavat näiden kolmikymppisten elämään enemmän tai vähemmän. Eikä paljon poissaollut isäkään ole ihan vailla katumusta tai tunteita, vaikka hyvin itsekkään kuvan hänestä saakin. Hänen poissaoloilleen kirjailija ei juurikaan anna selitystä, mutta ero nuoremman sukupolven arvoihin ja tunne-elämään on ihan selkeä. Siinä missä Isän säännöt on (lapsi)perheromaani, se on myös kuvaus sukupolvien välisestä kuilusta ja pyrkimyksistä korjata vanhempien tekemät virheet.

Alkuun ajattelin, ettei minulla taida olla kovinkaan yhteistä tällaisen romaanin kanssa, mutta melko pian huomasin, ettei sillä ole merkitystä. Tarina vie mukanaan, tunteet ja konfliktit ovat hyvin yleismaailmallisia ja tuttuja, ja kuten sanoin, pidin kovasti tekstin rakenteesta ja ilmavuudesta. Kertojan ääni on pääosin pojan tai isän, mutta välillä myös siskon, naisystävän tai jopa pienten lasten - näkökulma, jonka ansiosta sai välillä hieman hymyilläkin. Hyvä, sillä päähenkilömiesten luonteenpiirteissä ja valinnoissa oli aika paljonkin ärsyttävää!

Tämä teos teki sen verran suuren vaikutuksen, että ostin eilen kirjamessuilta Khemirin aikaisemman teoksen Kaikki se mitä en muista. Isän säännöistä lisää blogeista Kirjasähkökäyrä, Tuijata, Reader, why did I marry him? ja Annelin lukuvinkit.

Lauantaina kirjamessuilla

Hotellissa hyvin ja pitkään nukutun yön jälkeen aloitin messupäivän täynnä intoa. Yleisen tunnelmoinnin jälkeen päädyin messukaverini kanssa kuuntelemaan Punavuoreen uuden taiteilijanimen S/S Urst kahta taitavaa kirjailijaa, Siri Kolua ja Salla Simukkaa. Naiset ovat aloittaneet yhteisen jännitystrilogian, niin ikään kahdesta naisesta. Monitasoisia yhteyksiä ja salaisuuksia sisällään pitävä Kontakti vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta. Toivotaan yhteistyölle onnea ja menestystä!

Puolen päivän jälkeen kuuntelin Töölössä, kun Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja Sirpa Kähkönen haastatteli kirjailija Tommi Kinnusta sekä kahta poliitikkoa, ErkkiTuomiojaa ja Hilkka Kemppiä. Aiheena oli katsoa kymmenen vuoden päähän. Panelistit keskustelivat koulutuksen merkityksestä, lukutaidosta, sanavarastosta ja niiden vaikutuksesta maailman jäsentymiseen ja ilmaisun tilaan, tiedon vääristymiseen ja taitojen vaaralliseen eriytymiseen. Kaikki olivat tietysti yhtä mieltä siitä, mikä merkitys kirjallisuudella on tunneälyn kehittymiselle, tai miten lukutaito vaikuttaa itsenäiseen osallistumiseen ja historian tuntemiseen. Koska läsnä oli poliittisia päättäjiä, aiheeksi oli hyvä nostaa myös taiteen tukeminen. Eduskunnasta tulikin terveisiä, että apurahojen määrää ollaan nostamassa, sillä kirjailijoiden tuotoksillaan tienaamat tulot ovat keskimäärin hälyyttävän pieniä.

Kello 13 kävimme kannustamassa ja kuuntelemassa kollegaamme, esikoiskirjailija Katja Kärkeä, jota haastatteli Akateemisen nurkalla Kirsin Book Clubin Kirsi Ranin. Katjan teos on saanut mukavasti positiivista julkisuutta, ja pikku hiljaa kirjailijan identiteettiin kasvava opettaja onkin sopinut jo seuraavan teoksen valmistumisesta vuodelle 2021. Lue Katjan kirjasta Jumalan huone lisää täältä!

Maukkaan lounaan jälkeen kävelimme Esplanadille kuuntelemaan Sami Lopakan haastattelua. Lopakan Marras ilmestyi viisi vuotta sitten. Nyt markkinoilla on Loka, niin ikään suomalaismiehen synkkyydestä ammentava teos. Haastattelija lupasi, että Loka itkettää viimeisten viidenkymmenen sivun ajan - kuulostaa lupaavalta. Tiedän jo, kenelle tämä kirja lähtee joululahjaksi!

