Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa

Nina George 2013. Saksankielinen alkuteos Das Lavendelzimmer. Suomentanut Veera Kaski. Bazar 2016. Pokkarissa 351 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tarina lähtee liikkeelle Pariisista ja kirjan kansikuvakin vie Pariisiin, mutta aika pian lukija pääsee liikkeelle pois kaupungista, matkalle jokilaivassa, kaunokirjallisuusapteekissa. Sen omistaja, viisikymmenvuotias Jean Perdu, on taitava työssään, löytää asiakkaan tarpeita vastaavaa luettavaa, parantaa sydänsärkyjä, unettomuutta, itsetuntoja tai vaikkapa koti-ikävää. Hänen omassa sydämessään on kuitenkin valtava aukko - tai ehkä pitäisi sanoa, että sydän on jäässä - sillä hän on menettänyt kaksikymmentäyksi vuotta sitten rakastetun eikä ole erosta toipunut.

Eräänä päivänä kirjalaivaan astuu nuori kirjailija ja hetken mielijohteesta Perdu irrottaa laivansa laiturista ja miehet lähtevät seikkailulle kohti etelää - toinen tarinoiden löytämiseksi, toinen haavojensa parantamiseksi. Perdu on nimittäin lukenut rakkaansa kirjoittaman kirjeen eikä elämä voi enää jatkua ennallaan. Tunnerikas, kylläinen ja aistikas matka kanavia ja jokia pitkin herättää tunteita ja elämänjanon. Matkaan mahtuu ystävyyttä, uusia ihmisiä, kirjeitä, paljon hyvää ruokaa, mutta ennen kaikkea oman sisimmän tutkimista. Onko Perdu valmis hyvästelemään menneisyytensä ja valmis ottamaan vastaan rakkautta, jonka hän on ehkä löytänyt uudelleen?

Söpön ja romanttisen romaanin parasta antia on tietysti päähenkilöiden rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kirjojen ja tarinoiden parantava voima, usko lukemiseen ja kirjakauppoihin. Rakastuin myös tarinan miljööseen ja selasinkin yhden päivän Google Mapsista laivareitin suloisia satamia, kyliä ja kaupunkeja. Ne todellakin ovat olemassa ja synnyttävät valtavan kaipuun lähteä Ranskan maaseudulle ja etelän rannikolle, oppia ääntämään kaikki eksoottiset nimet. Mikä tuoksujen, äänten, kasvillisuuden ja värien yltäkylläisyys! Kukkia, keskiaikaisia kujia, kissoja, lempeitä kesäöitä, tähtitaivaita ja romanttisia kohtaamisia. Tuoretta leipää, laventelipeltoja, kypsyviä hedelmiä, runsaita aterioita ja sielua parantavaa viiniä.

Mutta entäpä se tunteiden hyöky? Olinko valmis sellaiseen? Aika harvoin luen tämäntyyppistä kirjallisuutta, ja tunnustan ihan suoraan, etten kai arvosta tällaista söpöilyä (lue: hömpää) tarpeeksi, sillä monet muut kirjat ajavat aina edelle. Silti, silloin harvoin kun tällaisen päätän lukea, viihdyn niiden parissa ja suorastaan nautin hetkistä tämänkin hömpän kanssa nojatuolissa ja sängyssä. Suorastaan odotin että se herättäisi minussakin uinuvia tunteita - sillä sen tämä tosiaan osasi tehdä. Mietin jo, että olenko syyllistynyt samanlaiseen tunnekylmyyteen kuin Jean Perdu ja tarvitsen ulkopuolista apua hanojen avaamiseen!

Vaikka ihanaa olikin monella tavalla, oli tässä romaanissa elämänviisautta ja mietelausehenkistä tavaraa niin paljon, että hypin välillä niiden yli tai ainakaan en jaksanut paneutua niiden sanomaan. Loppu on tietysti onnellinen ja ihmiset löytävät ja saavat toisensa. Kenelle Jean Perdu itse suosittelisi tätä kirjaa? Ehkä sille kyyniselle työnarkomaanille, joka ei tiedäkään kaipaavansa lepoa, rakkautta, Välimerta ja hitaasti kypsennettyä hyvää ruokaa. Kirjan lopusta löytyy muuten sekä ruokareseptejä että kirjalista erilaisiin tunne-elämän vaivoihin!

