Olen käynyt maailman äärissä ja nyt tiedän mitä panisin kapiokirstuuni. Panisin sinne kaikki sisareni.
Tällä kertaa ajattelin lähestyä Helmetin lukuhaasteen kohtaa 45 eri tavalla kuin aikaisemmin. Sen sijaan että olisin lukenut tuoreen esikoisteoksen, valitsin sellaisen lempikirjailijani, jonka esikoista en syystä tai toisesta ole vielä lukenut. Ja niinpä päädyin pian Kate Atkinsoniin. Museon kulisseissa on vuodelta 1995 ja selvästi siitä aistii jo sitä Atkinsonille tunnistettavaa ilmaisutapaa, mitä löytyy niin hänen Jackson Brodie -dekkareistaan kuin upeista romaaneista Elämä elämältä ja Hävityksen jumala. Hänen teoksistaan on suomennettu myös Ihmiskrokettia, jonka otan varmasti lukulistalleni.
Tässä romaanissa Ruby Lennox kertoo sukunsa historian 1800-luvun lopulta 1990-luvulle saakka. Tarina on hänen äitinsä suvun, ketju aikaansa eksyneitä naisia, ketju traagisia kohtaloita ja epäonnistuneita valintoja. Atkinson kirjoittaa värikkään vuosisadan täyteen hauskoja yksityiskohtia, ironisia sivuhuomautuksia ja toisiinsa kietoutuvia juonteita. Samalla se on täynnä surua ja menetyksiä, eroja ja välinpitämättömyyttä, äitien ja tyttärien välistä kahnausta sekä sisarusten välistä rakkautta ja kateutta.
Molemmat maailmansodat puhkovat märkiviä haavoja Rubyn sukuun, mutta Atkinson ei paisuta sota-aikojen merkitystä eikä romaani ole sotaromaani. Yhtä suureen merkitykseen saattaa nousta mikä tahansa muu onnettomuus, sisaren kuolema, tulipalo, häät tai äidin uskottomuus. Se mihin Rubyn tarina kulminoituu, on onnettomuus jonka hänen lapsenmielensä on aikoinaan torjunut ja unohtanut täysin. Lukija hoksaa sen jossain kohtaa, mutta kertojalta menee pitkään ennen kuin hän muistaa ja ymmärtää.
"En minä kuitenkaan usko että kuolleet katoavat ikiajoiksi, uskotko sinä?"
"Ei mikään katoa ikiajoiksi, kaikki on tuolla jossain. Joka ikinen nuppineula."
"Nuppineula?"
Ruby kokee olevansa väärinymmärretty, väärässä perheessä, väärän äidin tytär. Monet miehet jäävät tässä romaanissa (paria Albertia lukuunottamatta) sivurooliin. Tämä on äitien ja tyttärien tarina, eikä varmaankaan ole tytärtä joka ei olisi joskus tuntenut kuin Ruby. Hänen äitinsä Bunty (Berenice) ei kuitenkaan kerro juuri mitään, mikä selittäisi mitään. Niinpä suvun tarinan palaset eivät yhdisty Rubyn voimin, vaan kirjailijan, joka ripottelee yksityiskohtia menneisyydestä pitkin matkaa. Vasta Buntyn kuoltua Rubylla alkaa hahmottua kokonaisuus - Alice, Nell, Rachel, Lillian - naisista jotka ovat eläneet ennen häntä. Pieni kuva vanhassa medaljongissa pysyy pitkään arvoituksena. Kovin moni nainen on joutunut nopeasti tekemään päätöksiä elämästä jota eivät ole pystyneet itse valitsemaan. Liian moni olisi ollut valmis jättämään kaiken taakseen. Yhtä moni joutuu lähtemään tahtomattaan.
Teoksen nimi Museon kulisseissa jää minulle hieman hämäräksi. Pariin otteeseen Ruby miettii kotikaupunkinsa Yorkin rikasta historiaa (Yorkissa on liikaa historiaa, menneisyys on niin tupaten täynnä että toisinaan tuntuu kuin ei olisi tilaa eläville), kotitalonsa vanhoja kummituksia ja kerrostumia, jotka voisivat tuntua museolta. Minulle sanassa museo on kuitenkin jotain liian selkeää ja siistiä, jotta se sopisi tähän sotkuiseen, riidanhaluiseen ja melodramaattiseen sukuun, jonka miehet ovat joko enkelikiharaisia muistoja tai arkisia juoppoja. Museon kulisseissa on niin runsas romaani, että sen makuun oli alkuun vaikea päästä. Mutta kun Atkinsonin tahdista ja tyylistä sai otteen, rakastuin teoksen elämänmakuun ihan täysillä. Välillä se vilisee briteille tuttuja viittausia, joita googlettaminenkaan ei välttämättä avannut eli jotain jäi ymmärtämättä. Suomentaja Leena Tammiselle hatunnosto työstä joka ei varmasti ole ollut helpoimpia!
Tästä romaanista jää paljon muistoja mieleen. Se on ehdottomasti yksi lisä alkuvuoden parhaimmistoon. Blogeissa Lumiomena, Donna mobilen kirjat ja Luetut, lukemattomat lisää mietteitä. Helmetin lukuhaasteessa siis kohta 45: Esikoiskirja. PopSugar Reading Challenge: A book with a bird on the cover. Seinäjoen aikamatkahaasteessa tämä sopii lähes mille tahansa vuosikymmenelle; minä sijoitan sen 1950-luvulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti