Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

Helena Immonen 2020. Crime Time. 464 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Nyt ymmärrän täysin, miksi Helena Immosta haastateltiin kirjamessuilla niin paljon viime syksynä. Toki viime vuonna ilmestyneestä Kettu-sarjan toisesta osasta Operaatio Aavikkokettu, mutta hänen esikoisteoksensa Operaatio Punainen kettu on niin pelottavan lähellä Venäjän Ukrainan-sotaa, että ihan kuin Immonen olisi osannut ennustaa tulevan. Paitsi että romaanissa Venäjä ei hyökkää Ukrainaan, vaan Suomeen.

Lähtöasetelma on se, että Ruotsi ilmoittaa jättäneensä Nato-hakemuksen. Tämä saa Venäjän panostamaan Itämeren alueen varustamiseen niin aggressiivisella tavalla, että Suomi on jäämässä jalkoihin. Suomalaiset käyvät auttamassa Ruotsia Gotlannissa, jonne tunnistamattomat sotilaat hyökkäävät ensin. Kun Gotlannista on selvitty, onkin Suomenlahden rannikon vuoro. Venäjä pyrkii ottamaan haltuunsa Hankoniemen sekä Kaakoiskulman, eli Kymijoen rannikon ja Kotkan. Sotatoimet alkavat iskuilla sähkölaitoksiin, minkä jälkeen on vuorossa hybridivaikuttaminen. Pääkaupunkiseudulla leviää juomaveden mukana norovirus, puhelinverkko kaatuu, ihmiset eivät saa yhteyttä toisiinsa ja ensiapu ruuhkautuu.

Juuri kertausharjoituksista palannut Riina Koivu ihmettelee tiuhaan toistuvia kertausharjoituksia. Hänen pikkuveljensä Joni on yksi niistä, jotka lähetetään tukemaan Ruotsia Gotlantiin. Jonin tyttöystävä on viimeisillään raskaana, eikä nuorukainen voi olla huolestumatta perheensä puolesta. Riinan aviomies Mikael puolestaan työskentelee upseerina Pääesikunnassa ja tietää tasantarkkaan, mitä Itämerellä tapahtuu. Mies tekee ympärivuorokautista työtä eikä pysty kertomaan Riinalle kaikkea. Riina haluaisi kotonaan enemmän tukea mieheltään, joten ilmapiiri on valtakunnallisesta kriisistä huolimatta melko tulehtunut. Lopulta sekä Riina että Joni palvelevat Suomen reservijoukoissa Venäjää vastaan. 

Ensialkuun pelkäsin että jännärissä on minulle liikaa teknisiä, armeijaan, varusteisiin ja sotimiseen liittyviä yksityiskohtia. Olihan niitä välillä, mutta onneksi niin vähän, että niiden yli jaksoi, kun tiesi että tarina on muuten hyvin vetävä ja mielenkiintoinen. En olisi varmastikaan lukenut tätä samanlaisella intensiteetillä vielä kaksi vuotta sitten. Kauhulla luin, miten Venäjä myrkyttää kansalaistensa mielen suomalaisia kohtaan oikeuttaakseen hyökkäyksen, ja miten armottomia iskut ovat. Realistisuutta lisäsi se, että nykyhallituksen jäsenet ja Suomen presidentti ovat mukana ihan omilla nimillään. Immonen on istuttanut heidän suuhunsa repliikkejä, joiden voisi kuvitella hyvin olevan totta. Teos ei ole suotta voittanut esikoisdekkaripalkintoa! 

Venäjä katsoi oikeudekseen puolustaa kansalaisiaan vaikka voimakeinoin joka puolella maailmaa, mikäli katsoivat venäläisten olevan jossain uhattuna. Jos Venäjä nyt lähti rummuttamaan tarinaa Suomessa sorretuista venäläisistä, saattaisi se olla alkusoittoa jollekin suuremmalle. 

Toiminnan ja jännityksen lisäksi teoksessa on varsin sympaattisia henkilöhahmoja, joiden keskinäinen kommunikaatio oli alkuun mielestäni vähän kömpelöhköä, mutta alun jälkeen en kiinnittänyt siihen enää huomiota. Arkinen perhe- tai parisuhdekipuilu sai vähitellen jäädä, kun perheenjäsenet joutuivat tositoimiin rintamalle. Surulta ei tietenkään vältytä, ja etenkin Jonin hahmo saa minulta runsaasti empatiapisteitä. Loppu antaa ymmärtää, että niin parisuhteissa kuin maiden välisissäkin suhteissa pahin on takanapäin, kun sota vihdoin loppuu.