Helmetin haasteessa sijoitankin tämän kohtaan 46: Kirjassa syödään herkkuja. Seinäjoen kirjaston hahmohaasteesta kuittaan ruoan ystävän. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa tämä menee kohtaan 36: A book with a travel theme. Kirjasta voi lukea myös näistä blogeista: Kirsin Book Club, Todella vaiheessa ja Lukuneuvoja.

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Oyinkan Braithwaite 2018. Englanninkielinen alkuteos My Sister, the Serial Killer. Suomentanut Kaisa Kattelus. WSOY 2020. 235 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kirjan nimi ja kansi herättivät heti huomioni, kun siihen ensimmäisen kerran törmäsin (muistaakseni Main blogissa Kirjasähkökäyrä). Ajattelin, että tämän täytyy olla jotain piristävän erilaista ja hauskaakin ehkä!

Nigerialais-englantilainen Braithwaite on tosiaankin kirjoittanut massasta pirteällä tavalla poikkeavan romaanin, joka kertoo siskoksista, Koredesta ja Ayoolasta, sekä kauneuden hinnasta. Lähtötilanne on se, että siskoksista kauniimpi, Ayoola, soittaa Koreden avukseen. Nuori nainen on tappanut miesystävänsä, joten kylpyhuone pitäisi siivota ja ruumis hävittää. Jälleen kerran Korede rientää hätiin ja hoitaa homman. 

Ayoola on todellakin tyttö, joka kääntää päät. Arkisempi Korede työskentelee sairaalassa ja on palavasti ihastunut erääseen lääkäriin. Miten tunteiden käy, kun Ayoola astuu työpaikalle ja saa lääkärin pään pyörälle? Siskosten välinen suhde ja mieskuviot ovat romaanin selkein kuvio ja juoni, mutta toki teoksessa on muutakin. Vaikka sisaruussuhde on vahva, Korede joutuu kärsimään rakkaudettomuudesta ainakin äitinsä taholta. Lämpöä tosin alkaa löytyä tarinan edetessä varsin yllättävältä suunnalta.

Tarinan edetessä ja Koreden pelkojen kasvaessa paljastuu vähitellen lisää tyttöjen taustasta ja perhe-elämästä. Sillä ei kai pelkkä kauneus voi synnyttää puukkoa heiluttavaa sarjamurhaajaa? Mustan huumorin ja satiirin taustalla on vakavia teemoja, mutta niihin ei jäädä sen enempää, niitä vilautellaan ja esimerkiksi tyttöjen isän kohtalosta annetaan vain vihjeitä. 

Braithwaite kuvailee perheiden ja parisuhteiden muodostamisen kautta nigerialaisen keskiluokan arvomaailmaa, tavoitteita ja unelmia. Kaipasin kuitenkin lisää jotain - en oikein osaa sanoa mitä, ehkä pureutumista nigerialaiseen yhteiskuntaan. Pienehkö pettymys teos taisi siis olla, vaikka sen parissa periaatteessa viihdyinkin hyvin  Välipalamainen kirja etenee nopeasti ja luvut ovat hyvin lyhyitä.

Lue lisää blogeista Reader, why did I marry him? ja Amman kirjablogi. Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 37: Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa. Kirja sopii hyvin Vahvat naiset -lukuhaasteeseen. Seinäjoen kirjaston haasteen hahmoista kuittaan rakkauselämässään aktiivisen. Goodreadsin ATY-haasteessa kohta 10: A book with a female villain or criminal.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Vigdis Hjorth 2016. Norjankielinen alkuteos Arv og miljø. Suomentanut Katriina Huttunen. S&S 2019. 379 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Romaanin kertoja on viisikymppinen Bergljot, perheensä vanhin tytär, joka on katkaissut välit sisaruksiinsa ja vanhempiinsa 23 vuotta aikaisemmin. Iäkkäiden vanhempien testamentti aiheuttaa katkeruutta isoveljessä, ja vaikka Bergljot itse ei mitään odotakaan, hän ajautuu sisarusten väliseen kahnaukseen siitä, miten perheen kesämökit ja varallisuus pitäisi jakaa. Sähköpostiviestit ja puhelut alkavat ja muistuttavat jälleen kerran siitä, miksi välit oli aikoinaan pantava poikki.