Heti Lopakan jälkeen siirryin Töölöön ilmastodystopioiden maailmaan. Dystopiakirjailijat Maarit Verronen ja Markku Rönkkö kävivät todella mielenkiintoisen keskustelun haastattelija Ville-Juhani Sutisen johdolla muun muassa siitä, mikä luo tarpeen tällaisille "painajaisunen logiikalla kulkeville tarinoille" eri ajoissa. Viime aikoina genre on kokenut suorastaan buumin. Erilaiset pelot ovat aina olemassa ja kaunokirjallisuus pystyy käsittelemään niitä tunteiden tasolla ihan eri tavalla kuin tietokirjallisuus. Usein teoksissa tapahtumia tärkeämpiä ovatkin ihmisten reaktiot.

Koska Senaatintorille ei ollut pari minuuttia myöhässä enää mitään mahdollisuutta päästä kuuntelemaan Sofi Oksasta, päätin keskittyä päivän shoppailutavoitteiseen. Siihen ei loppujen lopuksi kulunut kovinkaan paljon aikaa, mutta mukaan lähti huolestuttavan raskas pino niin kaunokirjallisuutta kuin kauniita toimistotarvikkeitakin. Niiden raahaaminen lähijunien asemille ja tänään kotiin tuntuu nyt selässä, mutta ainakin osa joululahjoista on hankittu, ja oma lukemattomien kirjojen pino kasvaa entisestään!

Vilkkaan, antoisan päivän kruunasi kuoharihetki hyvässä seurassa! Ensi vuonna taas!

Louise Penny: Kylmän kosketus

Louise Penny 2006. Englanninkielinen alkuteos Dead Cold. Suomentanut Raimo Salminen. Bazar 2019. 415 s. Sain kirjan kustantajalta. Kuva myös Bazarin.

Ajoitin Louise Pennyn ensimmäisen Three Pines -sarjan teoksen Kuolema kiitospäivänä kesälomareissuun ja uskon että kirjan lukeminen teki silloisesta matkakohteesta vielä ihanamman kuin mitä se ehkä olikaan! Tämän toisen teoksen sain kustantajalta viikkoa ennen syyslomareissua ja tiesin heti, että odotan sen aloittamista siihen saakka, että olen lomalla. Oikein kutkutti ihanasti kun tiesin, mitä oli tulossa!

Quebeciläinen rikoskomisario Armand Gamache saapuu jälleen pieneen Three Pinesin kylään. Tällä kertaa kylä on kauniisti lumen peittämä, mutta järven rannalla on curling-ottelun aikana tapettu nainen. Vastikään kylästä talon ostanut CC de Poitiers on kuollut. Tekotapa on vähintäänkin monimutkainen ja miten on mahdollista, ettei kukaan nähnyt mitään? Naisen kuolema ei aiheuta juurikaan surua, sillä tämän ilkeän ihmisen läheisyydessä ei ollut kenenkään hyvä olla, etenkään hänen tyttärensä.

Kuten arvata saattaa, surman taustalta löytyy salaisuuksia ja synkkiä tarinoita, paljon surua ja rakkaudenkaipuuta - mysteerejä, joiden kimpussa viisas ja empaattinen Armand Gamache on parhaimmillaan. CC:n lanseeraama hutera elämäntapaoppi uhkaa Three Pinesin oman hengellisen äidin asemaa, mutta onko sekään varsinainen syy rikokseen? Samaan aikaan Quebecin katujen joulukiireissä kuolee vanha nainen, jonka henkilöllisyys ratkeaa vasta kun Gamache saa tapauksen tutkittavakseen.

Talvinen kylä on pelkkää idylliä. Luonnonkaunis, pakkasen purema sijainti, vanhat talot ja sympaattiset asukkaat, tunnelmallinen joulunaika. Three Pines -sarjan ensimmäisestä osasta tutut hahmot ovat läsnä, mutta uusiinkiin tutustutaan. Armand Gamache on kylässä jo kuin kotonaan, vaikka arktiset olosuhteet asettavatkin haasteita. Toisiaan rakastavan kyläyhteisön lisäksi poliisit saavat nauttia joulunajan herkullisista antimista, lämmittävistä juomista ja takkatulesta. Valitettavasti Gamachella on kuitenkin omakin menneisyyden haamu, joka hänen on kohdattava ennen loppuratkaisua.