Teoksesta myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka sekä Havaintoja digimaailmasta. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 4: Kirja jonka aioit lukea viime vuonna. Goodreadsin vuosihaasteessa laitan tämän kohtaan 24: A character that might be called a tinker, a tailor, a soldier or a spy. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 12: Pienen kustantamon julkaisema kirja, ja Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksia varten tästä löytyy 23: Voittaminen/menestys. Pieni poliittinen lukubingo saa tästä kohdan poliittinen dekkari.

Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet

Mohamed Mbougar Sarr 2021. Ranskankielinen alkuteos La plus secrète mémoire des hommes. Suomentaneet Marja Luoma ja Sampsa Peltonen. Gummerus 2022. 464 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukuisia ranskalaisia kirjallisuuspalkintoja ja palkintoehdokkuuksia voittanut Miesten syvimmät salaisuudet on melkoisen luomistyön tulos. Pariisissa asuva senegalilainen Sarr on nuorin Goncourt-palkittu kirjailija ja teos on hänen läpimurtoromaaninsa. Se on monisyinen, rönsyilevä kertomus kirjasta ja kirjoittajista läpi vuosisadan, läpi mannerten ja sukupolvien. 

Tarina alkaa siitä, kun nuori senegalilainen opiskelija Diégane Faye lumoutuu vuonna 1938 kirjoitetusta Epäinhimillisyyden labyrintista. Kirjailija T. C. Elimane on salaperäisesti kadonnut kirjan saaman ristiriitaisen julkisuuden jälkeen, ja moni on häntä etsinyt sittemmin. Kirjaa on syytetty plagioinnista, mutta se lumoaa jokaisen lukijansa ja sisältää taitavia viittauksia maailmankirjallisuuteen. Ihan kuin kirja olisi se teos, jonka jälkeen mikä tahansa teos on turha. Mutta kuinka paljon kritiikkiin vaikuttaa se, että Elimane on nuori afrikkalainen, siirtomaasta Pariisiin muuttanut ja ranskalaisen koulutuksen saanut?

Kuka Elimane pohjimmiltaan oli? Siirtomaavallan täydellisin ja traagisin tuote. Hän oli koko hankkeen loisteliain menestystarina.

Kun Faye lähtee selvittämään Elimanen salaisuutta, hän kuulee tarinoita suoraan Elimanen tavanneilta ihmisiltä tai niiltä, jotka ovat tunteneet tämän tunteneita ihmisiä. Kertomuksista muodostuu labyrintti, jonka sokkeloissa on välillä vaikea suunnistaa, mutta joka on lumoava. Ihmiset kietoutuvat toisiinsa kohtalon lailla, ja lopulta opiskelijanuorukainen on itsekin osa pitkää kirjoittajien ketjua. 

---menneisyyttä pakeneva sielu itse asiassa juokseekin sen perässä ja saa sen lopulta kiinni. Menneisyydellä ei ole mihinkään kiire; se odottaa kärsivällisesti tulevaisuuden kadunkulmassa;

Varhaisimmat kertomukset kertovat Elimanen isästä ja äidistä 1900-luvun alussa, siitä miten ensimmäinen maailmansota Euroopassa houkutteli nuoria miehiä taisteluihin, siitä miten Senegalissa kasvaa pieni poika tuntematta isäänsä ja syitä tämän katoamiseen. Niinpä hän lähtee itsekin Ranskaan seuraavan maailmansodan alla ja katoaa vähitellen. Matka vie hänet Argentiinaan ja takaisin Ranskaan. Hänen teoksestaan lumoutuneet lukijat ja hänen salaisuuttaan etsivät jälkeläiset kulkevat läpi Pariisin, toisen maailmansodan, vuoden 1968 poliittiset kuohunnat Buenos Airesissa, kunnes ovat jälleen Senegalin pienissä maalaiskylissä. 

Sen lisäksi että romaani on rakkaudentunnustus kirjallisuudelle ja kirjoittamiselle, se on myös eräällä tapaa rakkausromaani. Väkevä rakkaus saa ihmisen istumaan vuosia puhumatta mangopuun alla, se saa sitoutumaan veljenpojan kasvattamiseen, se pakottaa nuoren tytön irtautumaan perheestään. Toisen ihmisen keho vetää puoleensa niin Pariisissa kuin Buenos Airesissa, sukupolvesta toiseen kirjalliset keskustelut päätyvät sänkyyn ja toisen iholle. Mutta Epäinhimillisyyden labyrintin voima on niin vahva, että se saattaa syöstä lukijansa myös syvään epätoivoon ja surullisiin tekoihin.

Teoksen lukeminen ei ollut ihan helpoimmasta päästä. Tarinoiden kertojat vaihtuvat aika yllättäen, ja pitää olla tarkkana, että hahmottaa mistä ajanjaksosta nyt kerrotaan ja kenen suulla. Kerronta ei etene lineaarisesti, vaan se poukkoilee ajassa ja mannerten välillä. Punaisena lankana on kuitenkin selvittää, mitä Elimanelle tapahtui mystisen kirjan julkaisun jälkeen, ja miten hänen perheensä tarina on vaikuttanut hänen liikkeisiinsä. Jotain maagisuuttakin tarinoissa on hieman. Jos fiktiivinen Epäinhimillisyyden labyrintti on vaikuttanut lukijoihinsa ristiriitaisin tavoin, uskon että Miesten syvimmät salaisuudet tekee saman - välillä jopa ajattelin, onko tämä se romaani, jonka jälkeen muut teokset ovat turhia? Niin kunnianhimoinen se on.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 16: Kirjassa kirjoitetaan kirjaa. Goodreadsin vuosihaasteesta kuittaan kohdan 42: A book related to a ghost, spirit, phantom or spectre. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista tästä löytyy 12: Maastamuutto. Romaanista ovat postanneet myös Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran ja Kirsin Book Club. Viimeisimmässä myös runsaasti tietoa kirjailijasta ja teoksen taustoista. Maailmanvalloistusta varten saan tästä uuden maan, Senegalin!

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Tove Ditlevsen 1967. Tanskankielinen alkuteos Barndom. Suomentanut Katriina Huttunen. S&S 2021. 142 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Ditlevsenin klassikkoteokset ovat saaneet huomiota Suomessa vasta viime aikoina, mutta ainakin tämä trilogian ensimmäinen osa on niin ajatonta kirjallisuutta, ettei sen lukeminen vuosikymmeniä myöhemmin haittaa lainkaan. Päinvastoin, keskustelimme eilen lukupiirissämme, että siitä muistuu mieleen monia muitakin työväestöstä kertovia teoksia, kuten Minna Canthin teokset paljon aikaisemmin, tai nykykirjallisuudesta Elena Ferranten romaanisarjan aloitusosa Loistava ystäväni ja skotlantilaisen Douglas Stuartin Shuggie Bain.

Omaelämäkerrallisen pienoisromaanin päähenkilö-Tove kertoo lapsuudestaan köyhässä korttelissa, josta ei poiketa kauas. Elinpiiri on hyvin suppea ja näköalaton. Kasvaessaan tyttöä alkaa enemmän ja enemmän ahdistaa ne vähät vaihtoehdot joita 1920- ja 1930-luvun taitteen työläisperheellä on antaa. Hän kokee itsensä hyvin ulkopuoliseksi, eikä kovin helposti lähde mukaan muiden samanikäisten tyttöjen juttuihin. Tovella on onneksi runous. Hän kirjoittaa ikäisekseen hyvin kypsiä pieniä runoja, joiden pariin voi palata, kun ympäristö puristaa.

Lapsuuden piti kestää neljätoistavuotiaaksi asti, mutta mitä minä tekisin, jos se irtoaisi jo sitä ennen? Oleellisimpiin kysymyksiin ei koskaan saatu vastausta. Tuijotin kateellisena Ruthin lapsuutta. Se oli kiinteä ja sileä ja vailla ainoatakaan säröä, ja se näytti kestävän pidempään kuin hän, niin että joku muu voisi periä sen ja mahdollisesti kuluttaa sen loppuun.

Tässäkin työläiskorttelissa on alkoholismia, teiniraskauksia, hyvin nuorena solmittuja avioliittoja ja työolosuhteiden aiheuttamia sairauksia. Toven isästä saa lämminhenkisen ja huolehtivan kuvan, vaikka hän harvoin mitään henkilökohtaista sanookaan. Isälle työväenaate on kaikki kaikessa. Äiti on ailahtelevainen ja hänen suhteensa tyttäreen on niin ikään ailahteleva. Lapsena Tove ei koe riittävänsä äidilleen, kun taas nuoruuden lähestyessä häntä alkaa ärsyttää äidin tunteellisuus. Äidin ja tyttären välinen kitkainen suhde leimaa vahvasti Toven lapsuutta.

Ditlevsenin kerronta on hyvin realistista, pohdiskelevaa ja tarkkailevaa. Pienen tytön silmissä ympäristön ihmiset saavat hieman koomisiakin piirteitä. Lapsen kuvakulmasta kaikkea ei voi ymmärtää, lapsi ei tiedä mitä aikuisten välillä tapahtuu tai miksi naapurille nauretaan. Se tuo realismiin mukaan jännitteen, kun Tove ei aina tiedä, miten eri tilanteissa pitäisi toimia. Loppua kohden Toven kasvaessa ahdistus lapsuuden loppumisesta on voimakas - toisaalta sen ei haluaisi loppuvan, toisaalta sen loppumista on odotettu pitkään. Mutta onko Tove valmis niihin vähiin vaihtoehtoihin, joita hänelle on tarjolla?

Pitää siis lukea Ditlevsenin seuraava pienoisromaani, jotta tämä selviää. Tämän teoksen sijoitan Helmetin haasteessa kohtaan 7: Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta. Goodreadsissa laitan sen kohtaan 29: A book that is light. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 9: Taiteilijaelämäkerta (vaikka onkin romaani!). Pienessä poliittisessa lukubingossa tällä voi kuitata kohdan Yleistä keskustelua herättänyt kirja, ja Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista tästä löytyy 9: ystävystyminen tai ystävän menettäminen. Kirjasta ovat bloganneet myös Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Mitä luimme kerran.

Tiina Lehikoinen: Punelma

Tiina Lehikoinen 2022. Like. 350 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupiiriystäväni valitsi mielenkiintoisen teoksen keskusteltavaksemme seuraavaan kokoontumiseen. Lehikoinen itse määrittelee Runeberg-palkintoehdokkaaksi nousseen teoksensa "esseihtiväksi romaaniksi". Mitään vastaavaa en ole koskaan lukenut! 

Teoksen lähtökohtana on Eino Leinon romaani Jaana Rönty (1907), jonka nimihenkilön kanssa se käy dialogia. Kuulostaa erikoiselta, mutta se toimii hyvin. Punelma on kuin perusteellinen tutkielma, joka läpikäy köyhään väestönosaan, maalaisiin ja erityisesti naisiin ja heidän ruumiiseensa liitettyjä asenteita, kieltä ja representaatiota ylipäätään. Samalla sen romaanipuoli puhaltaa eloa ja lihaa siihen Jaanaan, josta Leino kirjoitti ja joka olisi saattanut elää reilut sata vuotta sitten muuttaessaan Kainuusta Helsinkiin.

Sinusta kirjoitetuissa tulkinnoissa työläislehtien ääniä ei ole juuri noteerattu.

Faktan ja fiktion vuoropuhelu antaa tekstille ilmaa, se herättää historian henkiin ja avaa silmiä uusille näkökulmille. Miten silloinen politiikka, yhteiskunnalliset rakenteet ja kirjalliset konventiot ovatkaan kaventaneet Jaanan hahmon, ja samalla typistäneet niin monet muutkin työläisnaiset tiettyyn muottiin, josta emme varmasti ole vieläkään ihan päässeet täysin eroon. Vaikka työläiskirjallisuuden perinne on Suomessa varsin vahva, Lehikoinen näyttää lukuisin esimerkein, millaiseen kerrontaan työväestöstä kertovat ovat sortuneet.

Puute ei tehnyt sinua tyhmäksi, vaan turhautuneeksi, pettyneeksi ja nälkäiseksi. Ja vihaiseksi.

