Millaista on elää lapsuutta hökkelikylässä Zimbabwessa, jossa kaikkea on liian vähän, jossa toivottomuus on ilmeistä ja väkivalta yleistä? Miltä tuntuu tytöstä, joka jättää kaiken rakkaan päästäkseen Yhdysvaltoihin, josta kaikki unelmoivat?
Me tarvitaan uudet nimet on romaani Kulta-nimisestä tytöstä Paratiisi-nimisessä hökkelikylässä sen jälkeen kun valta on vaihtunut ja perheen omakotitalo on jäänyt jyrän alle. Paratiisissa ei toki ihan kaikkea ole liian vähän, sillä Kullalla on paljon hyviä ystäviä, hauskoja leikkejä ja seikkailuja. Lapset ovat rämäpäitä, jotka selviytyvät toistensa avulla. Äidit ja isoäidit pitävät huolen arjesta, moni mies on lähtenyt muualle työn perässä, eikä välttämättä palaa, ainakaan terveenä. Kyläläisillä on vahva mielikuva unelmien Amerikasta, jonne Fostalina-täti on muuttanut.
Joitain vuosia myöhemmin Kulta asuu tätinsä luona Detroitissa. Paperittoman siirtolaisen arki ei ole sitä mitä kotimaassa kuviteltiin. Kulta yrittää pärjätä kielen kanssa, opetella uusia tapoja, ihmettelee kylmyyttä ja lasten ja vanhempien välistä suhdetta. Ruokaa on jääkaapissa niin paljon, että Paratiisissa se riittäisi viikoiksi, mutta se ei vie nälkää. Ulkopuolisuus kalvaa mahassa ja vaikka kotiin on ikävä, yhteydenpito harvenee vähitellen. Sillä mitä hän kertoisi? Vaikka ruokaa riittää, hän on edelleenkin köyhä, eikä hänellä ole ilman passia edes mahdollisuutta päästä käymään Paratiisissa.
Tämä romaani avaa siirtolaisen arkea ja tuntoja samaan sydäntäsärkevään tapaan kuin vaikkapa Annamari Marttisen Vapaa, jonka luin toukokuussa. Bulawayoa onkin verrattu esimerkiksi Chimanda Ngozi Adichieen, joka kirjoittaa Nigerian lähihistoriasta ja muutoista merten toiselle puolen. Bulawayon romaanissa on kuitenkin ihan omanlaisensa ääni. Kertoja on lapsi ja niin kieli kuin ajatusmaailmakin on hyvin autenttisen oloinen. Suomentaja Sari Karhulahti on tehnyt hienoja ratkaisuja suomentaessaa Kullan kertojanäänen kaikkine vivahteineen lapsuudesta nuoruuteen. Bulawayon teos eroaa mielestäni monista muista myös siinä, että nämä afrikkalaiset siirtolaiset lähtevät todella köyhistä oloista ja päätyvät hyvin todennäköisesti niiksi paperittomiksi työläisiksi, joista on viime aikoina mediassakin puhuttu. Heillä ei ole korkeakoulututkintoa eikä perheensä varallisuutta tukena kuin vaikkapa yllä mainitun Adichien maastamuuttajilla tai vaikkapa amerikanbengalilaisilla suositun Jhumpa Lahirin teoksissa.
Täytyy palata vielä kirjan alkuosaan. Vaikka olosuhteet ovat kamalat ja aikuisten puheissa vilahtelee tieto maan tilasta ja epäoikeudenmukaisesta historiasta, on Paratiisin ajoissa paljon yksityiskohtia jotka saavat hymyn huulille. Ensinnäkin nimet! Luojatietää, Ruumiiden Äiti, Kovanaama tai profeetta Ilmestykset Bitchington Mborro, Vapaanasyntynyt... Lapset näkevät kauheita asioita, mutta pitävät hauskaa varastamalla guavoja vauraalta Budapestin asuinalueelta, leikkimällä Etsitään Bin Ladenia tai maaleikkiä, laulamalla paljon. Lapsen kyky huolettomuuteen toimiikin hyvänä vastakohtana sille varautuneisuudelle ja yksinäisyydelle, johon Kullan on myöhemmin maahanmuuttajana totuttava.
Kun ensin on tutustuttu lasten maailmaan köyhässä hökkelikylässä Afrikassa, jossa uskomukset ja tavat kumpuavat kaukaa, näyttäytyy Amerikka hassussa valossa. Kahden hyvin erilaisen kulttuurin vertailu onkin herkullista, vaikka hieman surullistakin, sillä Kullan näkökulmasta amerikkalaisissa tavoissa ei ole aina mitään järkeä. Lapsia ei saa kurittaa ja lapsilla on oikeus puhua aikuisille hyvinkin epäkohteliaaseen sävyyn, lihavuus on jotain muuta kuin pyöreys, hymy ei välttämättä tarkoita mitään, eikä palkka riitä samalla tavalla kuin kotimaassa. Afrikkalaisia kohtaan ollaan ystävällisen uteliaita, mutta vain jos nämä ovat hiljaa ja osaavat edustaa oikeanlaista eksotiikkaa. Pari kertaa kirjailija vaihtaa lapsikertojan ääneksi, joka nostaa maasta- ja maahanmuuton kuvauksen yleisemmälle, vielä raastavammalle tasolle:
Katsokaa miten tämän maan lapset lähtevät joukolla, jättävät kotiseutunsa vuotavia haavoja ruumiissaan, järkyttynyt ilme kasvoillaan, verta sydämessään, nälkä vatsassaan ja murhe askeleissaan. He jättävät äitinsä, isänsä ja lapsensa taakseen, jättävät napanuoransa multaan, jättävät esi-isiensä luut hautaan, jättävät kaiken, mikä muovaa heidän minuuttaan, heidän ominaislaatuaan, lähtevät koska eivät enää voi jäädä. He eivät koskaan enää palaa entiselleen, sillä se on kerta kaikkiaan mahdotonta sen jälkeen kun on jättänyt taakseen minuutensa, ominaislaatunsa, se on kerta kaikkiaan mahdotonta.
Tästä kirjasta voisi kirjoittaa ihan loputtomiin, mutta eihän sitä jaksaisi kukaan lukea, joten lopetan tähän. Lisää löytyy vaikkapa blogeista Kirsin kirjanurkka, Lumiomena ja Järjellä ja tunteella. Haasteissa romaani sijoittuu näin: Helmetin kohta 42: Kirjan nimessä on adjektiivi ja Goodreadsin kohta 47: A book where the main character (or author) is of a different ethnic origin, religion, or sexual identity than your own. Lisäksi saan tästä uuden maan maailmanvalloitukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti