Nilla Kjellsdotter: Taivaankartano

Nilla Kjellsdotter 2023. Ruotsinkielinen alkuteos Himmelsgården. Suomentanut Anna Heroja. Gummerus 2023. 422 s. Kuuntelin BookBeatista/lainasin kirjastosta.

Näköjään on melkein tarkalleen vuosi siitä kun luin Nilla Kjellsdotterin esikoisteoksen Kivipuiston tyttö. Niin Ruotsissa kuin Suomessa suosittu ja palkittu Murhia Pohjanmaalla -sarja on saanut toisen osan, joka ensimmäisen lailla sijoittuu Vaasan lähistölle, Oravaisten ja Pensalan ruotsinkielisiin pitäjiin. Luen melko vähän kotimaisia dekkareita, mutta Arttu Tuomisen ohella olen aika ihastunut Kjellsdotterin tähänastiseen tuotantoon. Viime kesänä ajelin autolla Oravaisten läpi ja hahmottelin mielessäni, olisiko yksi kahvila voinut olla juurikin se, jossa päähenkilön, poliisin etsivä Mija Wadön, paras ystävä Sara on töissä?

Pensalan sivukylällä metsän keskellä, lähellä vanhan louhoksen uimapaikkaa ja luontopolkua, on leirikeskus, jossa Taivaankartanon seurakunta pitää tyttöleiriä. Leiri keskeytyy ikävimmällä mahdollisella tavalla, kun nuori Elin löydetään metsäaukealta kuolleena. Elin oli viettänyt viimeisen iltansa poikaystävänsä, pakolaisena Oravaisiin tulleen Adnan Karimin kanssa. Myös Adnan katoaa ja saa kyläläiset uskomaan tämän syyllisyyteen. Vastaanottokeskus on muutenkin häirinnän kohteena. Pian epäily siirtyy kuitenkin Adnanista lähemmäksi leiriä ja sen johtoa. Ovatko muutkin tytöt vaarassa?

Mija Wadö on juuri päättänyt sairauslomansa, jonka edellinen murhatutkinta hänelle aiheutti. Onko Mija tarpeeksi vahvassa kunnossa kestääkseen vauhdikkaan tutkinnan ja sen ihon alle hiipivän epämukavuuden, jonka murhat hänessä aiheuttavat. Hänellä on työparinaan jälleen Ronnie, komea nuorukainen, joka oli edellisen tutkinnan ajan Vaasan poliisilla lainassa. Palaavatko Mijan sekavat tunteet Ronnieta kohtaan?

Taivaankartanossa pohditaan uskovien pientä yhteisöä ja etenkin heidän pastorinsa roolia. Sitä suuremmaksi teemaksi nousee vähitellen kuitenkin tyttöjen oikeus omaan vartaloonsa, nuorten naisten hyväksikäyttö ja sen seuraukset vuosikymmenien ajalta. Murhien motiivi sivuaa Mijankin murheellista nuoruuskokemusta niin uskonnollisen yhteisön kuin teiniraskauden osalta. Sivuhenkilöistä Mijan ystävä Sara murehtii keski-ikäistyvää vartaloaan, rakkautta ja sitoutumisen pelkoa. Ronniesta paljastuu yllättävä yksityiskohta vasta ihan viimeisellä sivulla, samoin Mijan menneisyydestä. Näistä on hyvä jatkaa sarjan kolmannessa osassa, josta en löytänyt vielä mitään tietoja, mutta eiköhän sellainen aikanaan ilmesty!

Myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Kirsin Book Club.  Kuuntelin kirjan ensimmäisen puoliskon ja se sopii siihenkin hyvin. Lukija Krista Putkonen-Örnin napakka lukutyyli sopii dekkariin oikein hyvin. Pieni miinus Gummerukselle kirjan kannesta, jonka sekavasta värimaailmasta en lainkaan pidä.

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti. Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta

Patrik Svensson 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Ålevangeliet. Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk. Suomentanut Maija Kauhanen. Tammi 2020. Pokkarissa 272 s. Oma ostos.