En valitettavasti onnistu blogissa imitoimaan Lehikoisen tekstien upeaa asettelua, joka erottelee tutkimuksen ja Jaanalle osoitetun puhuttelun kauniisti toisistaan. Teoksen romaanipuolessa on runollisuutta, joka on kuitenkin kieleltään niin kirkasta, että sen sanoma on selvä: Jaanan kaltaisen suuren väestönosan kohtaama eriarvoisuus herättää ärtymystä ja surua, suorastaan vihaa. Lehikoinen on jakanut romaaninsa pieniin lukuihin, jotka käsittelevät teemaa hieman eri näkökulmista, kuten kieli, maaseutu, naisen ulkonäkö tai vaikkapa Leinon poliittinen tausta.

Punelma on sukellus vuosisadan takaiseen yhteiskuntaan, historiallisiin tekijöihin, politiikkaan ja yhteiskuntaluokkiin. Se kertoo, millainen asema eri taustoista tulevilla ihmisillä - erityisesti naisilla - oli, ja miten historiallinen päätös yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta muutti valta-asetelmia pysyvästi ja antoi massoille mahdollisuuden osallistua päätöksentekoon. Punelmassa on vahvasti punainen ääni, sillä olihan Jaanakin mukana mielenosoituksissa. Se kertoo, millaisissa olosuhteissa Jaanan kaltainen nainen on elänyt ensin lapsuutta ja nuoruutta maaseudulla muiden palvelijana ja omistuksessa, sitten Helsingin kaduilla, edelleen muiden palvelijana ja ruumiina.

Minulle hyvin valaisevaa oli muun muassa se, millä tavalla naisten yhteiskunnallinen luokka on vaikuttanut naisasialiikkeen ja feminismin alkuaikojen asenteisiin. Kaikki eivät nimittäin olisi mielellään suoneet uusien laajenevien oikeuksien koskevan ihan kaikkia naisia, vaikka mm. Minna Canth ajoi työläisnaistenkin asiaa. "Feministinen ruumiinavaus" onkin toinen Lehikoisen itsensä teoksestaan käyttämä määritelmä. 

Kyytiä saa myös Eino Leinon tapa hyväksikäyttää romaanihenkilöään osana sen ajan henkeä, osana runebergiläistä ihmisryhmien ja seutujen kuvausta, moneen kertaan toistettua kerrontaa, jossa mm. syrjäseutujen ihmisillä on tietty asema ja älyllinen vajavaisuus, tai josta tunnemme maakuntiin liitetyt stereotypiat. Miten vahvasti nämä edelleen vaikuttavat ajatuksiimme ja asenteihimme? Lehikoinen, kuten kuka tahansa maalta kaupunkiin muuttanut, on törmännyt niihin vielä nykypäivänäkin.

Punelmasta olisi vielä paljon muutakin sanottavaa, kuten vaikkapa pohdinta taiteen tehtävästä tai sen vastaanotosta. Se on hyvin laajalti ajatuksia herättävä teos, jonka rakenne on ihailtavan kokeellinen ja toimiva. Lehikoinen on löytänyt kaunokirjallisuuden hämäristä naispolon, jonka kautta hän avaa lukijoiden silmät näkemään, miten kaltoinkohdeltuja ja väärinkirjoitettuja muut kuin etuoikeutetut ovat olleet. 

Teoksesta myös blogissa Reader, why did I marry him?, jonka kirjoittajalle teos oli blogia henkiin herättävä kokemus. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 30: Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Goodreadsin haastekohdista tähän sopii kohtaan 6: A book where books are important. Pohjoisesta lukuhaasteesta kuittaan kohdan 2, vaikkei kirjoja mainitakaan takakannessa mutta kansiliepeessä kyllä! Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista tästä löytyy 30: Valtion itsenäistyminen. PIKI-kirjastojen Pienessä poliittisessa lukubingossa ruksaan tällä kohdan Itsellesi tärkeää yhteiskunnallista aihetta käsittelevä kirja.

Elina Airio: Metsässä juoksee nainen

Elina Airio 2022. Gummerus. 204 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Arla Kanervan tammikuun alussa kirjoittama juttu Elina Airion esikoisromaanista Hesarissa vahvisti entisestään mielenkiintoani kirjaa kohtaan, jonka olin jo ehtinyt laittaa loppusyksyllä varausjonoon. Dystooppinen romaani kertoo kauhukuvin sosiaalityön arjesta, ammattilaisen uppumuksesta sekä pienten lasten äidin mielen järkkymisestä. Sosiaalialalla työskentelevä Airio tietää varmasti mistä puhuu, ja teos onkin selkeä kannanotto alati kiristyviin työoloihin, mistä kärsivät sekä työntekijät että heidän asiakkaansa.