Bergljot on käyny terapiassa ja käsitellyt pitkään salaisuutta, jotain mitä hänelle tapahtui lapsena. Isä tietää totuuden ja isän kuoleman jälkeinen keskustelu perinnönjaosta tuo huoneeseen takaisin sen suuren elefantin, aiheen josta on oltu hiljaa 23 vuotta. Bergljot haluaisi tulla kuulluksi, mutta hänen äitinsä vahvat reaktiot estävät aidon keskustelun. Kirjeenvaihto siskon kanssa äityy yöllisiin vuodatuksiin siitä, miten mahdotonta on löytää sovinnon, totuuden ja anteeksiannon välinen kompromissi, jos hänet sivuutetaan jatkuvasti.

Juuri tämä mahdollisuus, tämä epätotuus, on ollut ääneen lausumattomana kaikkien puheluidemme pohjalla, keskustelumme olivat olleet epätosia.

Psykologisesti ihailtavan tarkkanäköinen ja älykäs romaani ruotii niitä vaihtoehtoja ja mahdollisia rooleja, joita perheenjäsenet saattavat ottaa tilanteessa, jossa todisteita ei ole, eivätkä välit voi mitenkään pysyä ennallaan. Tunnustaessaan todeksi Bergljotin lapsuudessa tapahtuneen asian äiti myöntäisi oman roolinsa peittelijänä ja rikoskumppanina. Sisko Astridin moraali ei kestä äidin hylkäämistä, muttei isosiskonkaan, vaan kaipaa sovintoa näiden välille. Mutta sehän edellyttäisi äidin tunnustusta. Onko tärkeämpää pitää kulissit yllä ja antaa lapsenlapsille onnellisia hetkiä sukulaisten parissa, yhteisellä kesämökillä? Sitäkin Bergljot yritti vielä kun lapset olivat pieniä, mutta nyt on hänen vuoronsa tulla kuulluksi. 

Hjorthin kerronta on omintakeista ja kesti hetken päästä sen makuun. Kerronta on hyvin toisteista, mutta samalla ilmavaa, kuin ajatuksenvirtaa, joka jää junnaamaan paikoilleen. Osaan kuvitella, ettei kerronta ole ihan kaikkien makuun, mutta siinä on puolensa. Välillä sitä värittävät Bergljotin keskustelut ystävien kanssa, viittaukset kuuluisiin psykoanalyytikoihin ja rinnastukset Peer Gyntin näytelmään. Kirjailija paljastaa menneisyydestä vähän kerrallaan samalla kun taistelu perinnöstä siirtyy keskiöstä sivuseikaksi.

"Raivokkaan rehellisyytensä" (kustantaja) ansiosta teos saa pohtimaan ihmissuhteita ja niitä ylläpitäviä omituisia solmuja, perheen sisäistä dynamiikkaa ja yksilön vahvuutta tasolla, johon vain parhaat romaanit yltävät. Taustalla vaikuttava tapahtuma on ikävä ja järkyttävä, mutta siinä ei vellota, eikä se loppujen lopuksi ole edes se varsinainen aihe, mitä romaani käsittelee. Veri on todellakin vettä sakeampaa, mutta ovatko siteet aina sen arvoisia?

Tästä kotimaassaan huomiota herättäneestä, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaasta lisää blogeissa Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 13: Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin. Teos sopii myös hyvin Vahvat naiset -lukuhaasteeseen. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa sijoitan tämän kohtaan 4: A book with monochromatic color.

Anni Kytömäki: Margarita

Anni Kytömäki 2020. Gummerus. 582 s. Sain kirjan joululahjaksi. Kuva kustantajan.

Tiesin jo ennen kuin Kytömäki voitti Finlandian, että tämä kirja on mieluinen, mutta kesti aikansa että löysin siihen sopivan lukumoodin. Joskus käy niin että kun kirja on odotettu ja ylistetty, alkaa itsekin kasata paineita sopivan lukuhetken löytämiseksi. Aloitin nimittäin kirjan jo joululomalla, mutta aika ei ollut oikea, enkä oikein pystynyt sisäistämään lukemaani. 

Nyt pystyin! Margarita vaatii keskittymistä ja aikaa, sillä sen tarina on monisyinen ja Kytömäki kirjoittaa yhtä tarkkaa ja kuvailevaa tekstiä kuin ennenkin. Kultarinta, Kivitasku ja Margarita ovat kaikki upeita, perusteellisesti kirjoitettuja romaaneja, jotka herättävät historian henkiin ja saavat lukijan arvostamaan luontoa ja sen moninaisuutta. Tällä kertaa tarina sijoittuu sotaan ja 1950-luvun alkuun, hämäläiseen Kankariston kylpyläkylään, sen metsiin sekä polion ravistelemaan Helsinkiin.