Tätä kehuttiin muutama vuosi sitten kirjablogeissa niin paljon etten ole kirjaa unohtanut, vaikka en sitä silloin hankkinutkaan. Nappasin sen vasta nyt mukaani kaupan alelaarista ja aloitin lukemisen melkein saman tien. En arvannutkaan että teos on niinkin perusteellinen selonteko ankeriaasta - kuvittelin sen olevan enemmän romaani - ja kuten suomenkielinen nimi antaa ymmärtää - tarina isästä ja pojasta.

Toki teoksessa on kehyskertomus, jossa poika kertoo isästään, tämän taustoista ja kalastusretkistä yhdessä isän kanssa. Skånessa ankeriaan pyynnillä on vuosisataiset perinteet ja niitä on tässäkin perheessä jatkettu. Romaanin pääosassa on kuitenkin ankerias ja siinä mielessä teos lähestyy tietokirjallisuutta. Oli jotenkin todella kiehtovaa lukea niin perusteellista selvitystä lajista, josta en tiennyt juuri mitään. Ja tietysti on kirjailijan ja suomentajan taito kertoa tavalla, joka vetää ja pitää otteessaan.

Ankeriaan pitkä elämä on täynnä salaisuuksia, joita tutkijat eivät vieläkään ole täysin selvittäneet. Sargassomerellä syntyvä ja sinne (ilmeisesti) kuoleva kala matkustaa pitkän matkan Euroopan ja Pohjois-Amerikan sisävesiin viettämään hiljaista elämää jopa vuosikymmeniksi. Mikä saa sen palaamaan Sargassomerelle ja miten se sinne löytää takaisin? Ankerias on kiehtonut tutkijoita Platonista alkaen, sen parissa on viettänyt aikaa Sigmund Freud, sitä on kuvattu romaaneissa ja kansanperinteessä ja sen vuoksi on tehty pitkiä merimatkoja ympäri pohjoisen Atlantin, sillä ankerias on luonnontieteellinen mysteeri.

Svensson on löytänyt ja hyödyntänyt valtavan määrän mielenkiintoista tietoa vanhoista pyyntikulttuureista ja poliittisista kiistoista, ankeriaan ominaisuuksista omituisena kalana, entisajan käsityksistä ankeriaasta lajina ja olentona, paikallisista tavoista ja ruokalajeista ympäri Euroopan, ankeriaan arvostuksesta sekä viime vuosikymmenien ajalta sen määrän romahduksesta. Ankerias on valitettavasti yksi esimerkki lajeista, joita kuudes joukkosukupuutto koskettaa. 

Paradoksaalista on se, että emme pysty suojelemaan ja auttamaan ankeriasta ellemme tunne sen elämää tarpeeksi hyvin. Ankerias pakenee tutkimusyrityksiä, se kuolee kun sen yrittää vangita, se ei lisäänny jos sitä painostetaan, se ei suostu syömään mitä sille tarjotaan. Se onnistuu katoamaan pyydyksistä ja tutkijoiden käsistä. Ihminen on tämänkin lajikadon syynä, mutta onko niin että aikamme loppuu emmekä ehdi enää sitä pelastaa?

Isän ja pojan tarina jäi siis ainakin minulla romaanissa ihan sivuun ja lähes unholaan, mutta heidän kauttaankin avautui eteläruotsalaista mikrohistoriaa ja elinkeinoja. Ankeriaan testamentti linkittyy monin tavoin eurooppalaiseen tutkimusperinteeseen, kansantieteeseen ja jopa kieliin. Uskomattoman monipuolinen teos enkä ihmettele lainkaan sen suosiota ilmestymisensä jälkeen.

Brit Bennett: Äidit

Brit Bennett 2016. Englanninkielinen alkuteos The Mothers. Suomentanut Maria Lyytinen. Tammi 2023. 297 s. Lainasin kirjastosta.

Voi hyvänen aika, miten tasokas esikoisromaani! En ihmettele, että tämäkin on nyt suomennettu, sillä Bennettin toinen romaani Mikä meidät erottaa oli samoin ihan huippu. Brit Bennett on kirjoittanut Äidit vain 26-vuotiaana, mutta kykenee ilmaisemaan siinä viisautta, jota voi moni kokeneempi kirjailija vain ihailla. Ihan syystä häntä kutsutaan Yhdysvalloissa uudeksi Toni Morrisoniksi.