Perhevalmentaja, äiti itsekin, aloittaa kotikäynnit Mimin luona, jolla on vastasyntynyt vauva ja päiväkoti-ikäinen tytär. Lapsi on kertonut päiväkodissa ettei halua lähteä äidin kanssa kotiin, ei halua että äiti sulkee lapset lukkojen taakse. Perhevalmentaja aloittaa Mimin kanssa ohjelman, jonka tarkoituksena on harjoitella uusia toimintamalleja tyttären kanssa, opettaa äitiä kannustamaan ja kehumaan tytärtä, jotta heidän välinen suhteensa vahvistuisi.

Uupunut Mimi on alkuun vastentahtoinen, mutta myöntyy ohjelmalle vähiten. Kehitystä äidin ja lapsen välillä tapahtuu kuitenkin hyvin hitaasti, sillä äiti on jaksamisensa äärirajoilla. Hänellä on pakkomielteistä suhtautumista likaan, eikä hän nuku tarpeeksi. Lasten isä matkustaa työkseen paljon, eikä esiinny romaanissa. Välillä ajattelin, onko häntä lainkaan. Perhevalmentaja löytää hienovireisen kontaktin Mimiin, eikä voi olla rikkomatta työnantajan asettamia tiukkoja aikatauluja ja raportointivelvollisuutta. Hänellä on jatkuva paine toisaalta tehdä työtään sitoutuneesti ja aidosti välittäen, toisaalta ehtiä kaikkeen mitä päivään tulisi mahtua. Hänkään ei nuku tarpeeksi.

Katson eteisestä lyyraviikunaa ennen kotiin lähtöä. Se on raahannut ruhoaan sohvan käsinojan ohitse, multia on ropissut laminaatille sen ympärille ja latvuston katkaistusta kielestä kihisee maitiaisnestettä vahvalle rungolle. Kaikki sen suonet pullottavat. Se tuijottaa minua laminaatilla lojuvan keittiöveitsen ylitse, kun käännyn eteiseen Mimin perään.

Dystooppisen kauhukuvan - joka saattaa hyvinkin olla realismia ja nykypäivää - lisäksi romaanissa on jännittävän maaginen tunnelma, joka syntyy Mimin kodin runsaista ja lukuisista viherkasveista. Perhevalmentaja lumoutuu kotimetsästä ja tuntee, miten kasvien juuret ja lehvästö kurottavat häntä kohti, kuuntelevat ja osallistuvat. Maagiset viherkasvit ikään kuin heijastavat mielialoja, tunnelmaa, ajatusten vääristymiä; ne vahvistavat haurasta tunnelmaa, joka tasapainoilee täydellisen katastrofin ja pelastumisen välillä. Lukijalla ei voi olla aavistustakaan, kumpaan suuntaan Mimin elämä lähtee kulkemaan.

Airion romaani on väljästi ladottua tekstiä, eikä tarinassa tapahdu paljon, mutta merkittävin rooli onkin sen voimakkaalla latauksella, joka läpileikkaa koko tarinaa. Metsässä tosiaankin juoksee nainen, mutta onko se väsymyksensä kanssa kamppaileva yksinäinen asiakas vai työuupumuksen kanssa taisteleva työntekijä? Molemmat, todellakin. Airion kieli on kaunista ja hän kuvailee viherkasveja, vauvaa ja äidin helliä otteita runollisella, kieltä kokeilevalla tavalla, josta en ihan alkuun tainnut oikein pitää, mutta johon kyllä totuin. Huomasin miten se tukee maagista tunnelmaa.

Olen muuten vuosien myötä huomannut, että Gummeruksen Jenni Noponen suunnittelee ehkä koko valtakunnan kauneimmat kannet - kiitos siitä hänelle <3 Sijoitan kirjan Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 41: Kirjailija on syntynyt 1990-luvulla. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 10: A book related to one of Spice Girls' personalities (scary) ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 14: Fantasia tai dystopia. Romaanista ovat kertoneet myös blogit Kirjaluotsi ja Kirjapino.