Senni jatkaa sodassa kuolleen isänsä uraa Kankariston kylpylän hierojana. Isän opetukset ja neuvot kuiskivat huoneessa, kun Senni käsittelee kesävieraiden jäykkiä hartioita. Nuoren naisen elämä on pienellä alueella, isovanhempien metsätöllin, kylpylän ja kauppalan välisillä poluilla ja virroissa, Iso-Huhkaimen saaressa ja rantapromenadilla. Kesäkuinen seikkailu ja juhannusyö luovat kuitenkin uutta elämää, Senni sairastuu vakavasti ja joutuu kamppailemaan hengestään. Hänen sisällään kasvaa vauva, joka on tappaa äitinsä.

Sennin palattua takaisin Kankaristoon kylpylä on myyty ja naisen on löydettävä uusi suunta. Hän lähtee Helsinkiin opiskelemaan lääkintävoimistelijaksi. Senni omistautuu polion rikkomille lapsille ja heidän kuntoutumiselleen. Side Vehkasalon metsiin säilyy, kun metsätyöläiset löytävät hiekasta ruumiin, jonka Senni tunnistaa. Ehkä juhannusyö ei mennytkään niin kuin hän oli kuvitellut. Myöhemmin käy myös ilmi, ettei hänelle ole kerrottu totuutta siitä, mitä tapahtui hänen synnytettyä vaativan lapsensa. 

Vehkasalon metsissä on myös joki, jonka virrassa asuu jokihelmisimpukka (Margaritifera margaritifera) - yksi romaanin minäkertojista. Eläin kärsii metsän raivaamisesta ja joen mylläämisestä. Yksi Sennin hierottavista on päättänyt pelastaa simpukat, vaikkei Vehkasaloa enää ehdikään pelastaa. Sennin ja joen maaginen yhteys ei onneksi päädy pelkkään kuolemaan, sillä Senni saa tärkeän tehtävän ja kantaa 46 jokihelmisimpukkaa peltisankoissa turvallisempaan, koskemattomaan uomaan. 

Minulla on tehtävä, kuiskaan äänettömästi. --- Silmissäni ja pääni sisällä hehkuu, mutta auringonpistos se ei ole. Lihassolut supistuvat ja rentoutuvat, askel on pitkä ja verkkainen, Kankariston poluilta peritty. Hoidan valtiollista velvollisuuttani suurena ja voimakkaana, tyystin toisin kuin viisi vuotta sitten. Minua ei väsytä enää koskaan, ei ainakaan ennen kuin olemme perillä, ja siitä eteenpäin en osaa kuvitella mitään.

Romaani on ylistys luonnolle ja sen uskomattomille yksityiskohdille, elämän kiertokululle ja ogranismien välisille yhteyksille, kuolemaa unohtamatta. Miten upeasti ihminen voikin olla osa ympäristöään, kuin itse jokihelmisimpukka! Kytömäen kieli pursuaa luontosanastoa ja vertauskuvia, joiden varassa ja avulla Sennin elämä jatkuu menetyksistä huolimatta. Kieli on tavattoman kaunista, mutta se myös vaatii lukijaltaan keskittymistä, sillä ainakin minulla tipahtamisen riski oli läsnä. Oliko kuvailevia yksityiskohtia jopa liikaa?

Tupasvillat, suopursut ja linnut, kuusen alla nukkuva Aaro, koko metsä uuttuu jokeen. Vatsanpohjasta huikenee kylmiä ja kuumia väreitä, aallot vilistävät varpaankärkiin, kieppuvat sitten takaisin ja pakkautuvat yhteen pisteeseen. Poskiin kohoaa veren hehku. Haukon yötä ja metsän huuruja, jalat ja kädet erkanevat tähdensakaroiksi. Virta juoksee lävitseni, ja taivun sen lempeen pohjaan saakka.

Romaanissa on upeita yhteyksiä, jotka paljastuvat vähitellen, osa niistä hyvinkin myöhään, mutta ne pitävät osaltaan mielenkiinnon yllä ja saavat suorastaan haukkomaan henkeä. Mikä rooli on nuorella Mikolla, joka teoksen alussa joutuu asemasotaan ja katoaa? Onko se Sennin isä, jonka kanssa Mikko ehtii keskustella ennen tämän kuolemaa? Miksi Sennin juhannuksena kohtaamat helsinkiläiset kulkevat poliosairaiden lasten osastolla, ja mikä yhteys on maailmalla menestyneen toimittajan ja Sennin välillä? Margaritassa on monia kokonaisuuden kannalta merkittäviä hahmoja, jotka kasvavat tarinan edetessä, jotka vuorollaan noudattavat annettuja määräyksiä valtion hyväksi.