Nadia on juuri menettänyt äitinsä ja viettää villiä kesää unohtaakseen hiljaisen kodin ja sen surun. 17-vuotiaalla on edessä lähtö yliopistoon, mutta tulevaisuutta varjostavat ajatukset äidin itsemurhasta ja siitä, miten huonosti toisen on voinutkaan tuntea. Mitä äiti on uhrannut tullessaan raskaaksi 17-vuotiaana ja päättäessään pitää lapsen? Mistä äiti on jäänyt paitsi - onko Nadia syy äidin käsittämättömälle teolle? Pikkukaupungin seurakunnassa Nadia tutustuu ikäiseensä Aubreyyn, epätodennäköiseen ystävään, jonka kanssa siteet kantavat vuosia eteenpäin. Myös Aubrey on menettänyt äitinsä, mutta vapaaehtoisesti, paetessaan äidin kotiin tuomia miehiä.

Aubrey mietti, olivatko he ainoat, joista tuntui, etteivät he tunteneet omia äitejään. Ehkä äidit olivat lähtökohtaisesti mittaamattomia ja tuntemattomia.

Lukupiiriystäväni peräänkuulutti eilen romaaneja, joissa naisten välistä ystävyyttä kuvattaisiin pelkästään ystävyyden ja sen ystävyyden merkityksen kautta ilman miesten aiheuttamaa draamaa - tai ilman draamaa ylipäätään. Tässä romaanissa draama syntyy Lukesta, entisestä urheilijalupauksesta, jota kumpikaan tytöistä ei voi olla sivuuttamatta omalla tavallaan. Nadia päättää 17-vuotiaana ettei hän ole vielä valmis äidiksi, hän ei halua uhrata opintoja, joihin hänen äitinsä ei koskaan päässyt. Muutama vuosi myöhemmin Aubrey puolestaan kamppailee mahdollisen lapsettomuuden kanssa. Luke haluaa isäksi, mutta joutuu luopumaan muista unelmistaan. 

Kahden nuoren välinen ystävyys on haurasta ja sen kuvaus kaunista, ja sille annetaan romaanissa hyvin tilaa. Se tuo lohtua Nadian suruun ja opettaa Aubreylle oman kehon kunnioitusta. Siinä missä Aubrey pakenee väkivaltaa ja rikkonaisuutta, Nadia pakenee ennakko-oletuksia, roolimalleja ja surua. Nadian elämässä äidin mysteeri on ja pysyy, kun taas Aubrey tekee äitiinsä selkeän pesäeron. Usein ärsyynnyn romaaneista, joissa en pääse nuorten päähenkilöiden kanssa samalle aaltopituudelle, esim. Sally Rooneyn teoksessa Keskusteluja ystävien kesken, vaikka tunnistaisinkin heissä paljon tuttua. Brit Bennettin romaanien nuorten päähenkilöiden kanssa tätä haastetta ei ole ollut, vaikka he eivät tutuilta tuntuisikaan.

Romaanin nimi Äidit viittaa myös seurakunnan iäkkäisiin äiteihin, jotka saavat välillä kertojan roolin. He tarkkailevat yhteisöä omasta viitekehyksestään ja tekevät tarinasta kokonaisemman. He edustavat eräänlaista ikuista äitiyttä ja naiseutta, iättömyyttä ja ajattomuutta, kokemuksia joita naisilla on miesten maailmassa ollut aina. Luken äiti puolestaan on määrätietoinen nainen, jonka päätös vaikuttaa kaikkiin kolmeen nuoreen peruuttamattomalla tavalla. Tekisi mieli sanoa romaania myös kasvukertomukseksi, sillä niin paljon ehtii tapahtua ja niin paljon tytöt kokevat niiden muutaman vuoden aikana, josta romaani kertoo. Ystävyyden lisäksi tarinassa on aimo annos rohkeutta, myötätuntoa, salaisuuksia, vastuunottoa ja sitoutumista. 

Ihmisen ihonväri voisi olla yksi teema, jota pohtia tässä, mutta totean vain lyhyesti että siihen ei Bennettin romaanissa juurikaan viitata, ja silti ymmärsin valtaosan - ellei kaikkien - kirjan hahmoista olevan värillisiä. On upeaa, että ihonväriä ei alleviivata, mutta silti sen suomat mahdollisuudet tai yhteiskunnan asettamat esteet tulevat näkyviksi. Mikä meidät erottaa käsittelee värillisyyttä ihan omalla tavallaan, siinä siis aiheesta enemmän!

