Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehto. 2017. Vaikka vuoret järkkyisivät. Otava. 287 sivua.

Kirjoitan nyt kirjasta, jonka lukemista olen odottanut noin puolitoista vuotta, siitä päivästä lähtien kun sain tietää sellaisen olevan tulossa. Kirja on serkkuni esikoisteos, joten jo pelkästään rakkaan ihmisen pitkäaikaisen haaveen toteutuminen tekee kirjasta kertomisen vaikeammaksi ja liikuttavammaksi kuin minkään aikaisemman blogipostauksen. En myöskään usko, että pystyin lukemaan kirjaa samalla tavalla kuin muita teoksia, sillä tiedän että tässä nuoren naisen kasvutarinassa on kirjailijalle (niin, nyt voin kutsua häntä kirjailijaksi!) paljon omakohtaista ja siksi myös minulle tuttua. Kyseessä on tietysti romaani ja kaiken voisi lukea kuin minkä tahansa tarinan, mutta siihen en tainnut ihan kyetä.

No, aloitetaan. Tarinan päähenkilö on Elsa, lukioikäinen tyttö Kainuusta, perheestä jossa hiljaisella ja nöyrällä körttiläisyydellä on turvallisen vankka asema. Elsa kaipaa kuitenkin jotain ylevämpää, rajumpaa, pyhempää. Jotain millä hän pääsisi lähemmäksi Jumalaa. Elsa ei tahtonyt odottaa ja olla pitkämielinen, eikä hän varsinkaan tahtonut kohdata Herraa vasta lopussa. Hän tahtoi olla niitä joissa oli Henki, hän tahtoi olla niitä nyt.

Vierailu helluntaiseurakunnan kokouksessa tekee sanoja rakastavaan Elsaan suuren vaikutuksen. Henki tulee ihmisiin ja saa heidät puhumaan kielillä. Ystäviensä Talvin ja Miran kanssa Elsa tulee uskoon ja saa yhteyden kaipaamaansa korkeuteen. Henkikin tulee häneen ajallaan ja vieraat sanat alkavat virrata hänen suustaan. Kotona Elsa arastelee eikä paljasta heti kaikkea. Hän kaipaa äitinsä ymmärrystä ja tukea, mutta ei aina uskalla edes kertoa vapaamieliselle äidilleen näistä uusista asioista, eikä äiti koskaan kysy. Vaivaantuneita tytön henkisestä irtiotosta ovat myös hänen isänsä ja isovanhempansa.

Nuoren Elsan rinnalla teoksessa kulkee hieman vanhemman Elsan tarina Kolumbiassa, jonne tyttö on lähtenyt abivuoden jälkeen. Rauhalliseen kainuulaiskylään verrattuna elämä Bogotassa on täynnä aisteja kutkuttavia ääniä, tuoksuja ja makuja, taustalla siintävät upeat vuoret eikä kaduilla ole turvallista kävellä yksin, etenkään eurooppalaisen, harmaasilmäisen nuoren naisen. Elsalla on Bogotassakin oma helluntailainen yhteisönsä ja sissien vankeudesta vapautunut, uskoon tullut Manuel. Elsa on valmis tekemään kaikkensa traumatisoituneen miehen vuoksi, muttei loppujen lopuksi pysty ymmärtämään kaikkea. Ei vaikka Manuel piirtää hänen selkäänsä ja käsivarsiinsa kasveja, eläimiä, kauniita kuvia.

Uskoiko hän, hän halusi uskoa. Voi Jumala eikö hän ikinä saisi olla varma. Toiset astuivat rauhaan kuin laivaan ja hän, oliko se jossain johonkin kirjoitettu että hän ikinä ei.

Vaikka henki on Elsalle voimakkaasti läsnä alusta lähtien, jo nuorena hänen uskonsa rinnalla kulkee pieni epäily, eikä tunne hellitä otettaan kaukana Kolumbiassa. Pikemminkin käy niin, että sen mitä Elsa joutuu kokemaan ja todistamaan, vahvistaa epäilyä, eikä hän olekaan enää valmis kaikkeen siihen, mistä nuorena haaveili. Uskossaan vahvat teinitytöt koettelevat toki rajojaan, mutta eivät lankea maallisiin houkutuksiin. Kolumbiassa Elsa astuu rajan yli ja tekee pitkästä aikaa tekoja ilman tarkoitusta.

Terhin romaani on jo ensimmäisellä viikollaan saanut ansaitsemaansa huomiota. Hesarin ja Aamulehden jutut kiittelevät siitä, miten kirja tekee helluntailaisuutta tutummaksi ja ymmärrettäväksi, lempeällä tavalla. Romaani, Elsan tarina ja tunteet edustavat kuitenkin ennen kaikkea yksilön kokemuksia, vaikka tietysti teos avaa helluntailaisuudesta minullekin aivan uusia asioita. Anna-lehdessä kirjailija kertoo tarkemmin, mikä on ja oli hänen oma suhteensa uskoon ja miksi hän siitä luopui. Vaikka vuoret järkkyivät on hyvin kaunis romaani, jonka yleistunnelma heijastaa samaa kaipuuta ja haikeutta, mitä Elsa kantaa sisällään, loppuun saakka. Sillä toki uskosta ja pyhyyttä sisältävistä sanoista luopuminen on suuri menetys. Elsalle jää vain hento toive, että tulisi jotain, joka täyttäisi tyhjyyttä.

Minulla ei ollut aavistustakaan, millaista kieltä serkkuni kirjoittaisi. No, kieli on hyvin kaunista, miltei lyyristä, mutta tarpeeksi napakkaa, jottei se vie tilaa tarinalta, vaan vahvistaa sitä ja tekee ympäristöistä ja ihmisistä eläväiset. Dialogit jättävät tilaa niin lukijan tulkinnoille kuin romaanin henkilöille itselleenkin, eivätkä ne selitä liikaa. Hahmot ovat moninaisia virsiä veisaavasta isoisästä hurmoksessaan itsetyytyväiseen Virpiin tai nuoreen Talviin, joka jättää kaiken herran haltuun. Arvasin, että tarinaan on ujutettu jotain suvullemme tuttua, ehkä jotain mummullemme ominaista. Muutamien herkullisten ilmausten lisäksi löysin muitakin tuttuja aineksia, tapoja ja luonteenpiirteitä. Tai sitten ylitulkitsin ja olin subjektiivinen, mutta en halua ajatella niin! Olen onnellinen Terhin (mitä ilmeisestä) menestyksestä ja kamalan ylpeä upeasta lopputuloksesta!

Hyödynnän tätäkin teosta Helmetin haasteessa, kohtaan 44: Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta. Minua ennen blogipostauksen kirjasta on tehtinyt tehdä ainakin Kirjaluotsi.