Oululaisen Sentenced-yhtyeen kitaristin esikoisromaani on omakohtaisiin kokemuksiin perustuva, samalla fiktiivinen kertomus hevibändin Euroopan-kiertueelta. Äänessä on niin ikään kitaristi, Hautamaa, joka on pian kiertuematkan alettua varma, että lähtö oli virhe. Porukka on kiertänyt Eurooppaa jo kymmenisen vuotta, soittanut yhdessä viisitoista, ja hitsautunut tiiviisti yhteen. Pää ja kroppa eivät kuitenkaan enää meinaa kestää jatkuvaa ryyppäämistä, valvomista ja yhteenottoja. Kotiin jäävät odottamaan vaimo ja vielä syntymätön poika.
Marras - vainaja, henki, kuoleva - on lakonisen humoristista ja perinpohjaisen synkkää pohjoissuomalaisen miehen ahdistusta olemassaolosta, sukupolvien ketjusta, ystävyydestä ja bändielämän vaikeudesta. Alkoholi on kuulunut aina olennaisena osana tämän bändin kiertueisiin. Viinaa kuluu jo ennen keikkoja, lavalla on janojuomaksi vähintään olutta ja keikan päätyttyä takahuoneessa odottaa rajaton määrä nesteitä. Jatkuva juominen aiheuttaa jatkuvan krapulan, jota lääkitään aina vain enemmän. Keikan edetessä piru on irti yhä useammin: juoppohullut miehet riitelevät, tappelevat ja aiheuttavat pahennusta. Seuraavan päivän morkkis jatkuu lähes jokaöisten liskojen ja painajaisten kera.
Rankan kiertueen aikana kitaristimme käy läpi suhdettaan erakoituneeseen isäänsä ja syntymäisillään olevaan poikaansa. Hän haluaisi pahan karman katkeavan, mutta pelkää, että paras tapa pelastaa lapsi olisi lopettaa itsensä. Ajatus itsemurhasta kulkee miesten matkassa läpi Euroopan. Kuukauden kiertue koettelee itse kunkin parisuhdetta. Tuskasta ja kaipuusta puhutaan vain kännissä, jos silloinkaan. Silti miehet tuntevat toistensa ajatukset. Kun painajaisista herää omaan huutoonsa, vain bändikaveri tietää mistä on kyse.
Synkkää, mutta häpeilemättömyydessään koomista on näiden veljesten yhteiselo ja sanailu. Lopakka kuvaa säälimättömän yksityiskohtaisesti niin päävammat, ripulit kuin pissakakkavitsitkin. Kieli on toisaalta räävitöntä, toisaalta älykkään pohdiskelevaa. Lopakka yhdistää taitavasti pohjoissuomalaisen junttiuden suuriin olemassaolon kysymyksiin ja maalaa suorastaan kauniin kuvan hajoamaisillaan olevan miehen mustista ajatuksista. Kirjailija onkin maininnut (HS 12.2.2014) yhdeksi esikuvakseen Charles Bukowskin: teksti on samalla tavalla konstailemattoman koomista ja yleisinhimillistä.
Vaikka kiertue on tiivis, on päähenkilöllämme aikaa katsella Euroopan kaupunkeja. Yllättäen teos onkin myös matkakertomus. Lähes jokaisesta keikkakaupungista tarttuu mukaan arkkitehtuuria, historiaa ja muistoja. Hautamaa pohtii uskonnon vaikutusta ihmiskunnan historiaan ja diktatuurin käsittämättömyyttä kulkiessaan samoja katuja kuin varhaiset muusikot aikoinaan.
Kirja ei valitettavasti noussut suosikkeihini. Keskenkasvuinen ja vastuuton rellestäminen kävivät voimilleni ja vaikka tunnistin miehissä paikoin jotain tuttua omilta Oulun-vuosiltani, en enää viihtynyt heidän seurassaan. Täytyy kuitenkin sanoa, että sujuvaa tekstiä oli mukava lukea. Miesten välinen sanailu on aitoa, samoin kuin kuvaus mielen särkymisestä, halkeamista ja peloista tuntuu varsin todelliselta.
Kirjasta ovat kertoneet myös mm. Sara, Taika ja Kirsi. Kuittaan teoksella Helmet-haasteen kohdan 45: suomalaisesta miehestä kertova kirja.
Kuvauksesi perusteella ei taida olla minunkaan suosikkejani, joten jää varmasti lukematta. Olen kyllä ihaillut kirjan perisuomalaista nimeä ja rehellinen sanailu on aina ilo, varsinkin jos se osataan tehdä synkistä asioista jopa hauskasti.
VastaaPoistaKuolema on tavallaan teemana myös Lopakan gradussa, jossa hän tutki kuolinilmoitusten muistovärssyjen metaforia.
Poista