Yksi merkittävistä teemoista romaanissa on naisen oikeus ruumiiseensa ja ruumiillisuus ylipäätään. Senni ei saa tukea raskauden aiheuttamaan myrkytystilaan ja on menettää henkensä. Sodan jälkeisessä jälleenrakennuksen hengessä naisenkin tulee osallistua ja antaa ruumiinsa valtion kasvun hyväksi. Synnyttäminen on naisten isänmaalleen suorittamaa asevelvollisuutta. Fyysisyys on voimakkaasti läsnä tietysti Sennin työssä hierojana ja sairaalassa, mutta myös hänen kävellessään työmatkoja, antautuessaan virralle tai kantaessaan jokihelmisimpukoita. Kytömäki kirjoittaa ruumiillisuuden uskomattoman kauniiksi osaksi teosta. Tavalla joka saa kenet tahansa uskomaan omiin vahvuuksiin, liekkumaan liaaneissa tai hyppimään mättäältä toiselle.

Isän ja tyttären välinen yhteys oli merkittävässä roolissa Kultarinnassa ja tässäkin se kantaa pitkälle. Senni on hahmona vähäeleinen ja ehkä melankolinenkin, mutta rohkea ja pitää päänsä. Muuttuvan Suomen virtaukset jättävät häneen jälkensä ja välillä tuntuu, selviääkö hän kaikesta, sillä kaikesta sisältämästään vahvuudesta huolimatta Margarita ei ole kovin toiveikas tai toivoa herättävä romaani. Jos naisen asema paraneekin, jokihelmisimpukan tai metsien asema ei.

Osan runsaan romaanin teemoista ja tasoista varmasti unohdinkin. Tämä kestäisi toisenkin lukukerran! Lue lisää blogeista Kirsin Book Club, Annelin kirjoissa ja Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa käytän tämän kohtaan 27: Kirjan päähenkilö on eläin. Seinäjoen kirjastohaasteessa kuittaan tällä hahmon 23: luonnossa liikkuja. Kirja sopii mainiosti myös Vahvat naiset -lukuhaasteeseen.

Terhi Törmälehto: Taavi

Terhi Törmälehto 2021. Otava. 298 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Onnea serkulle uudesta romaanista, jonka ilmestymistä olen jo ehtinyt odottaa innolla! Taavi on fiktiivinen kertomus kirjailijan isoisästä Taavi Törmälehdosta, hurjapäästä, joka karkasi sotaan 17-vuotiaana. Sotaromaani siis, mutta ihailtavan erilainen. Taavin tarinan kautta pääsemme osaksi niitä sodan puolia, joista ei ole paljon puhuttu. Kiinnostavaa ei nimittäin ole pelkästään se, millä sanoin sodasta kerrotaan, vaan myös se, mistä paljosta on jätetty kertomatta näihin päiviin saakka.

Jaksa vielä vähän aikaa, Taavi. Kohta se alkaa.

Oliko Taavin luonne olemassa jo ennen sotaa, vai sotako hänestä teki sellaisen, joka menee etulinjassa esimerkkinä muille, joka kaipaa toimintaa ja halveksuu pelkureita? Haapavetinen, pienen kylän poika on odottanut sotaan pääsyä jo aikansa. Reippaan jääkärin paikka on siellä missä eniten tapahtuu ja niin pelottavaa kuin se onkin, Taavi nauttii siitä. Taistelu on se, minkä hän taitaa hyvin, sota ja tappaminen ovat sitä, mitä hän on, sillä nuorella miehellä ei ole ammattia, tilaa tai morsianta, joiden vuoksi kaivata kotiin.

Taavin sodan rinnalla romaani seuraa hänen äitinsä Ruusan yksityistä sotaa. Äiti pelkää ja toivoo, ja pitää tukkimiehen kirjanpitoa kaikista niistä vainajista, jotka hänen lapsensa on tehnyt. Haapavedellä on maatilan työt, alati vähenevät ruokavarat, evakot ja liuta lapsia joista huolehtia. Kahdensadan kuudenkymmenen askeleen päässä talosta on myös kellari, jossa Ruusa käy huutamassa tuskaansa. Kun Taavi palkitaan Mannerheimin ristillä, saa Ruusakin kyläläisten huomion. Mitä ajatella sankareista ja mahdollisesta omasta uhrista? Missä menee yksityisen tuskan ja maan yhteisen uhrautumisen välinen raja?