Ihana tietää, että sarjaa suomennetaan lisää. Takakansi nimittäin lupaa, että huhtikuussa 2020 ilmestyy kolmannen osan suomennos. Raimo Salminen on tehnyt hyvää työtä teoksille ominaisen lämminhenkisen tunnelman kääntämisessä. Toki teokset ovat muutakin, sillä eihän murhatarina etenisi pelkästään puuterilumen ja kuuman totin ansiosta. Tarinan juoni vetää ja dekkareille tyypillisiä käänteitä on riittävästi. Louise Pennyn kirjat ovat cozy crimea (ehkä jopa comfort crimea!) parhaimmillaan. Ihmettelen kaiken muun lisäksi sitä, miten tällainen elämänviisauksia ja mieltä rauhottavia ohjeita pursuava teksti saa kyynisemmänkin lukijan pauloihinsa. Imeliä nämä kirjat eivät onneksi missään nimessä ole. Hyvä että huhtikuuhun on kuitenkin matkaa, muuten voisin saada yliannostuksen söpöyttä!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Tuoreen teoksen arviot löytyvät myös blogeissa Hurja Hassu Lukija ja Kirja vieköön!

Pascal Engman: Patriootit

Pascal Engman 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Patrioterna. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2019. 494 s. Lainasin kirjastosta, luin loput BookBeatistä.

On kuitenkin huomattava määrä ruotsalaisia, jotka haluavat joko tietoisesti tai tietämättään levittää sellaista mielikuvaa, että koko maa olisi hajoamaisillaan ja että meidän kimppuumme hyökättäisiin joka suunnalta. Etenkin sisältä käsin.

Tällaisessa todellisuudessa elää yläluokkainen Carl Cederhielm, joka on koonnut uskonsa tueksi muutaman luotettavan soturin. Heidän hyökkäystensä kohteena ovat ne ruotsalaiset tahot, jotka ovat muka puheillaan ja toimillaan mahdollistaneet islamisaation ja maahanmuuttajien tunkeutumisen kotimaahansa. Patrioottien iskujen kohteena ovat erityisesti tukholmalaiset toimittajat. He onnistuvat toteuttamaan myös mittavan pommi-iskun kaupungin ytimessä, josta syytetään irakilaissyntyistä taksinkuljettajaa.

Uudenlaiseen todellisuuteen törmää myös kymmenen vuotta maanpaossa piilotellut August Novak, kolmekymppinen henkivartija, joka saapuu Chilen huumekuvioista Tukholmaan. August löytää nuoruudenrakastettunsa Amandan, menestyneen toimittajan, jota patriootit vainoavat. Amandan nuori työtoveri Madeleine puolestaan hyödyntää häikäilemättömällä tavalla kollegoitaan matkalla kohti menestystä.

Engman näyttää, miten ruotsalainen yhteiskunta on muuttunut kymmenessä vuodessa, mutta kenen maailmassa me elämme? Medialla on suuri rooli mielikuvien ja maailmankuvan luomisessa, ja omaan asiaansa uskovat löytävät uskonsotureita sosiaalisen median puolelta. Patrioottien mielikuvissa Ruotsi elää miehitysvallan alla ja heidän tehtävänään on puolustaa oikeuksiaan. Engman osoittaa kuitenkin taitavasti, miten heidän maailmansa voi olla vainoharhainen ja vääristynyt.

Patriootit on hyvin ajan hermolla: toimittajien kohtaama viha ja uhka näkyvät meilläkin, maahanmuuttokeskustelu on hyvin polarisoitunutta ja huoli sosiaalisen median vaikutuksesta yksinäisiin tai kaltoinkohdeltuihin on aiheellinen. Teoksen kaltaiset tapahtumat voisivat teoriassa olla mahdollisia. Vihapuhe voi muuttua todeksi.