Romaanista myös blogeissa Lumiomena ja Raijan kirjanreppu. 

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

Claire Keegan 2021. Englanninkielinen alkuteos Small Things Like These. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 2023. 116 s. Lainasin kirjastosta. 

Kivasti on ollut ainakin blogeissa ja kirjasomessa esillä tämä irlantilainen pienoisromaani. Toivottavasti se on löytänyt hyvin lukijoita. Keegan ei ole minulle aikaisemmin tuttu, mutta hänen tyylistään tulevat mieleen esimerkiksi Colm Tóibínin teokset, kuten Nora Webster, Robert Seethalerin Kokonainen elämä ja John Williamsin Stoner. 

Joulu lähestyy ja Bill Furlongin perheellä on paljon tekemistä. Miehen yrityksen asiakkaana on muun muassa katolisen kirkon nunnaluostari, jossa Bill poikkeaa joulun alla. Hän törmää kaltoinkohdeltuun, varastohuoneeseen teljettyyn nuoreen naiseen ja yrittää auttaa tätä. Bill kertoo havainnoistaan rohkeasti myös abbedissalle. Muu kylä ja jopa oma perhe haluaisi ummistaa silmänsä siltä, mitä luostarissa tapahtuu, mutta mies asettuu yleistä ilmapiiriä vastaan ja tekee jouluaaton koittaessa jotain hyvin rohkeaa.

Keegan on valinnut hyvin koskettavan moraalikysymyksen, rajannut tarinan selkeästi ja pidättäytynyt teeman laajemmasta käsittelystä. Hän ikään kuin vain vihjaa, mitä luostarissa tapahtuu. Kerronta on hyvin vähäeleistä, mutta Billin hiljainen pohdinta ja ahdinko koskettavat kovasti. Ympäristön suvaitsemattomuus ja vaikeneminen korostuvat hyvin joulunalun tunnelmassa ja jäävät varmasti mieleen. Pienen teokset sanat on aseteltu tarkkaan ja harkitusti. 

Kerronnassa on muutenkin jännittävä kontrasti niiden pienten arkisten tai jouluun liittyvien asioiden kanssa, joita perheessä toimitetaan, suhteessa siihen isompaan huoleen, mikä Bill Furlongin mieltä niin kovasti painaa. Jokatalvinen rutiini ja joulun samanlaisena toistuminen, pitkät työpäivät ja väsymys luovat tehokkaan taustan, kun luotettava mies vaipuukin omiin ajatuksiinsa eikä omassa hiljaisuudessaan suostu ummistamaan silmiään. Kiehtova on myös yksityiskohta, jonka hän ymmärtää omasta menneisyydestään.

Kansiliepeestä luin, että Irlannin katolinen kirkko on historiansa saatossa järjestänyt luostareiden kautta kymmenien tuhansien vauvojen pakkoadoption ja moni lapsista on kuollutkin. Vastaavasti heidän nuoret naimattomat äitinsä ovat jääneet vaille tukea ja turvaa, ja moni heistäkin on kuollut surkeissa olosuhteissa. Muissa blogeissa: Lumiomena, Tuijata ja Leena Lumi. Yritän saada Helmetin lukuhaastetta varten luettua jonkin toisenkin Kristiina Rikmanin suomentaman romaanin kohtiin 47 ja 48!

Arttu Tuominen: Vapahtaja

Arttu Tuominen 2023. WSOY. 366 s. Lainasin kirjastosta/luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Jo viidenteen osaan ehtinyt Delta-sarja on pysynyt ihailtavan tasalaatuisena ja vetävänä. Tuomisen aikaisemmat Poriin sijoittuvat, saman sarjan teokset ovat Verivelka, Hyvitys, Vaiettu ja Häväistyt. Tuominen on epäilemättä yksi eturivin dekkaristeja Suomessa ja toivon että Delta-sarja jatkuu vielä pitkään.

