Nina George 2013. Saksankielinen alkuteos Das Lavendelzimmer. Suomentanut Veera Kaski. Bazar 2016. Pokkarissa 351 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.
Tarina lähtee liikkeelle Pariisista ja kirjan kansikuvakin vie Pariisiin, mutta aika pian lukija pääsee liikkeelle pois kaupungista, matkalle jokilaivassa, kaunokirjallisuusapteekissa. Sen omistaja, viisikymmenvuotias Jean Perdu, on taitava työssään, löytää asiakkaan tarpeita vastaavaa luettavaa, parantaa sydänsärkyjä, unettomuutta, itsetuntoja tai vaikkapa koti-ikävää. Hänen omassa sydämessään on kuitenkin valtava aukko - tai ehkä pitäisi sanoa, että sydän on jäässä - sillä hän on menettänyt kaksikymmentäyksi vuotta sitten rakastetun eikä ole erosta toipunut.
Eräänä päivänä kirjalaivaan astuu nuori kirjailija ja hetken mielijohteesta Perdu irrottaa laivansa laiturista ja miehet lähtevät seikkailulle kohti etelää - toinen tarinoiden löytämiseksi, toinen haavojensa parantamiseksi. Perdu on nimittäin lukenut rakkaansa kirjoittaman kirjeen eikä elämä voi enää jatkua ennallaan. Tunnerikas, kylläinen ja aistikas matka kanavia ja jokia pitkin herättää tunteita ja elämänjanon. Matkaan mahtuu ystävyyttä, uusia ihmisiä, kirjeitä, paljon hyvää ruokaa, mutta ennen kaikkea oman sisimmän tutkimista. Onko Perdu valmis hyvästelemään menneisyytensä ja valmis ottamaan vastaan rakkautta, jonka hän on ehkä löytänyt uudelleen?
Söpön ja romanttisen romaanin parasta antia on tietysti päähenkilöiden rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kirjojen ja tarinoiden parantava voima, usko lukemiseen ja kirjakauppoihin. Rakastuin myös tarinan miljööseen ja selasinkin yhden päivän Google Mapsista laivareitin suloisia satamia, kyliä ja kaupunkeja. Ne todellakin ovat olemassa ja synnyttävät valtavan kaipuun lähteä Ranskan maaseudulle ja etelän rannikolle, oppia ääntämään kaikki eksoottiset nimet. Mikä tuoksujen, äänten, kasvillisuuden ja värien yltäkylläisyys! Kukkia, keskiaikaisia kujia, kissoja, lempeitä kesäöitä, tähtitaivaita ja romanttisia kohtaamisia. Tuoretta leipää, laventelipeltoja, kypsyviä hedelmiä, runsaita aterioita ja sielua parantavaa viiniä.
Mutta entäpä se tunteiden hyöky? Olinko valmis sellaiseen? Aika harvoin luen tämäntyyppistä kirjallisuutta, ja tunnustan ihan suoraan, etten kai arvosta tällaista söpöilyä (lue: hömpää) tarpeeksi, sillä monet muut kirjat ajavat aina edelle. Silti, silloin harvoin kun tällaisen päätän lukea, viihdyn niiden parissa ja suorastaan nautin hetkistä tämänkin hömpän kanssa nojatuolissa ja sängyssä. Suorastaan odotin että se herättäisi minussakin uinuvia tunteita - sillä sen tämä tosiaan osasi tehdä. Mietin jo, että olenko syyllistynyt samanlaiseen tunnekylmyyteen kuin Jean Perdu ja tarvitsen ulkopuolista apua hanojen avaamiseen!
Vaikka ihanaa olikin monella tavalla, oli tässä romaanissa elämänviisautta ja mietelausehenkistä tavaraa niin paljon, että hypin välillä niiden yli tai ainakaan en jaksanut paneutua niiden sanomaan. Loppu on tietysti onnellinen ja ihmiset löytävät ja saavat toisensa. Kenelle Jean Perdu itse suosittelisi tätä kirjaa? Ehkä sille kyyniselle työnarkomaanille, joka ei tiedäkään kaipaavansa lepoa, rakkautta, Välimerta ja hitaasti kypsennettyä hyvää ruokaa. Kirjan lopusta löytyy muuten sekä ruokareseptejä että kirjalista erilaisiin tunne-elämän vaivoihin!
Helmetin haasteessa sijoitankin tämän kohtaan 46: Kirjassa syödään herkkuja. Seinäjoen kirjaston hahmohaasteesta kuittaan ruoan ystävän. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa tämä menee kohtaan 36: A book with a travel theme. Kirjasta voi lukea myös näistä blogeista: Kirsin Book Club, Todella vaiheessa ja Lukuneuvoja.