Luin Goodreadsin puolelta, että tämä olisi jo kahdestoista Rizzoli & Isles -dekkari. Melkoinen sarja, josta on tehty sarja myös televisioon. (Erehdyin sitä katsomaan joskus pari jaksoa ja nyt harmittaa, miten sankarikaksikosta oli tehty hollywoodmaisempia kuin se kuva, jonka olen päässäni luonut kirjojen pohjalta. Mutta niinpä tietysti.) En ole todellakaan lukenut kaikkia sarjan teoksia, mutta luin aika ahkerasti amerikkalaisnaisten kirjoittamia jännäreitä ylipäätään joskus toistakymmentä vuotta sitten, siinä samalla myös Gerritseniä. Nykyinen dekkarimakuni on jo ihan toisenlainen. Eräässä muutossa viitisen vuotta sitten päätinkin luopua isosta kasasta näitä amerikkalaissarjoja ja silloin lahjoitin Gerritsenitkin eteenpäin. Blogiaikana en ole näitä enää lukenut, ennen kuin nyt. Goodreadsin haasteesta nimittäin puuttui enää yksi kohta: A medical/legal thriller.
Tappavassa salaisuudessa viitataan ahkerasti niin etsivä Jane Rizzolin perheen kuin kuolinsyytutkija Maura Islesinkin menneisyyteen, ihmissuhteisiin ja rakkaushuoliin, eli kuvioihin jotka kulkevat läpi sarjan. En siis osaa sanoa, toimiiko tämä teos ihan itsenäisenä vai vaivaisiko uutta lukijaa se, että viittauksia edellisiin teoksiin on niin runsaasti. Kokenut lukija myös tunnistaa naisten tyylin ja tavan kommunikoida, mikä tekee lukemisesta tavallaan kotoisan helppoa. Gerritsenin teksti - Ilkka Rekiaron hienosti suomentamana - on muutenkin mukavan suoraviivaista ja korutonta.
Jos Gerritsenin kirjat saivat hiukset pystyyn joskus toistakymmentä vuotta sitten, tämän teoksen raakuudet eivät niin koskettaneet, paatunut ja kyyninen kun olen. Tai ehkä kyse ei ole siitä, vaan makaabarilta tuntuvat silpomiset eivät enää edusta sellaista jännitystä, josta nauttisin. Tappavassa salaisuudessa oli kuitenkin paljon hyvää ja kirja veti sellaisella otteella, että ahmaisin sen vuorokaudessa.
Kaksikymmentä vuotta sitten tapahtui lasten iltapäiväkerhossa jotain, mistä kerhoa vetänyt perhe joutui syytteeseen ja vankilaan. Muistot nousevat uudelleen esiin, kun kerhon silloisia lapsia, nykyään nuoria aikuisia, aletaan surmata. Menneisyydessä on selvästi jotain, mitä joku ei halua muiden tietävän. Kuten edellisessäkin postauksessani Olimme ihan suunniltamme, tässäkin nousee keskiöön se, kuinka paljon ihmisen muistiin voi luottaa, etenkin kun kyseessä on lapsi. Onko muistia kovinkin helppo manipuloida? Toinen kysymys, jonka tapaus herättää, on se, kuinka helppoa on lähteä mukaan noitajahtiin ja hysteriaan, kun kyseessä ovat oman lapsen mahdolliset kokemukset. Onko mahdollista, että vankilassa on virunut vuosikausia syytön mies vain koska joku osaa manipuoloida ja aloittaa mehevän huhun? Sarjamurhaaja käyttää modus operandinaan katolisen kirkon marttyyritauluista saamiaan ideoita. Aiheeseen perehtyminen tuo teokseen mukavalla tavalla runsautta jossain kohtaa, mutta valitettavasti se ei kanna loppuun saakka, vaan aihe ikään kuin unohtuu tyypillisen loppukohtauksen jalkoihin.
Oli ihan kiva palata tuttujen pariin hetkeksi, mutten usko, että näemme enää kovinkaan paljon. Arvio kirjasta myös blogissa Rakkaudesta kirjoihin. Osallistun tällä Goodreadsin haasteen lisäksi Yhdysvallat-haasteeseen.
Minulla odottaa tämä lukupinossa. Olen pitänyt vähän taukoa tästä sarjasta, mutta palasin nyt sen pariin. Sain äskettäin luettua edellisen osan Salametsästäjä ja pidin siitä kovasti. Saa nähdä kuinka tämän kanssa käy.
VastaaPoistaTämä oli oikein hyvä välipalakirja, etenkin kun tiesin että joku jännäri on luettava tuohon Goodreadsin haastekohtaan. Sainpas senkin kuitattua!
PoistaTaas tuli uusi lukuvinkki, kiitos kirjan esittelystä. En ole tähän sarjaan tutustunut.
VastaaPoistaJos pitää toisaalta raakuuksista, toisaalta kepeydestä, nämä toimivat :)
VastaaPoista