Tällä kertaa Jari Paloviidan tiimi saa tutkittavakseen polttomurhia ja pahoinpitelyitä. Kuten aikaisemmissakin teoksissa, tässäkin on teemana ajankohtainen yhteiskunnallinen huolenaihe. Tällä kertaa se on Poriin yltänyt huumekaupan leviäminen ja jengiytyminen. Syrjäytyneiden nuorten katujengit pahoinpitelevät raa'alla tavalla kodittomia ja muita huono-osaisia. Paloviidan tiimi ujuttautuu lähelle kohderyhmää ja pääsee sisälle kodittomien miesten maailmaa.

Jengien ja huumekaupan johdossa on pelätty serbirikollinen Dragan, jonka uhka ravisuttaa etenkin Paloviidan esihenkilön Susanna Mantereen elämää. Manner on huolissaan pojastaan, joka ei saa millään elämänsyrjästä kiinni, vaan viihtyy jengeissä ja huumeluolissa. Vaikka sekä polttomurhat että pahoinpitelyt linkittyvät toisiinsa, jää näistä jälkimmäinen jengeineen teemaksi, jossa saattaa olla aineksia jatko-osiinkin.

"Hän sanoi tulleensa vapauttamaan minut syyllisyydestä. Päättämään kaiken sen, mistä olimme puhuneet lukuisia kertoja. Että hänellä on voima muuttaa paha hyväksi."

Polttomurhien taustalla onkin eräänlainen hyväntekijä, Vapahtajaksi kaduilla kutsuttu hahmo, jonka moni on tavannut, mutta josta kukaan ei osaa sanoa mitään tarkkaa. Hypnoosin kaltaiseen tilaan kohteensa ajava hahmo rauhoittaa kosketuksellaan, pelastaa sanoillaan ja vie loppuun sen, mitä kohde on ehtinyt itsekin jo ajatella. Paloviidan tiimi onnistuu kuitenkin houkuttelemaan Vapahtajan esiin ja pääsee vähitellen tämän jäljille. Ehkäpä jahdissa auttava psykologi on jatkossakin mukana yhtenä tiimin jäsenenä?

Jo viidennessä osassa poliisit alkavat olla aika tuttuja. Paloviidan avioliitto rakoilee ja keski-ikäinen mies on huolissaan kunnostaan varsinkin nyt, kun tutkinta edellyttää yötöitä. Hän kamppailee myös lapsuusmuistojen kanssa, mutta saa pientä mielenrauhaa tutkinnan edetessä. Paloviidan alainen Henrik Oksman rohkaistuu viemään kumppaninsa ensimmäistä kertaa vanhempiensa luokse, vaikka arvaa isänsä reaktion jo etukäteen. Oksmanin poliisintaidot pääsevät jälleen oikeuksiinsa tutkinnan loppumetreillä. Linda puolestaan on hahmona tällä kertaa sivummassa, mutta lopussa paljastuu jotain romanttista, josta ehkä kuulemme seuraavassa osassa.

Kuuntelin ison osan kirjasta junamatkoilla Ouluun ja takaisin Tampereelle. Yllätyin siitä, miten väkivaltatapausten kuunteleminen tuntui huomattavasti raaemmalta kuin niiden lukeminen. Arttu Tuomisen teoksissa on hyvin raakoja yksityiskohtia, mutta poliisien henkilökohtaisen elämän käänteet ja kyky empatiaan tasapainottavat kerrontaa. Porin ympäristö suistoineen oli tälläkin kertaa hyvin osana miljöötä. Kaupungin kaduista ja öistä dekkarit antavat tietysti huomattavasti synkemmän kuvan kuin mitä todellisuus taitaa olla, mutta se kuuluu genreen.

Dekkarista myös blogeissa Kirjarouvan elämää, Amman lukuhetki ja Kirjojen kuisketta.

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa

Markku Pääskynen 2023. Tammi. 184 s. Lainasin kirjastosta.

En ole lukenut aikaisemmin Markku Pääskysen teoksia. Luin kansiliepeestä että Niin kaunis on maa on jo hänen yhdestoista romaaninsa, ja koska se teki suuren vaikutuksen, luen varmasti häneltä jonain päivänä jotain muutakin; esimerkiksi Hyvä ihminen vaikuttaa arvioiden mukaan mielenkiintoiselta. 