Engmannin jännittävässä ja hyvin koukuttavassa esikoisromaanissa on pieniä yksityiskohtia, jotka hieman horjuttivat sen muuten niin laadukasta kerrontaa ja tarinaa. August Novakin hahmosta kasvaa ratkaiseva, mutta hänen rakkauselämänsä ei valitettavasti oikein tuntunut uskottavalta. Kuvaus hänen elämästään Chilessä oli mielenkiintoinen ja yhtä lailla jännittävä, mutta sen merkitys kokonaisuuden kannalta jäi minusta irralliseksi. Upeasti kirjoitettua trilleriä ovat sen sijaan irakilaisen Ibrahim Chamsain ja tämän tyttären kokema vääryys tai vaikkapa isänmaan asialla olevien miesten kokema sotatila. Tätä teosta oli vaikea laskea käsistä, ja kiitos kännykän ihmeellisen maailman, minun ei tarvinnut jättää kirjaa kesken lomamatkan vuoksi (en olisi ottanut kirjaston kirjaa mukaani), vaan pystyin jatkamaan lukemista e-kirjapalvelun avulla!

Lue, mitä mieltä näissä blogeissa oltiin: Luettua elämää, Kirsin kirjanurkka, Kirjanmerkkinä lentolippu ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 19. Kirjan nimessä ei todellakaan ole mitään vikaa, mutten pidä siitä, minkälaisia mielleyhtymiä sana patriootti nykyaikana kantaa mukanaan, kun isänmaallisuus voisi olla jotain kaunistakin.

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Liv Strömquist 2014. Ruotsinkielinen alkuteos Kunskapens frukt. Suomentanut Helena Kulmala. Sammakko 2018. 141 sivua. Arvostelukappale.

Pähkäilin kovasti, minkä ihmeen kirjan löydän Helmet-haasteen kohtaan 15: Kirjassa käsitellään jotakin tabua, kunnes vasta nyt hoksasin, että lipastoni kirjapinossa on odottanut vuoroaan jo talvesta saakka Liv Strömquistin sarjakuvateos Kielletty hedelmä, joka todellakin käsittelee tabua: "naisen sukupuolielintä" ja muitakin siihen liittyviä teemoja, kuten kuukautisia ja PMS-oireita.

Aiemmin keväällä lukemani Prinssi Charlesin tunne (Strömquist 2010) osoittautui feministisen raikkaaksi tutkielmaksi rakkaudesta, parisuhteesta ja sukupuolten välisistä eroista. Kielletyssä hedelmässä on taustalla paljon samaa, eli pyrkimys romuttaa niitä vahvoja myyttejä, joita naisiin ja naiseuteen ja etenkin sukupuolten välisiin (oletettuihin) eroihin liitetään. Strömquist osoittaa perusteellisella tavalla, miten nämä ovat pääosin miesten konstruoimia ja miten kulttuurimme representoi jatkuvasti itsestäänselvänä pitämiämme "totuuksia". Juurikin siksi tällaiset teokset avaavat silmiä ja mikä parasta, ihanan rempseällä ja humoristisella tavalla.

Strömquistin laaja aineisto kattaa mm. kuvia muinaisista patsaista, kreikkalaisia myyttejä, hindujumalattaria, amerikkalaisyrittäjiä - mutta ennen kaikkea niitä lukuisia setäjoukkoja vuosisatojen varrelta, jotka ovat hatarin perustein muodostaneet hassuja (oikeasti: raivostuttavia) teorioita naisten mielialoista, kuukautisvuodoista tai vaikkapa klitoriksesta. On mielenkiintoista oppia, miten eri tavalla muinaiset kulttuurit ovat nähneet nämä asiat verrattuna patriarkaattiin joka myöhemmin alkoi muokata ajatusmaailmaamme. Naisen ruumiinjäseniin ja seksuaalisuuteen liitetty häpeä, syyllisyys ja epäpuhtaus ovat järkyttävän syvällä ajattelussamme - tarkkailepa vaikka kuukautissidemainoksia kun niitä seuraavan kerran näet!

Kielletty hedelmä on teoksena myös visuaalisesti hyvin samankaltainen kuin Prinssi Charlesin tunne - tai siis toisinpäin, sillä tämä oli ensin. Kuvamaailma on runsas ja ihanan monipuolinen, tekstauksessa vaihtelevat fontit ja koot; punainen väri on tarkoituksellisen huomiotaherättävä. Typerää ajattelua, oli siihen sorruttu nyt tai vuosisatoja sitten, morkataan ja sille vinoillaan rohkeasti niin että välillä on pakko nauraa sekä itse typeryydelle että Strömquistin sarkasmille.

Suuri suositus! Lue lisää blogeista Luettua elämää, Yöpöydän kirjat ja Kirja vieköön! Lukuhaasteissa tämä sopii Helmetin lisäksi Bookish Tea Party -blogin Lukemattomiin naisiin. Kiitos Sammakolle arvostelukappaleesta!

