En tiennyt, mitä hän ajatteli tai tunsi. Hänen ruumiistaan oli tullut minulle vieras. Ja silti hän oli kaikin tavoin tuttu. Minun sisareni Fern. Minun ainoa punainen pelimerkkini koko avarassa maailmassa. Minun peilikuvani.
Näihin sanoihin päättyy Rosemary Cooken kertoma tarina hänen ja hänen perheensä elämästä. Siltä osin kuin hän itse on asiat kokenut ja sellaisina kuin hän itse lapsuutensa muistaa, sillä muistiin ei ole aina luottamista. Ihmisen pitkäkestoinen muisti tallentaa mitä, missä ja milloin tapahtui, joskin viimeiseen kannattaa suhtautua varauksella. Yleensä muistamme myös, kenen kanssa olimme silloin, kun jotain merkittävää tapahtui. Olemmehan sosiaalisia eläimiä.
Kun Rosemary oli lapsi, hänellä oli samanikäinen sisko ja isoveli. Viisivuotiaana hänen siskonsa vietiin pois ja kului 22 vuotta ennen kuin siskokset tapasivat jälleen. Muutamia vuosia siskon lähdöstä myös isoveli katosi ja otti yhteyttä vasta kun molemmat olivat jo aikuisia. Yhteydenotto pakottaa Rosemaryn palauttamaan mieleensä lapsuuden ja rankat menetykset, epävarmat muistot ja tapahtumien epäselvät syy-seuraussuhteet.
Kieli vaikuttaa muistoihin juuri siten: se oikoo, vahvistaa, järjestää ja säilyttää. Usein kerrottu tarina on kuin perhealbumin valokuva. Se korvaa lopulta hetken, joka sen oli tarkoitus ikuistaa.
Olimme ihan suunniltamme on lämminhenkinen tarina perheestä ja sen jäsenistä, mutta samalla se on kamalan surullinen ja ajatuksia herättävä. Sisaren oli tietysti tarkoitus olla perheessä aina, mutta mitä tapahtui kun siskokset olivat viisivuotiaita? Aikuisen Rosemaryn syyllisyys on tukahduttavaa, mutta voiko asiaa ottaa enää esille, sillä eihän perheessä ole puhuttu asiasta koskaan. Sen jälkeen kun Fern lähti ja perhe muutti uuteen taloon, asiasta ei ole puhuttu.
Romaanissa on vahvana teemana ihmisen suhde omaan muistiinsa, mutta loppua kohden se nostaa kaikkein keskeisimmäksi kysymyksen, millä oikeudella ihmiset - tutkijat - vangitsevat ja kohtelevat kaltoin eläimiä akateemisia pyrkimyksiä varten. Perheisiin sijoitettuja simpasseja on ollut muitakin, mutta miten heidän on käynyt ja millaisissa oloissa kaikki ne muut koe-eläimet elävät?
Elämänmakuiseen romaaniin mahtuu paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia ja tapauksia. Rosemaryn lapsuus ja teini-ikä näyttäytyy sarjana hämmennystä, yksinäisyyttä ja vanhempien surua, opettelemista ihmisten tavoille, mutta myös lämpimiä kiintymyssuhteita ja hauskoja muistoja. Jännitystä tarinaan tuo veljen taistelu eläinten puolesta ja lopuksi se, miten äiti ja tytär pääsevät tapaamaan perheenjäsentä. Ehkä toiveikas loppu on hieman amerikkalaishenkinen - mene ja tiedä - mutta itse olisin saattanut lopettaa romaanin kirjoittamisen jo aikaisemmin ja tiivistää loppua hieman.
Karen Joy Fowlerin teos on ollut ehdolla Man Booker -palkinnon saajaksi, enkä ihmettele. Teos tuntuu toisaalta hyvin perinteiseltä romaanilta, jota on mukavan helppo lukea ja lähestyä. Toisaalta - kun akateeminen maailma on siinä niin lähellä - se siteeraa ahkerasti tutkimustuloksia, suhtautuu niihin kriittisesti ja pitää lukijan kartalla siitä, minne ollaan menossa. Se ei siis ole suinkaan pelkkää fiktiota. Kerronta on myös ilahduttavan monitasoista. On se taso, jossa Rosemary kertoo muistoistaan ja on se taso, jossa hän kommentoi omaa tapaansa kertoa tai muistaa, ja kolmanneksi on taso, jossa hän puhuttelee lukijaansa. Tyyli on usein hyvin sarkastinen ja lakoninen, mutta ainakaan minun kyyneleitäni se ei estänyt valumasta. Romaani on surullisimpia pitkään aikaan lukemiani. Ja kun sanon, että sitä on helppo lukea, se ei johdu aiheesta vaan miellyttävästä kerronnasta. Romaanin teemat ovat yllättävän raskaita, ne tulevat iholle ja ne saavat pohtimaan syviä.
Lisää blogeissa Lumiomena, Yöpöydän kirjat, Kaisa Reetta T. ja Eilispäivän kirjat. Osallistun tällä Yhdysvallat-haasteeseen.
Minustakin tarina oli surullinen.
VastaaPoistaOli, ihan yllättävää miten nenäliinoja kului niin!
PoistaLuin myös, kirja on raskas - se yllätys ei kevennä, kuten voisi luulla.
VastaaPoistaEi kevennä ei, etenkin kun tietää mihin sisko joutui, ja ne muut.
Poista