Pariskunta Onni ja Aliina ovat ystävystyneet toistakymmentä vuotta sitten toisen pariskunnan, Marian ja Tuomaksen, kanssa. Pariskunnat ovat viettäneet vuosien aikana paljon aikaa toistensa kanssa, Marian ja Tuomaksen lapsi on ollut usein Onnilla ja Aliinalla hoidossa, ja vaikuttaa siltä että he ovat toistensa parhaat ystävät, tuntevat toisensa parhaiten. Siksi ei ole mitenkään valtava yllätys, kun Maria ja Tuomas eivät erään illanvieton jälkeen palaakaan kotiinsa eivätkä vastaa viesteihin eivätkä puheluihin. He katoavat.

Katoaminen vaivaa tietysti kovasti ja se ei jätä rauhaan varsinkaan minäkertoja Onnia. Mitä on tapahtunut Tuomakselle ja Marialle, jotka lähtivät Onnilta ja Aliinalta myöhään perjantai-iltana taksilla kotia kohti? Onni käy läpi Tuomaksen ja Marian elämää, elämäntyyliä, varallisuutta, valintoja, ristiriitaisuuksia, pakkomielteitä ja luonteenpiirteitä. Pariskunnat ovat viettäneet usean lomaviikon yhdessä ulkomailla, jonne Tuomaksella ja Marialla on ollut tapana karata talvikuukausiksi. Etenkin siellä Tuomaksen ailahteleva luonne on aiheuttanut konflikteja, pahaa mieltä ja hämmennystä.

Onnin kerronnassa Tuomas saakin suuren roolin. Onnin on punnittava miesten välistä ystävyyttä, Tuomaksen itsekkyyttä ja omahyväisyyttä, ja omaa rooliaan suhteessa, jossa toinen on niin hallitseva. Naisten välinen ystävyys vaikuttaa syvemmältä ja tasapainoisemmalta, mutta Tuomaksesta paljastuu lukijalle jatkuvasti lisää hankalia ominaisuuksia. Niin Onninkin kuin varmasti kenen tahansa on vaikea joskus määritellä, miksi roikumme suhteissa, joissa ei ole vastavuoroisuutta. Mikä kiehtoo ihmisessä, josta paljastuu epämiellyttäviä piirteitä, mutta josta ei halua luopua.

Pidin kovasti Pääskysen tiiviistä ilmaisusta ja romaanin varsin rajatusta teemasta. Tarina ei rönsyile lainkaan, vaan pitäytyy hyvin uskollisesti aiheensa ympärillä silloinkin kun kertoja palaa menneeseen ja yrittää löytää tapahtuneelle selityksen. Kerronnassa on välillä myös otteita Tuomaksen unista, vakavasti mielensä kanssa kamppailevan miehen sekavuudesta, mutta Pääskysen romaani ei yritäkään diagnosoida eikä asettaa Tuomasta minkään otsikon alle (nykyajalle hyvin epätyypillisesti?). Hyvin rajattu romaani kertoo miehestä sen, minkä kertoo ja lukija voi itse päätellä loput ja pohtia vaikkapa, voiko pahuus olla synnynnäistä. Lyhyt teos on nopea lukea, mutta se jää mieleen varmasti pitkäksi aikaa.

Teoksesta myös blogeissa Tuijata, Amman lukuhetki ja Raijan kirjareppu. Helmetin haasteessa romaani sopii kohtiin 17 (ärsyttävä henkilöhahmo), 24 (tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin) ja 29 (kirjassa valehdellaan). Seinäjoen kaupunginkirjaston 2024 lukuhaastetta varten tästä löytyy ainakin anteeksiantamista, katkeruutta ja vihaa. 

Deborah Levy: Kuumaa maitoa

Deborah Levy 2015. Englanninkielinen alkuteos Hot Milk. Suomentanut Sari Karhulahti. 319 s. S&S. Lainasin kirjastosta. 