Jonathan Franzen: Vapaus

Jonathan Franzen 2010. Englanninkielinen alkuteos Freedom. Suomentanut Raimo Salminen. Siltala 2013. Pokkarissa 634 s. Sain kirjan ystävältä.

Franzenin romaani pursuaa ensimmäisiltä sivuilta lähtien niin paljon asiaa ja tarinaa, että suosittelen käyttämään aloitukseen runsaasti aikaa ja keskittymistä. Jos ajatuksen antaa herpaantua, tippuu kärryiltä jo muutaman rivin aikana. Tahti rauhoittuu välillä lyhyiksi hetkiksi, mutta minulta kesti poikkeuksellisen pitkään saada teoksesta sellainen ote, että pystyin välillä edes nauttimaan siitä. Vapaus antaa lopulta aika paljonkin, mutta ihan helpolla se ei lukijaansa päästä.

Vapaus on tarina perheestä ja ihmissuhteista, lapsuuden vaikutuksista ja oman elämän rakentamisesta. Se on paljon muutakin, mutta tästä nyt ensin. Keskeisimmät henkilöt, Walter ja Patty Berglund, löytävät toisensa nuorina ja ovat pitkään avioliitossa, saavat kaksi lasta. Elämä saattaa välillä näyttää ulospäin idylliseltä, mutta intohimot, ideologiat, ahkeruus tai tekemisen puute, rakkauden nälkä ja erimielisyydet ajavat heitä erilleen. Walterin paras ystävä, muusikko Richard Katz näyttelee merkittävää roolia molempien elämässä. Lasten aikuistuessa suhteet ja tasapaino muuttuu, siinä missä toinen löysi itsensä jo nuorena, toinen etsii itseään pitkään, eikä katkeruuksilta vältytä.

Walterin vahva, idealistinen halu suojella luontoa hivuttautuu vähitellen muiden teemojen rinnalle. Se nivoutuu politiikkaan, valtapeleihin, rahaan ja ennen kaikkea nuoreen Lalithaan, jonka merkitys miehen elämässä on varsin suuri jonkin aikaa. Raha ja kunnianhimo - tai sen puute - pyörittävät omia varsin amerikkalaisia kuvioitaan, ja näkyvät mm. perheen pojan Joeyn riskialttiissa sotkuissa, Walterin ideologisissa myönnytyksissä, Pattyn perheen varallisuudessa tai vaikkapa Richardin kivikkoisessa menestyksessä. Vapaus tehdä ja toteuttaa itseään, amerikkalainen yksilönvapaus, lintujen vapaus muuttaa ja pesiä rauhassa - romaanin nimi toistuu useissa teemoissa pitkin matkaa.

Rakkaus on ehkä kuitenkin teemoista vahvin, niin perheenjäsenten välillä, parisuhteissa kuin intohimossa omaan asiaankin. Franzen kuvaa sitä teini-iän himon, fyysisen riippuvuuden, keski-ikän kompromissien, uutuudenviehätyksen ja pitkäikäisten siteidenkin kautta. Rakkaus on kaunista ja kestävää, mutta myös fyysistä, repivää ja kostonhimoista. Vapaus antaa ihmisten olla keskenään täysin erilaisia, vailla yhteisymmärrystä, vailla kykyä tulla toimeen, mutta erilaisin kytköksin kiinni toisissaan kuitenkin. Se näyttää, miten ihminen voi muuttua ja ottaa vaikutteita, ja miten sitä on mahdotonta ennustaa. Lukijakin saattaa ensialkuun ihastua johonkin romaanin hahmoista, tuntea välillä häntä kohtaan vahvaa vastenmielisyyttä, mutta koko ajan ymmärtäen, sillä piirteet ovat pääosin hyvin inhimillisiä ja tuttuja.

Nyt, kirjan luettuani, en tiedä johtuuko tyytyväisyyteni siitä että romaani olisi sittenkin ollut aika hieno, vai siitä, että sain sen luettua. Oli miten oli, on kiva että kirja herättää tunteita suuntaan jos toiseenkin. Tuskastumisen ja suoranaisen turhautumisen voitti lopulta jokin hento punainen lanka, jonka löysin. Uskon, että tämä kirja herättää lukupiirissämme keskustelua enemmän kuin moni muu! Kirjasta lisää blogeissa Lumiomena, Nannan kirjakimara ja Järjellä ja tunteella.