--- vaikka suuta polttaa ja minusta olisi kohtuullista, että saisin edes sen unohtaa, että orpojakin minun poikani tekee.

Äänen tarinassa saa myös Taavin nuorempi veli Veikko, herkkä lapsi joka piirtää lintuja ja kokee jäävänsä vähitellen sankariveljensä varjoon. Ehtiikö Veikko sotaan, pitääkö Ruusan pelätä sitäkin. Siinä missä Ruusa ja Veikko ovat molemmat minä-kertojia, äänistä on pakko mainita erikseen kaikkitietävä kertoja, jonka tehtävänä on kuvailla Taavia ja tämän sotaa. Tämä kertoja ei nimittäin tyydy vain kuvaamaan tapahtumia, näkemäänsä tai Taavin ajatuksia, vaan hän kommentoi ja keskustelee kohteensa kanssa. Kaikkitietävä kertoja toppuuttelee, huolehtii, muistuttelee ja näpäyttää. Ja tässä onkin yksi tämän romaanin muista erottava piirre! Tällaiseen kertojaan törmää harvoin! Ja voi miten eläväksi se tekstin tekeekään.

Et sinä katso pakenevaa joukkoa siviilejä ja sano: herkullinen maali. Et sinä saatana niin sano. 

Törmälehdon tekstissä on toki paljon muutakin elävää, kuten luonnon ja ympäristön yksityiskohtien runsaus. Sota tulee lähelle hajuissa, vuodenajat sumuissa, lumihangissa, niskaan polttavassa auringossa tai vesisateessa. Erityisen konkreettisia ovat kotitilan keittiö, pullapitkon sitko, paljaan jalan askeleet maantiellä ja hevosen turvallinen karva. Sodasta siirrytään välillä vuoteen 1967, jolloin Taavi työskentelee Göteborgissa hitsaajana. Mikä on tämän kesän merkitys kokonaisuuden kannalta? Mitä tulee palkitusta sotasankarista, joka ei pysy aloillaan?

Näihin tappoihin liittyy paljon halua ja kertomista. Ja nyt kun Taavi sen hoksaa, ei paluuta taida olla.

Taavi on ristiriitaisia tunteita herättävää tekstiä, mutta niinhän sodat ovat. Se on tyly ja järkyttävä, mutta myös todella koskettava ja jopa jännittävä. Kaikessa moninaisuudessaan se on hyvin inhimillinen. Tarinalla on tietysti tosielämän taustat - sota, itse sotasankari ja sankarin elämänvaiheet. Jermulehtona tunnettu Taavi on etenkin sukupolvelleen, mutta monille nuoremmillekin tuttu hahmo, jonka teoista on kerrottu paljon. Minulle Taavi on ollut tuttu pelkästään serkkuni isän isänä joka teki jotain kuuluisaa, ja vaikka romaania luinkin, oli hirvittävän mielenkiintoista lukea tästä oikeasti sukuani lähellä eläneestä ihmisestä ja siitä, millaisia hänen sotavuotensa ovat ehkä olleet, mitä hän on ehkä ajatellut ja miten hänen äitinsä on ehkä kaiken sen kokenut. Mielestäni tunnistin Taavin kirjallisessa hahmossa hauskoja yksityiskohtia, joita tunnistan Terhin perheen miehissä!

Serkkutytön esikoisromaani Vaikka vuoret järkkyivät oli sekin ansiokas ja hyvin kirjoitettu teos, mutta (enkä usko että olen nyt ihan subjektiivinen) Taavin ansiot ovat paljon moninaisemmat ja kirjoittaja osoittaa pystyvänsä kirjoittamaan mistä tahansa! Muutama arvio on lehdissä jo julkaisu ja olen oikeasti ihmeissäni, ellei tämä kirja saa ansaitsemaansa huomiota! 

Blogitekstejä ei vielä monta löydy, tässä kaksi: Pikkaraisen kirjakammi ja Anun ihmeelliset matkat. Helmetin haasteessa tämä sopii kohtaan 2: Kirjan on kirjoittanut opettaja. Seinäjoen kirjaston haasteesta kuittaan hahmon 10: sotilas. Vahvat naiset -lukuhaasteeseen tämä sopii hyvin, ja Goodreadsin ATY:ssa sijoitan tämän kohtaan 50: A book published in 2021.