Tämä kirja on kummitellut mielessäni jo monta vuotta, sillä huomasin sen suosion Englannissa vielä kesällä 2017, vaikka kirjan ilmestymisestä oli jo pari vuotta. Ostin pokkarin Oxfordista, kadotin sen jonnekin, ja nyt kun suomennos ilmestyi, laitoin kirjan varausjonoon. Olen aikaisemmin lukenut Deborah Levylta romaanin Uiden kotiin (2011) ja kun virkistin muistiani postaukseni avulla, huomasin että teoksissa on todellakin jotain samaa: kuuma aurinko, näennäinen toimettomuus, tiheä tunnelma, seksuaalisuus ja arvoituksellisuus.

25-vuotias Sofia saapuu äitinsä kanssa Espanjan Almeríaan pieneen kylään. Äiti kärsii sairaudesta, jolle ei ole löytynyt diagnoosia eikä lääkitystä. Äiti, Rose, kävelee huonosti, suhtautuu kaikkeen negatiivisesti ja teettää tyttärellään kaiken. Almeríaan he ovat tulleet tohtori Gómezin klinikan vuoksi. Hoito klinikalla on kuitenkin jotain muuta kuin mitä he odottavat.

Hämähäkki ei ollut vaihtanut paikkaa verkossaan, eikä ampiainenkaan ollut liikkunut. Minulla ei ole enää minkäänlaista ajantajua. Julieta Gómez tiesi nyt salaisuuksia, ja vaikka minä olin kertonut hänelle joitakin niistä, useimmat olivat Rosen lapsuuteen liittyvä tunnustuksia. Äidin luut olivat lääketieteelliset tutkimukset kohteina, mutta kaappiin piilotettuja luurankoja tutkittiin toisella tavalla.

Välimeren meduusat polttavat rakkoja Sofian ihoon, kesä on kuuma ja sisämaan tiet pölyisiä. Viikot Espanjassa antavat Sofialle mahdollisuuden taukoon ja itsetutkiskeluun, mutta tunnelma on turhautunut ja katkera. Sofian on mahdoton irtautua äidistään ja tämän vaatimuksista. Rannalla hänen haavojaan hoitaa mustapartainen Juan ja rannalla hän tapaa myös arvoituksellisen Ingridin, itsevarman saksalaisen, jonka suudelma ei jätä rauhaan. Viikot Almeríassa ovat kipeän fyysinen koettelemus, mutta myös mahdollisuus tutustua omaan seksuaalisuuteen ja kykyihin.

Ennen kaikkea viikot ovat kuitenkin kipeää kasvua, rohkeutta ja itsenäistymistä. Vaikka Sofia hylätään välillä, hän löytää itsestään kauneutta ja sitkeyttä, joka pakottaa lopulta myös äidin ulos neuroottisuudesta ja itsekeskeisyydestä, ja Sofian lamaannuttavasta taikapiiristä. Sofian ja Rosen Espanjan-matka on kuin hämähäkin seitti täynnä tuskaa ja turhautumista. Kerronnassa on hypnoottisuutta ja allegorioita, viittauksia myytteihin, jopa hieman surrealismia. Kirjoitin edellisestä romaanista, että kaiken yllä leijuu epätodellinen utu - niin leijuu tässäkin teoksessa. 

Deborah Levyn teksti on niin omanlaistaan etten oikein edes osaa kuvailla sitä tarpeeksi hyvin. Silti lukeminen sinänsä on vaivatonta ja teksti vie eteenpäin. Tunteiden vuoristoratakaan ei tunnu raastavalta, lähinnä ehkä epäreilulta, ja kaiken yllä on jännittävää uteliaisuutta ja hieman toiveikkuuttakin. Nyt harmittaa etten löydä enää sitä alkuperäistä Oxfordista ostettua pokkaria, jotta voisin vertailla kieliä toisiinsa. Sari Karhulahti on joka tapauksessa tehnyt upeaa työtä hypnoottisen tunnelman kääntämisessä. 

Vuoden ensimmäinen romaani sijoittuu Helmet-haasteessa kohtaan 31: Kirjassa on vammainen henkilö. Pohjoisessa lukuhaasteessa se saa hyllynlämmittäjän paikan (kohta 6). Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa etsitään tunnetiloja, ja tästä löytyy sitä varten ainakin epävarmuus, haaveellisuus, joutilaisuus, hylätyksi tuleminen, ihailu ja katkeruus. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä menee kohtaan 30: A book set in a country bordering the Mediterranian sea.